Urheilulehden parhaat

Petra Olli nousi MM-kultaan lukemattomien kyyneleiden ja uhrauksien jälkeen – vain pieni osa niistä näkyy päälle päin

Petra Olli nousi MM-kultaan lukemattomien kyyneleiden ja uhrauksien jälkeen – vain pieni osa niistä näkyy päälle päin

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Painija Petra Olli ja valmentaja Ahto Raska ovat esimerkkejä siitä, että olympiamitalin tai maailmanmestaruuden saavuttaminen vaatii ainakin kahden ihmisen normaalin elämän uhraamisen vuosikausiksi.
Karussa kuvassa on enemmän kuin vain häivähdys purppuraa. Painija Petra Ollin oikea silmä on muurautunut umpeen. Puolet kasvoista on mustelmilla.

Silti Olli hymyilee onnellisena. Syy hymyyn selviää, kun kuvan klikkaa auki. Painija pitää kädessään MM-hopeamitalia, joka on käytännössä myös pääsylippu Rion olympialaisiin.

»Oli se sen arvoista», Olli hehkuttaa kuvatekstissä.

Hän ei puhu pelkästään mustelmista. Harva tietää, mitä kaikkea »se» pitääkään sisällään.

»Elämä on valintoja täynnä.»

Lause Ollin Twitter-tilin esittelyssä kertoo vähintään yhtä paljon kuin sen aikajanalla julkaistu mustelmainen kuva.

Kun tekee oikein suuren valinnan, se johtaa lukemattomiin pieniin valintoihin.

Olli ja hänen valmentajansa Ahto Raska ovat valinneet tavoitteeksi olympiamitalin. Kaksikko tietää, ettei matka palkintopallille kulje suoraan Suomesta Rioon, eikä sitä taiteta hetkessä.

Kun Olli piti toukokuun lopulla Kuortaneella mediapäivää, hän oli reissannut niin paljon, ettei tahtonut itsekään pysyä kärryillä kaikista matkasuunnitelmista.

»Nyt ollaan menossa...», Olli aloitti, mutta jätti lauseen kesken.

»Coloradoon», Raska täydensi.

»Niin. Ja sitten sieltä Kanadaan viikoksi.»

»Kahdeksi viikoksi», Raska korjasi.

Ollia nauratti.

»Ahto tietää nämä aikataulut.»

Totta kai tietää. Entinen vapaapainija järjestää suhteillaan suojattinsa leiritykset eri puolille maailmaa.


Reissaaminen on osin pakon sanelemaa. Suomessa vapaapainin MM-hopeanaiselle ja Euroopan mestarille ei löydy kunnon vastusta.

Jos haluaa testata, kuinka hyvin harjoitukset ovat toimineet, se onnistuu vain ulkomaalaisia vastaan – ja usein vain ulkomailla. Siksi matkapäiviä ja lentokilometrejä kertyy.

»Viime vuonna tuli pelkästään kisa- ja leiripäiviä ulkomailla 130», Olli sanoo.

Ja se oli matkaamisen osalta tavallista rauhallisempi vuosi.

»Riippuu vuodesta, olemmeko enemmän Suomessa vai ulkomailla. Juniorivuosina olimme enemmän ulkomailla, viime vuosina vähän enemmän Suomessa», Raska kertoo.

Hän on ollut mukana jokaisena matkapäivänä ja useimpina muinakin päivinä.

»Vuodessa on ehkä keskimäärin kuusi viikkoa, kun emme ole yhdessä. Voi olla viikko enemmän tai vähemmän, mutta se on keskiarvo», Raska sanoo.

Monelle yksilöurheilijalle suhde omaan valmentajaan on huippu-uran ajan tiivein ihmissuhde. Se on hinta, joka menestysmahdollisuuksista on maksettava – tai paremminkin osa siitä.

»Enemmän minä Ahton kanssa vietän aikaa kuin perheen kanssa», Olli sanoo.

»Tämä nyt on ollut tällaista monta vuotta, ja siihen on tottunut. Kyllä se silti välillä harmittaa. Pikkuveljet kasvavat koko ajan. Olisi mukavaa käydä katsomassa pikkuveljen pesispelejä, mutta ei ole aikaa. He ymmärtävät kyllä sen.»

Olympiatason urheilu on raaka elämäntapa, jossa uhraukset ovat lähtökohta. Mutta ne eivät takaa mitään. Varmaa on vain, että jos elää täysin normaalisti ja ottaa elämältä vastaan kaiken saman kuin ikätoverit, ei menesty.


Tästä huippu-urheilussa on kyse. Riossa on toistakymmentä tuhatta urheilijaa. Suurella osalla heistä ei ole ollut normaalia nuoruutta, monilla ei edes lapsuutta.

Jos se kuulostaa rankalta, kannattaa muistaa, että he ovat onnistujia. Rannalle on jäänyt moninkertainen määrä heitä, jotka ovat tehneet ainakin melkein samat uhraukset saamatta palkinnoksi olympiamatkaa.

Elämä on täynnä valintoja, ja sitten on asioita, joissa ei ole valinnanvaraa.

»Pari vuotta sitten oli paljon stressiä, kun oli juniorikisoja, jatkuvia painonpudotuksia, matkustuksia ja koulu ja muut vielä siihen päälle.»

Ihmisellä on monta roolia. Niitä kaikkia ei kuitenkaan voi näytellä täysillä yhtä aikaa. Ei ainakaan pitkään. Huippu-urheilija voi harvoin olla huippukaveri tai huippusukulainen, puhumattakaan huippuopiskelijasta tai huipputyöntekijästä siviiliammatissaan.

Mitä paremmin pystyy keskittymään siihen, missä haluaa kehittyä eniten, sitä varmemmin tulee tuloksia. Siksikin on hyvä mennä leirille ulkomaille, missä ei oikeastaan edes voi loistaa kuin urheilijan roolissa.

»Ulkomaanleireillä päivittäinen rutiini ja keskittyminen on toisenlainen kuin kotiolosuhteissa. Sen takia teemme mielellään vähintään kahden viikon leirejä. Levot, ruokailut ja kaikki muu on järjestetty aikatauluun. Rytmitys on ihan erilainen kuin täällä, missä on kaverit ja muu siviilielämä», Raska toteaa.

»Se ei ole mukavuusalueella olemista. Siksi se tuottaa tulosta.»


Kun Ahto Raskalta kysyttiin taannoin, miten naisten ja miesten valmentaminen eroaa toisistaan, vastaus oli lyhyt mutta ytimekäs:

»Naiset itkevät enemmän.»

Miehet ja naiset ovat erilaisia. Kun harjoitellaan jatkuvasti kovaa, se ei jää huomaamatta.

»Naisilla on kuukaudessa se yksi jakso, kun on tosi vaikeaa. Kun on kamppailulajista kyse ja harjoittelu on koko ajan intensiivistä, heitä pitää kohdella eri tavalla kuin poikia ja miehiä. Välillä joutuu antamaan periksi», Raska selvittää nyt.

Eikä kyse ole vain kuukautisista, vaan ihmisestä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena. Valmentamisessa on kyse kehittämisestä. Siinä ei vain etsitä urheilijan rajoja vaan siirretään niitä. Se ei ole yleensä helppoa tai kivaa kenellekään.

»Monta kertaa olen parkunut pitkin pukkaria ja treeneissä... Kyyneleitä on vieritetty paljon. Se kuitenkin kuuluu asiaan. Tunteet pitää uskaltaa näyttää. Välillä ne kyyneleet helpottavatkin oloa. Sitten päästään taas eteenpäin», Olli sanoo.

Kun kyse on olympiamenestykseen tähtäävästä yksilöurheilijasta, valmentaja joutuu tekemään aina könttäkaupan. Hän ottaa valmennettavakseen urheilijan, mutta saa lopulta koko ihmisen tunteineen ja heikkouksineen.

Mitä tiiviimpi valmennussuhde on, mitä enemmän tehdään töitä, mitä kauemmas siirretään urheilijan rajoja, sitä todennäköisemmin ihminen nousee pintaan.

»Valmentaja joutuu ottamaan todella paljon vastaan. Mutta oikotietä ei ole. Mekin teemme varmasti välillä asioita väärin, mutta haemme parasta mahdollista ratkaisua», Raska puntaroi.

»On tärkeää, että suhde toimii urheilussa ja urheilun ulkopuolella. Välillä tulee kinoja ja erimielisyyksiä, niistä pitää pystyä puhumaan. Luottamus pitää olla. Ei siitä mitään tulisi, jos puhuisimme toisistamme pahaa selän takana», Olli sanoo.

 

Monta kertaa olen parkunut pitkin pukkaria ja treeneissä... Kyyneleitä on vieritetty paljon. Se kuitenkin kuuluu asiaan. Tunteet pitää uskaltaa näyttää.

Kun sanottavaa on, se on parempi sanoa kasvokkain. Vaikka se olisi ikävääkin – tai oikeastaan varsinkin, jos se on ikävää. Kun tähdätään korkealle, turhia taakkoja ei voi kantaa mukanaan. Oli kyse sitten pettymyksestä tai erimielisyydestä.

»Välillä on mykkäkoulua, enkä minä nyt jälkikäteenkään anteeksi pyytele. Sitten lopulta puidaan asiat lävitse ja keskustellaan rakentavasti», painija kertoo.

Sitten jatketaan eteenpäin.

Jos urheilijan ja valmentajan suhdetta pitäisi verrata johonkin toiseen ihmissuhteeseen, lähin vaihtoehto olisi vanhemman ja lapsen suhde.

Vanhemman tavoin valmentajan pitää ajatella kasvatettavansa parasta silloinkin, kun se vaatii vaikeita päätöksiä. Ottaa vastaan enemmän kuin haluaisi. Ja olla samanaikaisesti kannustaja ja rajojen vetäjä.

»Valmentaessa joutuu järjestelemään ja vastaamaan kysymyksiin. Varsinkin harjoitusleireillä. Siellä pitää huolehtia, että kaikki on kunnossa. Ei vaan treeneissä, vaan muuallakin. Matkat, kuljetukset, ruokailut», Raska listaa yhtäläisyyksiä.

Yhteistä on sekin, että sen paremmin valmentaja kuin vanhempikaan ei voi hoitaa rooliaan toimistotyöajoilla.

»Ei. Minulla ei ole edes toimistoa. Hoidan suunnittelut, sähköpostit ja kirjanpidot treenien välissä», Raska naurahtaa.

Hän ja Olli ovat esimerkki siitä, että olympiamitalin saavuttaminen vaatii ainakin kahden ihmisen normaalielämän uhraamisen vuosikausiksi. Virallinen palkinto uurastuksesta tulee, jos on tullakseen, mutta Raska pystyy iloitsemaan myös kehityksestä, joka ei välttämättä näy heti tulosliuskalla.

»Vuosi vuodelta se on mennyt enemmän siihen, että urheilijalle on tullut omakin valmennusrooli ja vastuu tekemisestä. Nuoressa iässä se oli kasvatusta. Silloin piti enemmän noudattaa ohjeita. Nyt urheilija on kokenut paljon ja kasvanut. Siksi hän saa enemmän vastuuta. Jos näen, että hän käyttää sitä oikein, hän saa tehdä omia päätöksiä treenaamisessa.»

»Ihmiset aikuistuvat. Petra on aikuistunut.»


Vanhempi näkee kasvun. Kasvatettava sen sijaan tuntee kasvukivut.

»Minusta se ei ole helpommaksi muuttunut. Paljon on kinasteltu. Ehkä enemmän on pystytty puhumaan asioista. Ja olen enemmän pystynyt kyselemään, miksi tehdään näin ja näin. Jos se on hänestä helpompaa, niin hyvä», Olli tuhahtaa.

Tämä ei tarkoita, etteikö hän osaisi antaa valmentajalleen arvoa.

»Ahton merkitys menestykseeni on erittäin suuri. Kolme vuotta on tehty tiivistä yhteistyötä, ja nyt ollaan lähdössä ensimmäisenä suomalaisena naispainijana olympialaisiin.»

Ollaan. Sanavalinta ei ole vahinko. Olli voisi sanoa »olen», mutta hän ei halua. Harva osaa kuvitellakaan, kuinka pitkän ja kivikkoisen taipaleen päästä paikka olympialaista löytyy. Olli tietää, ettei ole taittanut matkaa yksin.

»Missähän sitä nyt olisin, jos olisin pyrkinyt eteenpäin pelkällä suomalaisella valmennuksella? En usko, että olympialaisissa.»


Urheilu-ura on elämän tavoin matka. Kun reissu kestää vuosia, vauhtia tärkeämmäksi nousee yhteinen suunta. Mitä enemmän matkalla on mutkia ja mäkiä, sitä enemmän osaa arvostaa osaavaa matkaseuraa.

Suhteesta on vuosien mittaan tullut hyvä ja todella tiivis. Kun Ollilta kysyy, olisiko hän edes valmis urheilemaan jonkun toisen valmennettavana, hän on pitkään hiljaa.

»Jos sellainen pakko olisi, treenaisin jonkun valmentajan alaisuudessa Ahton oppien mukaan. Toisin ne opit mukanani», painija saa lopulta sanottua.

Urheilijan ja valmentajan yhteisen matkan tärkein etappi on edessä juuri nyt. Lentolipussa lukee Rio de Janeiro. Käytännössä määränpää on kuitenkin sama kuin kaikilla reissuilla: menestys. Sitä samaa matkaa kaksikko on taittanut vuosikaudet milloin Kuortaneella, milloin Mongoliassa.

Tie painimaailman huipulle on reunustettu hiellä, verellä ja kyyneleillä. Matkan taittaminen on jättänyt syviä jälkiä, joista vain pieni osa näkyy päällepäin.

Rion olympialaisten viimeisen ottelunsa jälkeen Petra Olli on luultavasti jälleen ainakin henkisesti kolhuilla, ehkä fyysisestikin mustelmilla.

Mutta jos hyvin käy, se on ollut jälleen kaikkien uhrausten ja vuodatettujen hikipisaroiden ja kyynelten arvoista.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: