Urheilulehden parhaat

Ivan ei koskaan saanut nähdä ainoan poikansa syntymää – Jaroslavlin jääkiekkojoukkueen vienyt lentoturma synnytti synkkiä epäilyksiä

Ivan ei koskaan saanut nähdä ainoan poikansa syntymää – Jaroslavlin jääkiekkojoukkueen vienyt lentoturma synnytti synkkiä epäilyksiä

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Koko Lokomotiv Jaroslavlin KHL-joukkue kuoli seitsemän vuotta sitten lento-onnettomuudessa. Toimittaja Arja Paananen vieraili Jaroslavlissa vuosi turman jälkeen. Hän kohtasi suurta surua ja suuria epäilyksiä.
Leontjevskin ortodoksinen hautausmaa sijaitsee aivan Jaroslavlin keskustassa, lähellä päärautatieasemaa. Täältä ovat saaneet viimeisen leposijansa neljätoista Lokomotivin jääkiekkoilijaa ja henkilökunnan jäsentä, jotka olivat kotoisin Jaroslavlista. Lukuun ottamatta viimeisenä palovammoihinsa kuollutta Aleksandr Galimovia, joka oli uskonnoltaan muslimi – hänet on haudattu sukunsa omalle hautausmaalle toisaalle kaupungissa.

Kiekkoilijoiden hautapaikkaa ei tarvitse etsiä, sillä heidän kunniakseen rakennettu muistolehto näkyy pääportille asti.

Valtavien mustien kivipaasien selkämykseen on kaiverrettu jokaisen menehtyneen kiekkoilijan kuva täydessä pelivarustuksessaan.

Muista poiketen Ivan Tkatshenko hymyilee kuvassaan leveästi ja nostaa kättään tervehdykseen.

– Me valitsimme hänestä tarkoituksella tällaisen kuvan, aivan kuin hän huiskuttaisi iloisesti. Sillä hän oli juuri sellainen, kaikkien rakastama, Ivanin isä Leonid Tkatshenko selittää tyynellä äänellä ja kumartuu nyppimään muutaman kuihtuneen kukan pois hautapaaden edestä.


Isän ääni ei missään vaiheessa sorru eikä silmissä ole kyyneleitä, vaikka ulkopuolisesta tuntuu, että juuri tällä hetkellä on kaikkein vaikeinta pitää itseään kasassa. Leonid silittää pitkään hellästi Ivanin poskea, vaikka vastassa on vain kylmä kivipaasi.

– Ivanissa ei ollut juuri jälkiä, kun hänet löydettiin. Vain otsassa oli pieniä ruhjeita. Hän oli menettänyt tajuntansa ja hukkunut jokeen. Jos iskua otsaan ei olisi tullut, hän olisi varmasti kävellyt sieltä pois, sillä sellainen tahdonvoima hänellä oli.

Tämän kaiken Leonid Tkatshenko on käynyt mielessään läpi miljoonia kertoja. Ajatukset toimivat, mutta sisin on kuollut pojan mukana.

– En tunne positiivisia enkä negatiivisia tunteita, en mitään. On vain tyhjyys, hän kuvailee omaa olotilaansa, joka on jatkunut siitä lähtien, kun pahin shokki Lokomotivin lentoturman jälkeen oli väistynyt.

Salainen hyväntekijä

7. syyskuuta 2011 koko Jaroslavl ja maailman kiekkoyhteisö pysähtyivät, kun ensimmäiset tiedot Lokomotivin lentoturmasta levisivät. KHL:n kauden avausotteluun Minskiin matkanneessa koneessa oli tähtisikermä Venäjän parhaita pelaajia ja muun maailman tähtiä, yhteensä yhdeksää eri kansallisuutta.

Lokomotivin pitkäaikainen kapteeni Ivan Tkatshenko kuului Jaroslavlin omiin kasvatteihin, hän oli koko kaupungin lemmikki.

Mutta mukana oli myös ulkomaalaisvahvistuksia, toinen toistaan arvostetumpia pelaajia: Pavol Demitra, Jan Marek, Josef Vasicek, Karel Rachunek, Karlis Skrastins, Ruslan Salei, Stefan Liv...

Leontjevskin hautausmaan muistoseinälle, hautapaasien vierelle, on koottu kaikkien menehtyneiden kuvat. Yhteensä 37 miestä, joista yksitoista kuului seuran henkilökuntaan, heidän joukossaan muun muassa kanadalainen päävalmentaja Brad McCrimmon sekä valmentajat Igor Korolev ja Aleksandr Karpovtsev – kaikki kolme entisiä NHL-pelaajia.

On vain sattuman ihme, ettei muistoseinällä ole yhdenkään suomalaisen kuvaa, sillä Lokomotiv on ollut yksi KHL:n ehdottomista suomalaisjoukkueista siitä lähtien, kun Kari Heikkilä tuli ensi kertaa valmentamaan joukkuetta 2004.

Turmasyksynä seurassa oli kuitenkin vain yksi suomalainen, jota kohtalo ainoastaan liippasi läheltä. Maalivahtivalmentaja Jorma Valtosen piti olla koneessa, mutta hän sai vain hieman ennen matkaa käskyn jäädä sittenkin Jaroslavliin valmentamaan nuoria pelaajia.

Turmapäivänä Ivan Tkatshenko lähti pelimatkalle kuten aina. Otti mukaansa Neitsyt Mariaa esittävän ikoninsa, jota hän kuljetti aina mukanaan pelimatkoillaan ja piti pelien ajan pukukaapissaan. Hyvästeli hetkeksi kaksi pientä tytärtään ja soitti vielä useita puheluita raskaana olevalle vaimolleen Marinalle – sille naapuritalon nätille tytölle, jonka kanssa hän oli seurustellut 16-vuotiaasta asti.

Tällä kertaa puheluissa oli kuitenkin erityistä tunnetta: Ivan oli saanut vain hieman aiemmin tietää, että heille syntyisi vihdoin kauan odotettu poika.


Hieman ennen lentoaan Ivan vahvisti vielä yhden pankkisiirron, joka oli hänen oma yksityinen salaisuutensa. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt eikä edes oma isä osannut aavistaa, että poika harrasti anonyymiä hyväntekeväisyyttä auttaen useita vakavasti sairaita venäläislapsia.

– Sain tietää kaikesta vasta poikani kuoleman jälkeen, kuten saivat myös raha-avustuksia saaneet perheet. Heille lahjoittajan nimeksi oli sitä ennen ilmoitettu vain Ivan Leonidovitsh, ilman sukunimeä, pelkän isännimen mukaan.

Onnettomuuspäivänä Ivan vahvisti 500 000 ruplan eli 12 500 euron suuruisen rahasiirron 16-vuotiaalle Diana Ibragimovalle, joka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa. Se oli jo toinen samansuuruinen rahaerä, jonka tyttö sai salaperäiseltä Ivanilta pietarilaisen säätiön kautta.

Jälkeenpäin paljastui, että Tkatshenko ehti auttaa yhteensä kahdeksaa eri venäläislasta lahjoittamalla heille liki tarkalleen 10 miljoona ruplaa eli noin 250 000 euroa.

– Lapsista seitsemän on yhä elossa, vain yksi on kuollut. Ilman Ivania tuskin kukaan heistä olisi enää elossa, Leonid kertoo.

Erityisen läheiseksi Tkatshenkojen perheelle on tullut Voronezhissa asuva Diana ja hänen äitinsä, jotka matkustivat Jaroslavliin myös lentoturman muistotilaisuuteen.

– Ymmärrän Dianan äitiä hyvin. Hän on joutunut taistelemaan paljon pitääkseen tyttärensä elossa, ja Ivanin ansiosta heillä on ollut varaa kalliisiin hoitoihin, Leonid kuvailee.

Omaa syntymätöntä poikaansa Ivan ei ehtinyt koskaan nähdä, mutta Leonidia lämmittää tieto siitä, että Ivan tiesi jo tulevan lapsen sukupuolen, Tkatshenkojen nimen jatkajan.

Marina synnytti 14.1.2012 reippaan pojan, jolle annettiin nimeksi Nikolai. Kovasti isänsä näköisen pojan uravalinnasta ei vielä kukaan tiedä, mutta jos poika kasvaessaan osoittaa kiinnostusta jääkiekkoon kukaan ei ainakaan ryhdy häntä estelemään.


Salaliittoteorioita

Leontjevskin hautausmaalla Leonid Tkatshenko käy usein, vaihtamassa sadoille neilikoille ja ruusuille uutta vettä.

Vaikka venäläisillä haudoilla käytetään useimmiten tekokukkia, Lokomotivin haudoilla kukat ovat aitoja. Kuten ovat myös surijoiden tunteet: hautapaasien lomassa kulkee karskeja kiekkofaneja punaisin silmin. Joillakin on kaulassaan Lokomotivin liina, mutta myös useiden muiden seurojen liinoja näkyy – suru on kaikille yhteinen.

Pelaajien kuvagallerian edessä Leonid Tkatshenko pysähtyy ja osoittaa Ivanin punaisessa pelipaidassa olevaa Gazprombankin mainosta.

– Tämän mainoksen olisivat saaneet jättää pois. Vai pitäisiköhän tulla maalaamaan se piiloon punaisella maalilla? hän pohtii.

Isän ärtymys liittyy kahteen asiaan. Hänen mielestään hautausmaa ei ole sovelias paikka mainostamiselle. Erityisen irvokkaaksi sen tekee se, että Gazprom tarkoittaa venäläisille yhtä kuin Vladimir Putinin hallintoa – ja juuri Venäjän vallanpitäjiä suurin osa jaroslavlilaisista syyttää Lokomotivin lentoturmasta ja sen tutkinnan manipuloinnista.

Leonid Tkatshenko itse ilmaisee epäilynsä näin:

– En usko, että me saamme koskaan elinaikanamme kuulla totuutta. Mutta ehkä totuus kerrotaan joskus, vuosikausien kuluttua. Itse olen varma, ettei kyse ollut ihan puhtaasta sattumasta, vaan joku auttoi onnettomuutta tapahtumaan.

Venäläiset ovat tunnetusti salaliittoteorioiden mestareita, joten mikä olisi otollisempi maaperä ihmisten epäluulolle kuin Lokomotivin kaltainen lentoturma? Jaroslavlilaisten on yksinkertaisesti vaikea uskoa, että sellaista sattui niin tärkeille ihmisille. Miljoonapalkkaa ansaitseville pelaajille, joilla piti olla kaiken kunnossa. Tähdille, joiden fanit olisivat vaikka kantaneet heidät käsivarsillaan Minskiin pelastaakseen heidän henkensä.


Oman karmivan lisänsä Lokomotivin onnettomuuteen tuo kuitenkin se, että turma sattui Venäjän tuolloisen presidentin Dmitri Medvedevin isännöimän Jaroslavlin kansainvälisen poliittisen foorumin pitopäivänä.

Pienen kaupungin lentokenttä oli valjastettu ottamaan vastaan toinen toistaan tärkeämpiä vieraita Venäjältä ja ulkomailta, joten ilmapiiri kentällä oli silminnäkijöiden mukaan kaoottinen. Itse Medvedevin odotettiin laskeutuvan kaupunkiin pian sen jälkeen, kun onnettomuus tapahtui.

Kaiken lisäksi Lokomotiv oli ajettu evakkoon omalta kotiareenaltaan, sillä kokouksen pitopaikaksi tarkoitettu konserttisali ei ehtinyt valmistua – rahojen välistävedon takia, kuten kaupungissa uskotaan. Siksi joukkueen piti lähteä pelaamaan Minskiin, vaikka normaalin kalenterin mukaan kauden aloituksen olisi pitänyt tapahtua juuri Jaroslavlissa.

Heti onnettomuuden tapahduttua jaroslavlilainen kaupunginvaltuutettu, Yhtenäinen Venäjä -valtapuolueen tuolloinen jäsen Jevgeni Urlashov kytki kaiken suoraan poliittiseen foorumiin.

– Eho Moskvy -radioasema soitti tuolloin minulle ja sanoin henkilökohtaisena mielipiteenäni, että turma johtui poliittisesta foorumista. Kenttämme on pieni, sinne oli tulossa paljon koneita, oli hermostunut ilmapiiri ja lentäjiä hoputettiin ilmaan, Urlashov sanoi Dozhd-televisiokanavalle.

Venäläiset itse uskovat, että onnettomien tapahtumien ketju saattoi hyvinkin alkaa tästä. Lentäjät eivät ehkä yksinkertaisesti uskaltaneet keskeyttää nousua, vaikka havaitsivat koneessa ongelmia.

Vai komennettiinko heitä jopa lennonjohdosta ilmaan?

Venäläistoimittajien mukaan tämä epäilys on herännyt esimerkiksi koneen mustan laatikon julkaistuista nauhoista. Vaikuttaa, ettei nauhaa olisi sittenkään julkaistu kokonaisuudessaan, sillä vuoropuhelu ei ole looginen.

 

Itse olen varma, ettei kyse ollut ihan puhtaasta sattumasta, vaan joku auttoi onnettomuutta tapahtumaan.

Urlashovin lausunto suututti Putinin puolueen pahanpäiväisesti, sillä Venäjällä ei ole tapana arvostella omia – eikä varsinkaan, kun kyse on maan kansallisen johtajan puolueesta.

– Puolueesta alettiin soitella minulle välittömästi, ja he käskivät minun ottaa sanani takaisin. Älä keikuta venettä, sillä me istumme siinä kaikki, minulle sanottiin. He olivat järjestäneet jopa niin, että tiedotusvälineet soittaisivat minulle ja minun pitäisi sanoa, etten tarkoittanut sitä mitä sanoin. Vastasin heille: Anteeksi vain kaverit, minä tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, Urlashov kertasi myöhemmin tapahtunutta Dozhd-televisiolle.

Loppu onkin sitten jaroslavlilaisen poliittisen vallankumouksen historiaa. Urlashov erosi heti turman jälkeen Yhtenäisestä Venäjästä ja asettui keväällä 2012 ehdolle Jaroslavlin kaupunginjohtajan vaaleissa.

Putinin puolue nosti omaksi ehdokkaakseen Jakov Jakushevin. Hänestä tehtiin jopa varakaupunginjohtaja juuri ennen vaaleja, jotta häntä saatettiin ylistää tauotta paikallisilla tv-kanavilla, radioasemilla ja lehdissä. Urlashovista puolestaan maalailtiin kuvaa epäonnistuneena juoppona.

Mutta jaroslavlilaisia ei enää komennettu eikä peloteltu: Urlashov sai sitoutumattomana ehdokkaana liki tarkalleen 70 prosenttia huhtikuun vaalien äänistä ja Jakushev vain 30.

Kansa kiitti näin Urlashovia siitä, että hän uskalsi sanoa ääneen sen, mitä jokainen kaupunkilainen ajattelee yhä lentoturmasta. Moni tosin uskoo, että Urlashovin voitto oli vieläkin suurempi, mutta ääntenlaskussa Yhtenäisen Venäjän murskatappiota hieman kaunisteltiin. Kokonaan ääntenlaskua ei sen sijaan uskallettu väärentää, sillä se olisi saattanut johtaa todellisen kansankapinan alkuun.

Monta arvoitusta

Pienen Tunoshenka-joen varrella oleva turmapaikka sijaitsee kaupungin ulkopuolella, aivan Jaroslavlin lentokentän läheisyydessä. Kun joentörmältä katsoo oikealle, kentän laidalla oleva nurmialue näkyy selvästi. Juuri sitä nurmea Lokomotivin kone kynsi vielä hetken aikaa ennen kuin se nousi epätoivoisesti siivilleen.

Kone ei saanut kuitenkaan kerättyä korkeutta kuin muutamia metrejä, kun se osui kentän laidalla olleeseen radiomastoon. Tämän jälkeen kului enää vain sekunteja, kun se putosi joentörmälle ja osittain suoraan jokeen. On suorastaan ihme, ettei kone pudonnut alueella olevien mökkien ja talojen päälle. Lähimmät rakennukset ovat tuskin 50 metrin päässä putoamispaikasta.


Onnettomuuden vuosipäiväksi turmapaikalle valmistui muistoalue, jossa on myös erilliset rappuset joenrantaan asti. Sieltä surijat voivat laskea virran vietäväksi kukkasia.

Kukkia on paljon, mutta silti vähemmän kuin hautausmaalla. Se selittyy ainoastaan sillä, ettei moni omainen eikä moni fanikaan saata tulla vielä paikalle.

– Itse kävin turmapaikalla ensimmäistä, ja ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa vasta liki kahdeksan kuukautta tapahtuneen jälkeen. Pelkäsin, että sekoaisin eikä mikään votkamäärä riittäisi turruttamaan minua, Leonid Tkatshenko kuvailee.

– Muistan parhaiten käynnistäni sen kauhean kerosiinin hajun, joka tuntui yhä kaikkialla.

 

Puolueesta alettiin soitella minulle välittömästi, ja he käskivät minun ottaa sanani takaisin. Älä keikuta venettä, sillä me istumme siinä kaikki, minulle sanottiin.

Osa turmapaikan lähitalojen asukkaista kertoi heti onnettomuuden jälkeen, että he olivat kuulleet kaksi paukahdusta, ikään kuin räjähdystä. Joku puolestaan vannoi, että kone oli tulessa jo siinä vaiheessa, kun se oli vielä ilmassa.

Tämä kaikki voi liittyä siihen, kun kone osui kentän mastoon. Mutta on heitäkin, jotka uskovat koneessa tapahtuneeseen räjähdykseen. Virallinen turmaraportti kiistää kuitenkin terrorismin mahdollisuuden.

Turmahetken kaaoksen jälkeen lähitalojen asukkaat eivät ole kuitenkaan enää puhuneet julkisuudessa. Lokomotiv-fani Aleksandr Bogoslovski kertoo oman versionsa siitä, miksi ei.

– Vaimoni ystävättären vanhemmat asuvat aivan turmapaikan lähellä olevassa kylässä. He eivät ole suostuneet kertomaan näkemästään mitään edes omalle tyttärelleen, Bogoslovski sanoo ja pitää pienen tauon.

– Turvallisuuspalvelu FSB:n miehet olivat kiertäneet talosta taloon ja kehottaneet asukkaita vaikenemaan. Eli siis pelotelleet heidät pahanpäiväisesti.

Virallisen tutkintaraportin mukaan turma johtui lentäjien virheistä ja puutteellisesta ammattitaidosta. Lentäjä ja perämies eivät raportin mukaan osanneet jakaa vastuita keskenään ja kaiken lisäksi toinen heistä painoi vahingossa koko nousun ajan jarrua. Toiselta heistä löytyi verestä kiellettyjä lääkeaineita ja toisella oli motoriikkaan vaikuttava sairaus. Kaiken lisäksi toisen lentolupapaperit olivat raportin mukaan väärennetyt eikä kumpikaan ollut saanut riittävää koulutusta nimenomaan Jak 42:n ohjaamiseen.

Leonid Tkatshenko ei usko raporttiin.

– Uskon enemmän lentäjien vaimoja, jotka sanovat, että heidän miehensä olivat lentäneet yhdessä yhdeksän vuotta ja erikoistuneet VIP-lentoihin.

– Ja kuka uskoo, että tuon tason lentäjillä olisi toinen jalka jarrulla ja toinen kaasulla yhtä aikaa? Ethän sinäkään tee niin autolla ajaessasi – tai jos teet, niin osaat sen kyllä äkkiä korjata, Tkatshenko perustelee.


Moni ihmettelee jarruteoriaa myös siksi, ettei lentokentän kiitotiehen eikä myöskään nurmikkoon jäänyt mitään jälkiä koneen pyöristä.

Ihmetystä on herättänyt jälkeenpäin myös se, minne on kadonnut turman ainoa elonjäänyt, lentoinsinööri Aleksandr Sizov, joka lopulta toipui vammoistaan kohtuullisesti. Vaikka vastikään oli turman vuosipäivä, hänestä ei ole näkynyt yhtään haastattelua eikä kukaan tunnu tietävän, missä hän on.

Jak 42:n lentäjien omaiset ovat yrittäneet nostaa kanteen virallista onnettomuustutkintaa vastaan jo kahdessa eri moskovalaisessa oikeusasteessa, mutta turhaan. Heidän valituksiaan ei ole otettu käsittelyn.

Turman vuosipäivänä 7. syyskuuta lentäjien vaimot lähettivät kanteensa lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Jos heidän valituksensa todettaisiin aiheelliseksi ja lentäjien syyllisyysolettamus purettaisiin, vaimoilla olisi mahdollisuus saada korvauksia Venäjän valtiolta. Nyt pilottien perheille ei ole maksettu mitään, sillä venäläisen logiikan mukaan turmaan syyllisten omaiset saavat kärsiä menetyksen omissa nahoissaan.

Meistä länsimaisista venäläisten epäluulo voi tuntua jopa naurettavalta, mutta venäläisten omasta näkökulmasta siinä ei ole mitään naurettavaa. Onhan historia osoittanut niin monta kertaa, että totuus salataan kansalta viimeiseen asti.

 

Vaikka kuinka etsisin syyllisiä, en saa Vanjaa koskaan takaisin.

Jopa Venäjän jääkiekkohistoriassa on tästä yksi esimerkki Neuvostoliiton ajoilta. Oli vuoden 1950 tammikuu, kun moskovalainen ilmavoimien VVS-jääkiekkojoukkue lähti lentämään kohti Tsheljabinskia. Joukkue oli itsensä Josif Stalinin pojan Vasilin lempilapsi ja väitteiden mukaan juuri hän komensi joukkuetta matkaan, vaikka meneillään oli pahin mahdollinen talvinen lumimyrsky. Kone yritti lopulta laskeutua Sverdlovskin eli nykyisen Jekaterinburgin kentälle, mutta putosi kentän lähelle ja kaikki pelaajat saivat surmansa.

Onnettomuus salattiin. Venäläistietojen mukaan Vasili pelkäsi isänsä reaktiota ja ryhtyi pikavauhdilla kokoamaan uutta joukkuetta, joka lähetettiin junalla Tsheljabinskiin pelaamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Alkuperäisestä VVS-joukkueesta oli mukana kolme pelaajaa, jotka eivät olleet lennolla. Heidän kuvillaan saatettiin isä-Stalinia ja kansaa hämätä lisää. Hämäys meni tiettävästi täydestä. Neuvostolehdissä onnettomuutta ei koskaan mainittu, ja uudesta joukkueesta tehdyissä peliselostuksissa maalit pantiin aina eloonjääneiden nimiin. Totuus faneille selvisi vasta vuosia myöhemmin, ja silloin itse isä Aurinkoinenkin oli jo kuollut.

Muuttunut ilmapiiri

Jaroslavlin hienolla jääkiekkoareenalla KHL-pelit jatkuvat jälleen tänä syksynä vuoden surutauon jälkeen, ja tyhjästä kasattu Lokomotiv on aloittanut kautensa paremmin kuin moni uskalsi edes toivoa. 17 pelin jälkeen joukkue on läntisen konferenssin toisella sijalla.

Mukana on jälleen myös kaksi suomalaista pelaajaa: puolustaja Sami Lepistö ja hyökkääjä Niklas Hagman. Lentoturmalta säästynyt Jorma Valtonen jatkaa yhä maalivahtivalmentajana, ja neljäntenä suomalaisena paikalla käy aina kahden viikon jaksoissa fysiikka- ja luisteluvalmentaja Lauri Paalasmaa.

Suomalaisten mukaan lentoturma on edelleen vahvasti läsnä kaikkialla, mutta pääosin hyvällä tavalla. Venäläiset osaavat surra ja näyttää tunteensa.

– Se oli tunteellista, kun käytiin kauden alussa kirkossa ja hautausmaalla. Mutta enää nykyisin turma ei tule joka päivä arjessa esiin, Hagman ja Lepistö kertovat.

Myös Valtonen jäi hyvillä mielillä seuraan, vaikka moni olisi hänen tilanteessaan varmasti säikähtänyt ja palannut takaisin kotimaahan.

– Vaikka tapahtunut oli kaikille hirveä shokki, en itse ryhtynyt ajattelemaan mielessäni, että entäs jos minä olisin ollut lennolla. Sellaisia ajatuksia ei minulla ole ollut koko aikana.


Menehtyneiden pelaajien muiston ei silti anneta hiipua, sillä kiekkoareenan ulkoseinällä riippuvat yhä kaikkien valokuvat.

”Sydämiemme mestarit”, lukee valtavan lakanan otsikkona, ja jatkuva virta faneja käy kuvauttamassa itsensä sen edessä matkallaan syksyn ensimmäisiin kotipeleihin. Monilla katsojilla on yllään kuolleille pelaajille nimettyjä pelipaitoja. Nimi Tkatshenko näkyy paidoissa ja liinoissa muita useammin: vaikka Ivan itse on poissa, Jaroslavlin areenan katsomossa sadat fanit kantavat hänen nimeään.

Yksi heistä on kuusikymppinen herrasmiesfani Mihail Nedorezov, joka on vuodesta 1965 käynyt katsomassa liki jokaisen Torpedon ja sittemmin Lokomotivin pelin. Siistiin puvuntakkiin pukeutuneen miehen harteilla roikkuu Ivan Tkatshenkon nimeä kantava kaulaliina.

– Vanja oli pelaaja, jota täällä arvostivat kaikki. Nyt emme vielä edes tunne uutta joukkuetta emmekä tiedä, keistä tulee uusia johtohahmoja, mutta olemme täällä antaaksemme heille kaiken tukemme.


Seuraavana päivänä Mihail soittaa liikuttuneena, sillä hän haluaa lähettää terveisiä Niklas Hagmanille.

– Hagman oli niin hyvä. Yksi illan parhaista. Nyt minäkin alan uskoa, että meidän joukkueemme vielä nousee tästä, ja te suomalaisetkin autatte meitä, Mihail purkaa sydäntään selvästi helpottuneen kuuloisena.

Lokomotivin lehdistötiloissa kaikki on ulkoisesti ennallaan, vaikka muualla areenassa on tehty suuria muutoksia. Yksi tärkeimmistä oli pelaajien pukuhuoneen remontti. Koko pukuhuone pantiin täysin uusiksi, ettei kenenkään pelaajan tarvitsisi istua kuolleen pelaajan paikalla.

Jotain olennaista tuntuu silti muuttuneen ilmapiirissä, joka vallitsee kaikkialla areenassa. Ensimmäisenä muutoksen aistii seuran ikiaikaisesta lehdistösihteeristä Vladimir Malkovista, joka rientää tervehtimään kädet ojossa ja kiiruhtaa halaamaan kuin kauan kateissa ollutta sukulaistaan. Olemme Malkovin kanssa tavanneet usein ennenkin, silloin kun Kari Heikkilä ja Kai Suikkanen olivat Lokomotivin valmentajia. Tuolloin hän oli hieman tiukankireä ja autoritäärisen oloinen, nyt olemukseen on tullut jotain silminnähtävää pehmeyttä ja lempeyttä.

Eikä Malkov ole ainoa: sama uudenlainen elämän ymmärrys näkyy jokaisesta Lokomotivin seuran työntekijästä - jopa kättä paiskaavasta presidentti Juri Jakovlevista, joka ei myöskään aiemmin ollut pehmeän miehen maineessa.

– Meillä oli niin vahva joukkue, ehkä vahvin koskaan. Jos sitä kaikkea ei olisi tapahtunut, olisimme olleet varmasti ainakin finaalissa, Malkov sanoo ja esittelee menehtyneestä joukkueesta Sveitsin harjoitusleirillä otettua kuvaa. Kaikki katsovat rentoina kohti kameraa, taustalla näkyy vihreä vuoristomaisema.

 

Turvallisuuspalvelu FSB:n miehet olivat kiertäneet talosta taloon ja kehottaneet asukkaita vaikenemaan.

Koko joukkue henkilökuntineen lensi Sveitsiin elokuussa, hieman ennen KHL-kauden starttia, juuri sillä samaisella Jak 42 -koneella, joka sittemmin koitui heidän kohtalokseen. Seura oli käyttänyt samaa konetta usein ja lentäjinäkin olivat olleet samat pilotit, joita nyt syytetään koko turman aiheuttajiksi.

– Kukaan kaupungissa ei usko, että koko totuus turmasta olisi vielä tullut julki. Ei kukaan, Malkov huokaisee yllättäen, sillä seuran virallisena edustajana hänen on perinteisesti varottava Venäjällä puheitaan. Sen pidemmälle hän ei kuitenkaan halua spekuloinneissaan mennä eikä hän käy syyttelemään ketään.

– Mutta meillä Lokomotivissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää nostaa seura taas jaloilleen. Sen me aiomme myös tehdä, sillä olemme sen velkaa kannattajillemme ja myös menehtyneille pelaajillemme, Malkov sanoo.

Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä jopa uusien venäläispelaajien houkuttelu seuraan oli aluksi vaikeaa.

– Monet pelaajat ovat hyvin taikauskoisia ja tunteikkaita. Osa kieltäytyi yksinkertaisesti siitä syystä, ettei halunnut tulla turmaseuraan pelaamaan, Malkov kertoo.


Syy elää

Tunnelma Lokomotivin kotipelin alussa on uskomaton sekoitus uskonnollista riittiä, venäläistä kansallismielisyyttä ja palavaa kiekkoinnostusta. Seuran johdon päätöksellä jokainen kotipeli alkaa ainakin tämän kauden aikana kirkonkellon soitolla. Areenalle on valettu varta vasten oma muistokellonsa, jota joku seuran nuorista pelaajista pääsee vuorollaan kumauttamaan kolme kertaa menehtyneiden pelaajien muistolle.

Dongggg... dongggg... dongggg...

Täpötäynnä oleva jäähalli on hiirenhiljaa, ja yksi jos toinenkin näyttää pyyhkivän silmäkulmiaan. Isolla näytöllä lepattaa kynttilä ja valaistus on liki kokonaan poissa. Yhtäkkiä tunnelma muuttuu entistä ristiriitaisemmaksi, kun Venäjän kansallishymni alkaa soida. Vanha neuvostoajoilta tuttu Suuri ja mahtava, jonka Putin päätti palauttaa takaisin uusin sanoin. Millä mielellä jaroslavlilaiset nyt kuuntelevat tätä kaikkea? Miettivätkö he juuri tällä hetkellä samaa kuin minäkin: miten surullista on, että jälleen kerran tämä kansa on tilanteessa, jossa he eivät voi luottaa omiin vallanpitäjiinsä – ei edes siinä, että yksi maan kuohuttavimmista lentoturmista tutkittaisiin niin aukottomasti, ettei yhdellekään salaliittoteorialle jäisi enää tilaa.

Leonid Tkatshenko on valinnut toisenlaisen tien. Hän ei enää pohdi, kuka syyllistyi mihinkin, vaan hän on päättänyt rakentaa yhdessä Sergei-poikansa – siis Ivanin veljen – kanssa Jaroslavliin oman kiekkokoulun.

Oma kiekkokoulu oli alkujaan Ivanin idea, ja ennen kuolemaansa hän ehtikin aloittaa asiaan kuuluvan paperibyrokratian Jaroslavlin kaupunginjohdon kanssa. Turman jälkeen kaupunki teki nopeasti oman ratkaisunsa ja antoi kiekkokoulun tontin Tkatshenkoille ilmaiseksi. Parhaillaan meneillään on rakennuspiirustusten teko ja tontin valmistelu. Ivanilta jääneet rahat riittävät osittain, mutta perhe joutuu myös myymään omaisuuttaan. Koulusta on myös pakko tehdä maksullinen, mutta Leonid uskoo opinhaluisia riittävän.

Ivanin Sergei-veli on ammatiltaan jääkiekkovalmentaja ja Leonid-isä on työskennellyt muun muassa urheilupsykologina, joten koulun perusopetus pysyy perhepiirissä.

 

Meillä Lokomotivissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää nostaa seura taas jaloilleen. Sen me aiomme myös tehdä.

– Haluan keskittyä erityisesti pelaajien henkiseen valmennukseen, sillä sitä meillä ei edelleenkään ole. On vain kova kuri ja autoritäärisyys, mutta pelaajia ei opeteta kestämään tappioita tai hakemaan niistä voimaa, Leonid kuvailee.

Ivan itse halusi perustaa koulun alkujaan siksi, että hän tahtoi houkutella nuoria poikia pois huumeiden ja alkoholin parista, mistä on tullut Jaroslavlissakin yhä kasvava ongelma. Se oli hänen unelmansa, josta hänelle olisi voinut tulla elämänura peliuran jälkeen.

– Vaikka kuinka etsisin syyllisiä, en saa Vanjaa koskaan takaisin. Siksi on parempi panostaa lapsiin, sillä heidän viattomuutensa ja intonsa antaa minullekin vielä jonkin syyn elää, Leonid sanoo.



Jos yllä oleva grafiikka ei näy, voit katsoa sen tästä.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat, pelivihjeet ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Päivittäiset pelivihjeet netissä
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: