Urheilulehden parhaat

Suomeen palaava salibandylegenda valvoi yöt lääkkeitä syöden – ”Pysähdyin vasta, kun kymmenen askeleen juoksemisen jälkeen pulssi oli 200 ja oksensin”

Julkaistu:

urheilulehden parhaat
Viisi kertaa maailman parhaaksi salibandyn pelaajaksi valittu Mika Kohonen palaa alkavaksi kaudeksi kasvattajaseuraansa Happeeseen. Kohonen kertoi Urheilusanomissa 2014 julkaistussa jutussa, miten hän voitti vakavan masennuksen.


Kuinka paljon yksi välähdys yhdessä palloiluottelussa voikaan kertoa.

Storvreta IBK:n salibandyjoukkueen punamustaan peliasuun sonnustautunut keskushyökkääjä numero 29, Mika Kohonen, saa pallon melko tarkasti keskiviivan päälle aivan kentän oikeaan laitaan.

Hyökkäyssuuntaan on jo viilettämässä kaksi Kohosen laitahyökkääjää eli suomalainen Rickie Hyvärinen oikealla ja ruotsalainen Fredrik Holtz vasemmalla. Uppsalan paikallisottelun vastustajan Sirius IBK:n epäonneksi heidän pelaajiaan on omalla kenttäpuoliskolla vain kaksi. Vaaleansinipaitaiset Siriuksen puolustajat pudottavat hädissään hieman liian alas, ja Kohoselle avautuu vapaa väylä ristisyötölle läpi kentän.

Kaikki, jotka ovat nähneet Mika Kohosen pelaavan, ehtivät välähdyksenomaisesti nähdä mielessään, mitä kohta tapahtuu.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Reikäpallo lähtee Kohosen vaaleanpunaisesta lavasta viuhuen kohti oikealta ampuvan Holtzin lapaa. Vaikka matkaa on lähes 20 metriä, pallo tulee millintarkasti Holtzin lapaan niin, että tällä on helppo työ sivaltaa pallo suoraan syötöstä yläkulmaan. Kohonen juoksee Holtzin luo, ja Storvreta tuulettaa villisti 4-0-osumaansa.

Maalisyöttö on Kohoselle illan toinen. Viimeistään tämä huippupassi ja sen jälkeiset reaktiot sinetöivät odotetun asian: Mika Kohonen on palannut.

Viimeisessä erässä Sirius kehittää hurjan loppukirin ja nousee maalin päähän tilanteeseen 5-4.

Loppuminuuteilla Storvretan valmennusjohto luottaa kokeneeseen Kohoseen myös puolustustehtävissä, ja tämä on kentällä koko viimeisen minuutin turvaamassa maalin johtoa.

Storvretan johto pitää, ja voiton jälkeen joukkue kokoontuu omalle maalilleen kuuntelemaan lyhyttä puhetta. Sen pitää, tietysti, joukkueen kapteeni Kohonen. Lopuksi Kohonen, 37, kiertää läpsäisemässä jokaista pelaaja isällisesti selkään tai olkapäille.

Pukukopissa käytyään Kohonen saapuu Urheilusanomien haastatteluun suupielet korvissa ja täynnä lapsenomaista intoa.

– Pirun kivaa hommaa taas tämä pelaaminen ja urheilijan elämä, Kohonen hekumoi.

Taas.

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaisko nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

hautautua alle kivisen kuoren


Pimeää. Lähes täydellisen pimeää.

Vain digitaalikellon himmeä valo luo pimeyteen pienen, lähes olemattoman särön.

Sitä Mika Kohonen vilkuilee vähän väliä.

Miksi numerot eivät ole vaihtuneet edellisestä vilkaisusta?

Sekunti on kuin minuutti, minuutti kuin tunti.

Miksi uni ei tule?

Polveen sattuu. Kipulääke kurkusta alas.

Sitten Kohonen torkahtaa. Ainakin luulee torkahtavansa. Kello on edennyt muutaman minuutin, hyvässä tapauksessa puoli tuntia. Sitten kipu jälleen herättää. Tulehduskipulääke. Taas hetki unen ja valveen rajamailla säpsähtelyä. Seuraavaksi morfiinilääke.

Täydellisen hiljaisuuden keskellä alkaa kuulua vaimeaa tuhinaa.

Pojat. Kaikkein rakkaimmat.

Kohonen käy Gabrielin ja Maximilianin huoneiden ovilla katsomassa nukkuvia poikiaan.

Ainakin pojilla on kaikki hyvin. Pojat ovat turvassa, hän ajattelee.

Siitä tulee hänelle itselleenkin hetkeksi hyvä ja rauhallinen olo.

Mutta uni ei vain tule.

Onnistuisiko sohvalla? Televisio auki ja hiljaiselle. Tai jospa kirjan lukeminen auttaisi.

Kun ei niin ei.

Tuntuu, että yö ei lopu koskaan.

Kun se viimein loppuu ja Cecilie-vaimo sekä pojat heräävät, Mika Kohonen ei tiedä, onko hän itse hereillä. Silmät eivät ole kiinni, mutteivät kunnolla aukikaan.

Seisomaan nouseminen vaatii tahdonvoimaa – ja aiheuttaa kipua.

Miten selviän tästä päivästä?

Selviytymisen lisäksi pitäisi jaksaa harjoitella, urheilla.

Pitää jaksaa, hän ajattelee. Pitää olla kunnossa, pitää auttaa joukkuetta – ei, haluan auttaa joukkuetta, se tarvitsee minua.

Minähän saan tehdä sitä, mitä rakastan, elää pikkupojan unelmaani, saan ammatikseni pelata ja leikkiä.

Kyllä minä jaksan.

Aamuyössä sydän yksin lyö

eikä pääse läpi surujen vuoren

pelko pimeyttä pitkin liikkuu

tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan


Viisi vuotta sitten Mika Kohosen oikea polvi leikattiin kolmannen kerran. Silloin häneltä kysyttiin, lopettaisiko hän salibandyn pelaamisen heti vai vasta kauden jälkeen.

– Leikkaava lääkäri tosin sanoi, että minun kipukynnykselläni pystyy hyvin pelaamaan vielä vuoden tai pari, Kohonen muistaa.

– Ajattelin, että kyllä tämä tästä hoituu. Se oli oma valintani, että halusin jatkaa pelaamista.

Jälkiviisaana Kohonen ymmärtää, että jo tuolloin lyötiin alkutahdit kierteelle, joka johti täydelliseen loppuunpalamiseen ja viime kesänä diagnosoituun masennukseen.

– Kivut olivat kovat, otin kolmea eri kipulääkettä kolme kertaa vuorokaudessa. Nukuin maksimissaan pari kolme tuntia yössä, pisimmillään puolen tunnin, tunnin pätkissä, Kohonen kertoo.

– Aamuisin, kun olin yön jäljiltä aivan poikki ja talo oli tyhjä, saatoin torkahdella sohvalla tunnin pari. Sellaista, että on melkein unessa, silmät tuntuvat pyörivän tuhatta ja kuvittelee itse keksivänsä unia. Mutta ei siinäkään koskaan pääse syvään uneen ja kunnon lepoon.

Öihin mahtui vain yksi hyvä asia.

– Se oli vuorokauden paras hetki, kun kuuli, että perhe nukkuu autuasta unta. Se on saanut hetkeksi onnelliseksi tässä vuosien varrella.

 

Se oli vuorokauden paras hetki, kun kuuli, että perhe nukkuu autuasta unta. Se on saanut hetkeksi onnelliseksi tässä vuosien varrella.

Kohonen on asunut ja pelannut Ruotsissa yhtä kautta lukuun ottamatta vuodesta 2000. Silti hänen sisällään asuu perisuomalainen jääräpää, joka uskoo, että työnteko on paras lääke joka asiaan. Ja jos lääke ei auta, otetaan sitä lisää – tehdään lisää työtä.

– Kun kroppa ikääntyy, pitää myös treenata enemmän. Nukuin liian vähän ja treenasin tosi paljon. Siitä seurasi kierre, joka vain paheni. Lääkärien mukaan oli käynyt niin, että olin palanut loppuun jo pari vuotta sitten, Kohonen kertoo.

Tuolloin, kaksi vuotta sitten, Kohonen oli jälleen polvileikkauksessa. On paradoksaalista, että onnistunut leikkaus, joka antoi hänelle mahdollisuuden jatkaa unelmansa toteuttamista, myös heitti hänet liukumäkeen, joka ei päättynytkään pehmeään hiekkaan vaan pohjattomaan ja pimeään kuoppaan.

– Varmaan 3-4 vuotta on ollut kovaa väsymystä. Viime leikkauksen jälkeen treenasin ihan älyttömästi. Kun en ollut moneen vuoteen nukkunut kunnolla, niin eihän sitä kukaan kestä.


– Kaiken lisäksi lääkärit ovat sitä mieltä, että kahteen vuoteen treeni ei ole antanut minulle mitään, vaan vain kuluttanut, hän hymähtää.

Kahden vuoden takainen leikkaus vei kovimmat kivut, mutta unen tielle tuli muita esteitä.

– Aivot ja kroppa olivat käyneet jatkuvasti täysillä eivätkä olleet koskaan rentoutuneet. Lopulta stressitila meni niin pahaksi, etten saanut sen takia nukuttua.

Vaikka loppuunpalamisen oireet olivat jo havaittavissa, Kohonen yritti taistella. Hän halusi auttaa joukkuetta, jonka oli vuosina 2010–12 johtanut kolmeen peräkkäiseen Ruotsin mestaruuteen. Eikä hän halunnut antaa hieman aiempaa vaisummille peliesityksilleen mitään tekosyitä, varsinkaan hän ei kaivannut sääliä. Hän puri hammasta. Ja teki töitä.

Toissakevään polvileikkauksen jälkeen hänelle sanottiin, että kuntoutus kestää vuoden.

– Aloin ajatella, että miksi kuntoutan polvea vuoden; silloin olisi kevät ja kausi olisi jo ohi. Hyppäsin kehiin kuuden kuukauden päästä, koska tiesin pystyväni auttamaan joukkuetta. Se puolikas kausi sujui vielä ihan ok, Kohonen sanoo.

 

Aivot ja kroppa olivat käyneet jatkuvasti täysillä eivätkä olleet koskaan rentoutuneet. Lopulta stressitila meni niin pahaksi, etten saanut sen takia nukuttua.

Pitkään hän ajatteli, että kun ikää tulee, palautuminen ja hyvän vireystilan saavuttaminen yksinkertaisesti ottavat enemmän aikaa kuin nuorempana. Lopullisesti Kohosen ylirasittunut kroppa meni tilttiin viime kevään ja kesän aikana.

– Viime kausi oli silkkaa selviytymistaistelua ja rimpuilua. Polvi on mikä on, ja ennen pudotuspelejä hajosivat vielä selkä ja olkapää. En pystynyt kunnolla kävelemään saati treenaamaan. Silti pelasin finaalissa välilevy sökönä ja olkapään ac-nivel rikkinäisenä.

Kun mies ei pysähtynyt kuuntelemaan kroppansa antamia vinkkejä, elimistö alkoi panna entistä enemmän hanttiin.

– Seuraavaksi repesi pohjelihas. Vieläkin ajattelin, että kun polvi on sökönä, muut paikat alkavat reistailla sen seurauksena.

Viime kesänä Kohonen oli maajoukkueen leirillä ja yritti harjoitella joukkueen mukana. Silloin eteen nousi ylittämätön seinä.

– Siellä pohjelihas repesi uudestaan. Pysähdyin vasta, kun kymmenen askeleen juoksemisen jälkeen pulssi oli 200 ja oksensin. Silloin ymmärsin, että tässä täytyy olla jotakin muutakin, Kohonen kertaa.

– Lääkärien mukaan ihminen on niin fiksu mekanismi, että se alkaa suojella itseään itseltään.

Jälkikäteen on löytynyt selitys niille tuntemuksille ja oireille, joita hän on tuntenut pitkään.

Noin puolitoista vuotta on ollut todella voimaton olo. Aivan kuin joku vetäisi valjaista vauhtia pois. Joutui käyttämään ihan älyttömästi energiaa ja voimavaroja siihen, että vain selviytyi ja suoriutui. Niin kentällä kuin arjessakin.

– Nyt on aika selkeää, että pariin vuoteen asiat eivät ole olleet kunnossa. On kuulemma niin, että kun masennus diagnosoidaan, usein sen oireet ovat olleet olemassa jo paljon aikaisemmin. Lääkärit ovat sanoneet, että oikeastaan tämän olisi pitänyt tapahtua jo kaksi vuotta sitten, Kohonen kertoo.


Masennus on tabu.

Yhä vuonna 2014 masennusta pidetään valitettavan usein heikkouden merkkinä sen sijaan, että ymmärrettäisiin sen olevan sairaus.

Harva haluaa myöntää heikkoutensa. Eihän varsinkaan urheilija voi olla heikko. Urheilija mielletään kropaltaan ja mieleltään vahvaksi kilpailijaksi, terveyden ja voiman perikuvaksi, joka voittaa kaikki vastoinkäymiset ja työntää itseään heikommat tieltään.

Heikot häviävät.

Urheilupsykologi Tuomas Grönmanin mukaan urheilijoiden masennus on paljon yleisempää kuin julkisesti tiedetään.

– Todella usein heikkojen esitysten takana on masennusta. Ulkopuoliset ihmettelevät, että mikä tuolla on. Totuutta ei sanota ääneen, koska sitä hävetään. Flunssasta ja loukkaantumisista on paljon helpompi puhua, Grönman tietää.

– Vakuutukset korvaavat fyysiset vammat ja leikkaukset. Mutta esimerkiksi psykoterapiaa ei korvaa kukaan. Ilmeisesti henkiset ongelmat tulkitaan yksilön omaksi ongelmaksi tai viaksi.

 

Vakuutukset korvaavat fyysiset vammat ja leikkaukset. Mutta esimerkiksi psykoterapiaa ei korvaa kukaan. Ilmeisesti henkiset ongelmat tulkitaan yksilön omaksi ongelmaksi tai viaksi.

Grönmanin mukaan urheilijoille on tyypillistä ajatella, että kenelläkään muulla urheilijalla ei ole masennusta.

– Se lisää tuskaa tosi paljon. Usein asian normalisointi auttaa. Eli kerrotaan masennuksen taustat ja syyt sekä se, että moni muu kärsii samasta sairaudesta.

Grönman huomauttaa, että asia saattaa olla juuri päinvastoin kuin urheilijat kuvittelevat. Joidenkin tutkimusten mukaan huippu-urheilu saattaa olla jopa altistava tekijä masennukselle.

– Kanadassa tutkittiin maan huippuuimareita. Kävi ilmi, että mitä korkeammalla tasolla uimarit urheilivat, sitä enemmän näillä oli ollut masennuksen kaltaisia oireita. Peräti 70 prosenttia oli kokenut kolmen viime vuoden aikana keskivaikean masennuksen oireita, Grönman hätkähdyttää.

– Toki otos on pieni, mutta tämä tulos pitäisi ottaa vakavasti.


Mika Kohonen pitää kyseistä tulosta loogisena.

– Koko ajan mennään aika lailla rajoilla. Joka päivä harjoitellaan tai pelataan ja vedetään kierrokset ensin tonniin ja sitten alas. Siihen päälle kaikki vammat ja niiden vaikutukset, Kohonen puhuu kokemuksesta.

Grönmanin mukaan urheilijoille tyypillisiä masennuksen aiheuttajia ovat juuri loukkaantumiset, uran loppuminen tai tietoisuus väistämättömästä lopusta sekä arvottomuuden tunteiden kokeminen ja merkityksen hakeminen elämälle.

– Moni huippu-urheilija määrittää helposti ihmisyytensä urheilun kautta. Eli ajatellaan, että ollaan niin hyviä ihmisinä kuin ollaan urheilijoita. Se on tietysti väärä perspektiivi, mutta helposti käy niin, koska urheilijan elämä on niin intensiivistä.

– Sekin on riski, jos on tottunut olemaan parrasvaloissa, ja yhtäkkiä ei olekaan, Grönman kertoo.

Huippu-urheiluun ja -urheilijoihin liittyy valtava dilemma. Urheilijoita pidetään suurina tähtinä, jopa myyttisinä ja saavuttamattomina sankarihahmoina, joita ihaillaan ja suorastaan palvotaan, kadehditaankin. Moni miettii, miten upeaa olisi itse olla ihailtu huippu-urheilija ja harmittelee, ettei joskus tullut treenattua vähän enemmän.

Todellisuudessa jokainen huippu-urheilija vain toteuttaa sitä intohimoaan ja pitää liekkiä yllä siinä kipinässä, joka syttyi jo pikkulapsena leikkiessä. Hyvin harva kokee olevansa kovin erityinen tai haluaa paistatella tähtikultissa.

– Urheilijat monesti aliarvioivat itseään muilla elämänalueilla. He ikään kuin nostavat muuta maailmaa jalustalle, vaikka ovat itse ympäristön silmissä jalustalla. Usein urheilijoiden ajatuksenjuoksu menee niin, että he dissaavat itseään ja ajattelevat, että ovatpa kovia tyyppejä esimerkiksi nuo yliopistossa opiskelevat kaverini, Grönman kertoo.

Huippu-urheilijan ja vaikkapa huippulääkärin ammatin merkittävin ero lienee siinä, että urheilija on ”julkinen eläin”. Urheilija voi tuntea kokonaisen kansakunnan paineet ja suoranaiset vaatimukset niskassaan. Pahimmillaan hän muuttuu hetkessä palvotusta sankarista sylkykupiksi, jota kaikkien on ”lupa” haukkua. Kaikki tämä voi aiheuttaa vakavia henkisiä ongelmia – ja silti urheilija voi pystyä urheilemaan huipputasolla.


Masennuksen pystyy piilottamaan ulkopuolisilta toisin kuin flunssan tai katkenneen jalan. Hyvä esimerkki tästä on puolalainen hiihtäjä Justyna Kowalczyk, joka voitti Sotshissa 10 kilometrin perinteisen olympiakultaa kärsittyään jo pitkään masennuksesta.

Kesäkuussa sairautensa julki tuonut hiihtäjä kertoi saaneensa hoitoja masennukseen jo yli vuoden, harkinneensa uransa lopettamista ennen Sotshin kisoja ja alkaneensa pian olympialaisten jälkeen saada hermoromahduksia. Tuolloin hänen masennuksensa oli edennyt vakavalle asteelle. Myös hänellä oli taustalla pitkään jatkunutta unettomuutta.

– Voitin ja iloitsin, mutta kun saavuin hotellille, tunsin tyhjyyttä ja masennusta. Yksityisyyteni on täysin tuhottu. Elän vain urheilulle, Kowalczyk sanoi kesäkuussa.

Saksalainen jalkapallomaalivahti Robert Enke ei ehtinyt saada tarpeeksi apua. 32-vuotias Enke heittäytyi viimeisen kerran marraskuussa 2009 – junan alle. Masennuksesta kärsinyt Enke oli edellisellä kaudella valittu Bundesliigan parhaaksi maalivahdiksi.

Kukaan ei ollut huomannut mitään.

Verhot sivuun liukuu ja katson

kuinka valo pois työntää varjon

joka sieluni yöhön kietoi

vaikka irti siitä päästä tahdoin


Mika Kohonen on viimeisen päälle huolehtivainen mies. Hän haluaa, että kaikilla hänen lähellään on hyvä olla.

– Perhe, suku ja lähimmäiset ovat kaiken kivijalka. Niistä pidetään huoli. Se on tärkein asia, hän sanoo.

Omasta itsestä huolehtiminen tahtoo joskus unohtua.

Läheisistään hän myös ammentaa voimaa. Perhe viettää joka kesä ainakin kuukauden Kohosen kotona Vaajakoskella, Jyväskylän lähellä.

Läheistensä parissa Kohonen oli silloinkin, kun vyyhti lopulta alkoi purkautua. Maajoukkueleirillä kroppa oli tehnyt lopullisen stopin, ja Kohonen alkoi lisäksi saada jopa 6-7 tuntia kestäneitä ahdistuskohtauksia.

– Kesällä tilanne oli pahimmillaan. Suomessa aloin puhua asiasta, sitten soittelin Ruotsiin lääkäreille, ja asiaa alettiin käydä läpi.

– Olen miettinyt, että kesällä sain hoidettua iskän hommat hyvin, eikä pojilta jäänyt mitään pois. Mutta ei se varmaan ollut paras mahdollinen kesä. En ollut kovin huilannut kesän jälkeen.

Tärkeintä oli, että paranemisprosessi pääsi alkamaan miehen itsensä havahduttua – lähimmäiset olivat jo jonkin aikaa olleet hänen jaksamisestaan huolissaan.

– Äiti on jo pari vuotta sanonut itku silmässä, että lopettaisit hyvä mies, kun on niin kamala katsoa tuota vierestä, Kohonen sanoo vakavana.

 

Tavallaan oli ilkeää, että niin rakas asia kuin salibandy oli ollut aiheuttamassa tätä tilaa.

Palattuaan elokuussa Ruotsiin Kohonen riensi heti omalääkärinsä pakeille. Tämä määräsi miehelle sairauslomaa sekä nukkumista helpottavia rauhoittavia lääkkeitä. Sairausloma konkretisoi tilanteen vakavuuden, ja lääkkeiden avulla unirytmi palasi lähes normaaliksi.

Pakollisen urheilutauon aikana Kohonen alkoi huomata edistystä voinnissaan.

– Aiemmin kaikki oli ollut harmaata ja sumuista. Aistielämykset olivat tavallista valjumpia, ne ikään kuin eivät menneet perille asti. Nyt aloin poikien kanssa pihalla pelaillessa havaita värejä ja hajuja sekä huomata, että aurinko paistaa. Olisi voinut vaikka mennä nuuhkimaan kukkia, kun haistoikin jotain, hän hymyilee.

– Tavallaan oli ilkeää, että niin rakas asia kuin salibandy oli ollut aiheuttamassa tätä tilaa. En osannut ikinä olla pois hallilta tai harjoituksista, mutta nyt teki ihan törkeän hyvää pysyä poissa.

Juuri tunnollisuus ja halu huolehtia muista ovat Kohosen persoonallisuudessa ne hallitsevat luonteenpiirteet, jotka osaltaan ajoivat hänet loppuun. Hän ei voinut jättää joukkuetta, sillä häneen luotettiin ja turvauduttiin.

– Olen aina halunnut saada ja saanutkin muut ympärilläni näyttämään paremmilta, hän sanoo.

Siis paremmilta kuin nämä muut olisivat ilman häntä. Häntä itseään on urheilijana aina ohjannut yksi päämäärä.

– En ole koskaan ajatellut, että haluan olla paras. En myöskään ole huudellut, että katsokaa mua, olen paras. Jo pihapeleistä lähtien olen aina halunnut olla parempi kuin vastustajani. Edelleen haluan, että itse olen ja ketjuni ja joukkueeni on parempi kuin vastustaja.

Viidesti on äänestetty, että Mika Kohonen on parempi salibandyn pelaaja kuin kukaan maailmassa.

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

voinut yli synkän virran mua kantaa

elämä välissä taivaan ja maan

elämä syksyyni valonsa tuo


Mika Kohonen korostaa, että ulkopuoliset paineet tai Tuomas Grönmanin esiin nostamat arvottomuuden tunteet ja urheilu-uran jälkeisen elämän pohtiminen eivät vaikuttaneet hänen sairautensa puhkeamiseen.

– Unettomuus oli varmasti suurin alkutekijä. Tai ainakin vahva katalysaattori.

Kohonen sanoo, että häntä eivät ulkopuolisten asettamat paineet häiritse. Eivät, vaikka hän on Uppsalassa se henkilö, johon kaupungin urheilun ykkösseuran menestys tai menestymättömyys aina kulminoidaan. Hän tietää, kuka asettaa hänen pelaamiselleen kovimmat vaatimukset ja sen, miten korkealla rima on.

– Nyt on alkanut tuntua, että olen taas pystynyt auttamaan joukkuetta.

– Eikä minulla ole mitään ongelmia identiteettini kanssa. Urheilija ja ihminen Mika Kohonen ovat ihan eri asia. Ja uran jälkeen löytyy varmasti hommia, todennäköisesti urheilun parista, hän sanoo.

Silti hän myöntää ajattelevansa uran loppumisen mukanaan tuomaa elämänmuutosta.

– Tiedän jo nyt, etten tule kaipaamaan pokaaleja tai hurraahuutoja, vaan niitä ihmisiä. Eilenkin se tunne, kun kävelee koppiin ennen peliä... Ottaa kupin kahvia, näkee ne katseet, kuulee ne jutut, tuntee sen keskinäisen kunnioituksen... Sitä tulee varmasti ikävä.

– Minullakin on 33 vuotta urheilua takana. Onhan se varmasti outoa, kun se loppuu.


Kohonen sanoo keskustelleensa paljon uransa jo lopettaneiden pelaajien kanssa siitä, mitä tapahtuu, kun pelit ovat ohi.

– Voi yrittää jäsennellä ja suunnitella kaiken valmiiksi ja olla lähes valmis lopettamaan. Silti sitä kilpailun viettiä ja pukukoppia jää kaipaamaan. Uran loppuminenhan on elämän kiertokulussa luonnollinen asia. Tiedän, että silti tulee tunne, että jotakin rakasta viedään pois, hän pohtii.

Joskus Kohonenkin lopettaa. Jos hän itse saa valita, ei ainakaan vielä kuluvan kauden jälkeen.

Loppu on yleensä jonkin uuden alku. Kohonen on aloittamassa keväällä Kansainvälisen olympiakomitean olympiaurheilijoille räätälöimän koulutuksen.

– Siellä kartoitetaan, minkä alan koulutus voisi sopia. Isompi homma on saada itse jäsenneltyä, mitä haluaisi isona olla.

Ja silloin kuin henkäys aamutuulen

jokin täyttää tämän pienen huoneen

se mut viimeinkin herättää

On hämmästyttävää, miten nopeasti Mika Kohonen on noussut jaloilleen. Diagnoosin mukaan hän oli jo matkalla kohti syvää masennusta, mikä tarkoittaa käytännössä työkyvyttömyyttä ja esimerkiksi vaikeuksia päästä ylös sängystä.

– Lääkärien mukaan kuopasta nousu kestää yleensä vähintään yhtä kauan kuin on kestänyt vajota sinne kuoppaan, hän sanoo.

Kohonen arvelee, että hän on sairauden nimeä tietämättä prosessoinut asiaa mielessään jo pitkään ja siten edistänyt paranemista.

– Ajattelen paljon asioita, joskus ehkä mietiskelen vähän liikaakin. Jaan myös paljon asioita lähelleni. Olen puhunut paljon läheisteni kanssa, vaikkei ole puhuttu asian oikealla nimellä. Välillä riittää sekin, että ollaan samassa huoneessa hiljaa vaan.

– Ja uni tekee todella ison eron, hän sanoo.

 

Välillä riittää sekin, että ollaan samassa huoneessa hiljaa vaan.

Kohonen tietää, että masennuksella on pirullinen taipumus uusiutua. Siksi hän ei ota nykyistä hyvää tilannetta itsestäänselvyytenä.

– Olemme edenneet varovaisin askelin. Nyt olo on hyvä ja normaali. Vaikka olen pelien jälkeen väsynyt, palaudun myös kunnolla. Olo on kuin sähköjäniksellä. Tulee hyvä olo siitä, että on vähän rääkännyt kroppaa, vaikka on ihan puhki ja paikkoja kolottaa, hän hymyilee.

Kohonen syö edelleen rauhoittavaa lääkettä, joka auttaa unen saamisessa. Hän myös käy kognitiivisessa psykoterapiassa ruotsalaisen huippu-urheilupsykologin Johan Platen luona.

– Toiveeni oli, että löytyisi urheilumaailmasta joku, joka puhuu samaa kieltä. Hän ehdotti, että yhteistyötä olisi hyvä jatkaa pitkään, Kohonen kertoo.

Kohonen ymmärtää, että hän ajautui pahimpaan pisteeseen monen asian summana. Nyt ajatus on, että sama tapahtuisi toisinpäin.

– Pieni pala kerrallaan asiat alkavat rullata oikeaan suuntaan. Normaali arki ja joukkueen rutiinit auttavat. Tarkasti on menty, ja valmennuskin on varpaillaan: jos homma yhtään yskii, otetaan askel taaksepäin.


Kohonen sanoo miettineensä jo ennen omaa sairastumistaan urheilun perimmäisiä arvoja. Hän painottaa, että urheilijakin on ihminen iloineen ja suruineen, jolloin myös valmentamisen keskipisteessä tulisi olla ihmisen auttaminen.

– On ihan selvää, että onnellinen ja hyvinvoiva ihminen on myös parempi urheilija. Olisi pirun tärkeää, että seurajohto, valmennus ja huolto osaisivat havainnoida urheilijan tuntemuksia ja pystyisivät pitämään hänestä huolta.

Myös Kohonen itse on huolenpitäjä. Hän vastasi myöntävästi Urheilusanomien haastattelupyyntöön pääasiassa siksi, että toivoo voivansa auttaa muita henkisten ongelmien kanssa kamppailevia urheilijoita. Kohonen haluaa rohkaista heitä puhumaan asiasta – edes jollekulle.

– Viestejä on tullut paljon. Moni on pitänyt hienona, että olen puhunut asiasta. Moni on myös jakanut omia kokemuksiaan, Kohonen kertoo.

Kohosta on hätkähdyttänyt erityisesti se, että moni nuori urheilijanalku on kertonut hänelle kärsivänsä henkisistä ongelmista tai loppuunpalamisen oireista.

– Yksi jalkapallojuniori kertoi, että kroppa on alkanut yskiä ja tulee paniikkikohtauksia. Siitä tuli vähän surullinen olo, että niin hieno ja hänelle tärkeä asia kuin jalkapallo on aiheuttanut hänelle sellaista jo niin nuorena, Kohonen kertoo.

– Ne viestit tulivat yllätyksenä, vaikka olen itsekin kokenut junioritason huippu-urheilun. Aloin miettiä, että suunnilleen lukioiässä monelle tapahtuu elämässä paljon isoja asioita. Muistan itsekin, että kun 17-18-vuotiaana oli koulun lisäksi jalkapallo-, jääkiekko- ja salibandyharjoitukset, rakkaus lajiin vähän katosi.

Kohonen myös haluaa, että tämän jutun jälkeen aihe on hänen puoleltaan käsitelty.

– Paljon on tullut pyyntöjä keskusteluohjelmiin Ruotsista ja Suomesta. Niistä olen kohteliaasti kieltäytynyt. Ei minun ole vaikeaa puhua asiasta, muttei toisaalta tarvetta käydä näitä tunnetiloja läpi julkisesti monta kertaa. Jospa tämä toimisi ikään kuin klousauksena asialle.

– Nyt haluan rauhoittaa kaiken muun ympäriltä MM-kisojen ja loppukauden takia.

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä

ei voimiaan säästä

minut pystyyn kiskaisee

elämän nälkä istuu olkapäällä

käskee lähde jo täältä

mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee



Kohonen uskoo, että viime vuosien koettelemukset ovat kasvattaneet häntä ainakin ihmisenä. Kun fyysinen kuntokin on parantunut, hän arvelee olevansa myös aiempaa parempi pelaaja – kenties parempi kuin koskaan.

– Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja niitä pitää olla – tosin ei välttämättä ihan masennukseen asti tarvitse mennä. Olen miettinyt, että tämäkin tekee minusta fiksumman ja vahvemman. Kun oppii tuntemaan itseään ja kehittämään itseään ihmisenä, se näkyy varmasti myös urheilussa.

Myös ikä on tehnyt tehtävänsä ja muovannut hänestä entistäkin ajattelevamman ja laajemmin näkevän ihmisen ja pelaajan.

– Pelikäsitys ja pelisilmä ovat aina olleet vahvuuksiani, ja uskon niiden jopa parantuneen. En ole ainakaan nopeampi kuin nuorempana, ja polvi on mitä on. Mutta se ei tarkoita, ettei joku toinen osa-alue voisi olla entistä vahvempi. Kokonaisyhtälö voi olla sama tai jopa parempi, hän pohtii.

– Mieti, kun olisi sama tieto urheilemisesta ja itsestä ihmisenä kuin nyt on, ja olisi fyysisesti 25–28-vuotias. Siinä olisikin aika kova paketti, hän nauraa.

Nauru on palannut Kohosen olohuoneeseen. Kohonen suorastaan hykertelee, kun hän saa käsiinsä haastattelun aikana julkistetun Suomen MM-kisaryhmän nimilistan.

– Joukkueessa on sopivasti nuorta polvea, kokeneita pelaajia ja sitten meitä todella kokeneita. Minulla on tästä joukkueesta samanlainen tunne kuin vuoden 2010 kotikisojen joukkueesta. Kuplii sillä tavalla sopivasti.

– Kahdeksan kertaa olen voittanut kannun joukkueeni kanssa. Niissä jokaisessa on ollut jotakin sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mitä voi melkein koskettaa. Tässä joukkueessa on sitä, Kohonen innostuu.

Ennen kaikkea tässä joukkueessa on entistäkin parempi ja vahvempi – jo monta kertaa maailman parhaaksi äänestetty – Mika Kohonen. Elämänsä iskussa.

– On sellainen olo, että joulukuun alussa ja keväällä voi tapahtua aika paljonkin, hän vihjaa.

– Ja ihan varmasti vedän hymy huulilla!

Kursivoidut kohdat Pave Maijasen kappaleesta Elämän nälkä.

Kuka?

Mika Kohonen

Syntynyt: 10.5.1977 Jyväskylän maalaiskunnassa

Pelipaikka: Keskushyökkääjä (left)

Kasvattajaseura: Jyväskylän Happee

Perhe: Vaimo Cecilie, pojat Gabriel (10) ja Maximilian (5)
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: