Urheilulehden parhaat

Tätä kirjaa ei voisi enää tehdä: toimittaja pääsi Englannin MM-joukkueen sisäpiiriin ja mullisti jalkapallokirjallisuuden

Tätä kirjaa ei voisi enää tehdä: toimittaja pääsi Englannin MM-joukkueen sisäpiiriin ja mullisti jalkapallokirjallisuuden

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
28 vuotta sitten Italian MM-kisat aloittivat brittifutiksen uuden ajan – ja Pete Daviesin turnauksesta tekemä kirja mullisti englantilaisen jalkapallokirjallisuuden.
Ajat olivat toiset. Nyt sitä voi vaikea kuvitella, mutta kolme vuosikymmentä sitten englantilainen jalkapallo oli aivan hirveässä tilassa.

»Heyselin, Bradfordin ja Hillsborough'n tragediat nousivat esiin kaikkialla. Englantilaiset seurat olivat pannassa eurokentiltä. Fanimme oli tuomittu maailmanlaajuisesti idioottimaisiksi huligaaneiksi, ja stadionit olivat turvattomia, murenevia pisoaareja», kirjailija Pete Davies listaa.

Davies ei liioittele. Ministerit miettivät vuoden 1990 MM-kisoja edeltävänä syksynä, pitäisikö maajoukkueen jäädä pois lopputurnauksesta. Lopulta tähän ei päädytty, koska huligaanien uskottiin matkustavan Italiaan siitä riippumatta, onko Englanti kisoissa vai ei.


Tässä tilanteessa yksi pienimmistä huolista oli se, että Englannissa ei ollut kunnon jalkapallokirjallisuutta eikä hirveästi muitakaan urheilukirjoja. Ero oli valtava vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa kirjoittajat olivat aina ottaneet urheilun tosissaan. Esimerkiksi Ernest Hemingway ja Norman Mailer työskentelivät urheilutoimittajina.

Yhdysvalloissa urheilijat olivat amerikkalaisen unelman ja joskus myös sen särkymisen ruumiillistumia. He ponkaisivat köyhyydestä suuruuteen - ja toisinaan vielä takaisinkin. Euroopassa tilanne oli toinen. Täällä tehtiin ero matala- ja korkeakulttuurin välillä. Urheilu oli matalakulttuuria, ja työväenluokkainen jalkapallo sen kellarikerrosta.

Siksi Englannissa jalkapallokirjat olivat joko tilasto-opuksia tai rahaa tarvitsevien ex-pelaajien haamukirjoitettuja elämäkertoja.

 

Yleinen oletus oli, että jalkapallosta pitävät ihmiset eivät lukeneet kirjoja.

Toimittaja Simon Kuper on kuvannut vallinnutta ilmapiiriä asetelmaksi, jossa yhdyssanassa »jalkapallokirja» oli englantilaisten korvissa sisäinen ristiriita. Davies on samaa mieltä.

»Yltiöisänmaallisia roskatabloideja lukuun ottamatta juuri kukaan ei kirjoittanut jalkapallosta, koska yleinen oletus oli, että jalkapallosta pitävät ihmiset eivät lukeneet kirjoja.»

Tämä ennakkoluulo murtuisi kuitenkin pian. 1990-luvun alussa kolme kirjaa muutti jalkapallokirjallisuuden. Niistä kaksi mainitaan usein: Nick Hornbyn Arsenal-faniudesta kertova omaelämäkerrallinen esikoisteos Hornankattila (Fever Pitch, 1992) ja Simon Kuperin legendaarisen maineen saavuttanut matkareportaasikokoelma Matka pallon ympäri (Football Against the Enemy, 1994).

Kumpaakaan näistä ei silti luultavasti olisi ilman futiskirjallisuuden pyhän kolminaisuuden ensimmäistä osaa, Pete Daviesin All Played Outia. Sekä Kuper että Hornby ovat korostaneet Daviesin merkitystä. Kuper on jopa kutsunut Daviesia »Johannes Kastajaksi Nick Hornbyn Jeesukselle».

»Pete Davies todella aloitti englantilaisen jalkapallokirjallisuuden. Kun etsin kustantajaa kirjalleni vuonna 1991, kustantajat sanoivat Voi kyllä, tiedämme että jalkapallokirjat myyvät, koska Pete Davies kirjoitti tämän todella hyvän teoksen.»

Nyt Davies kertoo Urheilulehden sähköpostihaastattelussa, kuinka hän teki jalkapallokirjallisuuden mullistaneen teoksensa.


Aiemmin kaksi romaania julkaissut, kolmenkympin korvilla ollut Davies sai projektilleen kustantajan hyväksynnän alkuvuodesta 1989. Suunnitelma ei ollut erityisen monimutkainen.

»Seuraisin Englantia MM-kisoihin ja no, sitten katsottaisiin mitä tapahtuu», hän kertoo nyt.

Kustantaja toimi rohkeasti. Se, että käytännössä kukaan ei julkaissut kunnon jalkapallokirjoja, oli vasta osa tilanteen haasteellisuutta. Toinen ongelma oli se, että karsinnat olivat vielä pahasti kesken. Jos Englanti ei pääsisi kisoihin, koko projektilta putoaisi pohja pois.


Davies ei antanut epävarmuuden haitata. Hän sai jalkapalloliitto FA:lta pressipassit maajoukkueen peleihin ja alkoi jututtaa pelaajia mahdollisuuksien mukaan ja vierailla heidän luonaan seurajoukkueissa.

»Pelaajat tottuivat minuun, ja alkoivat ymmärtää, että kun he puhuivat minulle, mitään sanomisista ei ilmestynyt seuraavan päivän lehdissä. Sillä oli suuri merkitys. Pelaajien ja median välit olivat kauniisti sanottuna surkeat, mutta he alkoivat luottaa minuun.»

 

Pelaajien ja median välit olivat kauniisti sanottuna surkeat, mutta he alkoivat luottaa minuun.

Koko projekti oli suuresti riippuvainen päävalmentaja Bobby Robsonista. FA oli tehnyt selväksi, että jos projekti on OK Robsonille, se on OK heillekin.

Davies jututti Robsonia muutaman kerran pelien ja harjoitusten yhteydessä. Marraskuussa 1989 Robson järjesti kirjailijalle kunnolla aikaa. Haastattelun piti kestää tunnin, mutta Robsonilla riitti juttua.

»Hän oli hieno mies ja rakasti jalkapalloa koko sydämestään. Jos keskustelu oli vapaata ja polveilevaa, hän ei vauhtiin päästyään halunnut lopettaa», Davies muistelee vuonna 2009 kuollutta valmentajalegendaa.

Kun haastatteluaika oli täynnä, Robsonin piti lähteä katsomaan Crystal Palacen peliä. Koska keskustelu oli kesken, hän pyysi Daviesin mukaansa.

Automatkan aikana Robson laski loputkin suojamuurinsa ja kertoi, että hän aikoi pudottaa hyökkääjä Gary Linekerin avauksesta. Robson tajusi heti, mitä oli tullut sanoneeksi ja panikoi.

»Eihän tämä vain päädy lehtiin?» päävalmentaja parahti.

Davies sanoi, että Robsonin ei tarvitse olla huolissaan. Kaikki keskustelut ovat vain kirjaa varten. Manageri vastasi, että Davies voisi saada tuosta sitaatista 50 000 puntaa tabloideilta. Kirjailija sanoi, että hän ei ole täällä sitä varten.

»Uskon, että Robsonin luottamus minuun tuli tuosta hetkestä – tai ainakin se kiteytyi siihen», Davies sanoo nyt.


Pian tapaamisen jälkeen Robson ehdotti, että Davies olisi lopputurnauksessa joukkueen matkassa. Tarjouksen hyväksymistä ei tarvinnut kauaa miettiä.

Davies olisi saanut luvan asua joukkueen hotellissa, mutta hän majoittui mieluummin kannattajien kanssa, jotta pystyi jakamaan heidän kokemuksensa. Hän sai joka tapauksessa mennä pelaajien majapaikkaan milloin vain halusi.

»Käytännössä olin fani jolla oli pressikortti.»

Davies käytti vapauttaan viisaasti. Hän keskusteli pelaajien kanssa kuin he olisivat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä - ja sellaisia heistä myös paljastui.

»Olin koko ajan mukana, kysyin erilaisia kysymyksiä ja etsin isompaa kuvaa.

Puhuimme lajista kokonaisuutena, emme vain edellisestä pelistä tai seuraavasta», kirjailija kuvaa haastattelutapaansa.

»Pelaajat pystyivät vuodattamaan tuntojaan ja ylipäätään puhumaan avoimemmin kuin toimittajien kanssa. Ehkä he jopa ajattelivat, että kertoisin totuuden. Haluan ainakin uskoa, että tein niin.»

Haastattelut ovat edelleen – tai oikeastaan erityisesti nyt, kun huippupelaajien haastatteluissa esiintyy usein ihmisen sijasta brändi – hienoa luettavaa. Daviesin haastattelu Gary Linekerin kanssa on luultavasti edelleen paras, joka tähtihyökkääjästä ja BBC:n nykyisestä tv-kasvosta on tehty.

Haastattelusta on jäänyt erityisesti elämään Meksikon MM-kisojen maalikuninkaan kuvaus siitä, miten hän tekee osumansa:

»Kaikki sanovat, että kyse on siitä, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Vaaditaan kuitenkin paljon enemmän. Pitää olla oikeassa paikassa koko ajan. Teen 20 juoksua etutolpalle ja karistan joka kerta vartioijani, ja 19 kerralla pallo menee pääni yli tai jää taakseni. Sitten 20. kerralla pallo tulee minulle ja tuikkaan sen sisään. Kaikki sanovat oikeaan aikaan, oikeassa paikassa, mutta minä olin siellä koko ajan», Lineker kertoi.

»Lineker oli todella terävä. Hänellä oli näkemystä ja synnynnäistä älykkyyttä. Hän katsoi asioita pidemmällä ja laajemmalla tähtäimellä kuin monet ja oli viisaasti varovainen sanavalinnoissaan. Ei ole mikään yllätys, että hän on ollut niin menestyksekäs uransa jälkeenkin», Davies sanoo.


Pelaajien lisäksi Davies haastatteli myös kannattajia, huligaaneja, toimittajia ja monia muita. Hän nostaa monta kertaa esiin sen, kuinka brittipoliitikkojen vainoharhaisuus huligaaneja kohtaan tarttui italialaispoliiseihin. Nämä esimerkiksi ratsasivat sisilialaisen pensionaatin vain siksi, että siellä sattui majailemaan englantilaisperhe.

»Ongelma oli, että ihmiset olivat alkaneet vuosien mittaan ajattelemaan, että fanit eivät ole asiakkaita vaan ongelma. Tällä tavoin leimattiin turhaan 99,9 prosenttia peleissä käyvistä ihmisistä, sillä jokaista 10 000:a katsojaa kohti oli kolme pidätettyä. Ja noiden kolmen takia rikollisuuden aura yletettiin 9 997:ään muuhunkin», Davies kirjoitti.

Davies on kannattajien puolella. Hän kertoi kirjassa, kuinka Cagliarissa tienattiin Englannin ja Irlannin kohtaamisella yli miljoonan punnan lipputulot, mutta kannattajat pääsivät stadionilta luvatulla bussikyydillä vasta kahdelta aamuyöllä ja sadat nukkuivat yönsä asemalla.

Ottelun jälkeen jopa Guardianissa päiviteltiin, että Englanti on Euroopan ainoa maa, joka lähettää ministerinsä ulkomaille kertomaan kuinka hankalia sen kansalaiset ovat. Järjestäjät keskittyivät niin pakkomielteisesti turvallisuuteen, että unohtivat peruslogistiikan: sen, kuinka maksavat asiakkaat saataisiin stadionille ja sieltä taas takaisin majapaikkoihin.

Toki asiakkaiden joukossa oli myös huligaaneja, joista yhden Davies kohtasi Roomassa. Haastattelu on paljastava ja kertoo, kuinka hukassa öykkärit olivat ulkomailla:

»Ne (roomalaiset) vittuilee meille.»

»Miten?»

»Ne tuijottaa meitä.»

Kun on tatuoinut ison bulldogin rintaansa, hankkinut shortsinsa toisesta galaksista eikä käytä sukkia, mitä voi oikein odottaa.

Jatkoin painostamista. Kysyin, miten tarkalleen ottaen heille vittuillaan.

»Ne tuijottaa meitä. Ne vittu tuijottaa. Me ollaan baarissa ja ne tulee sinne ja... ne puhuu pelkkää vitun italiaa.»

Tyypillinen ongelmiin ajautuva fani: liian rehellinen aloittamaan tappelun, liian tyhmä välttyäkseen joutumasta sellaiseen.


Toimittajien haastattelut taas kertovat, millaiseen tilaan levikkikilpailu oli ajanut journalismin jo 30 vuotta sitten - kauan ennen internetiä ja klikkiotsikoita.

»Viiden viime vuoden aikana alalle on tullut uudenlaisia toimittajia. He ovat kiinnostuneempia otsikoista kuin sisällöstä. Kun (maalivahti Peter) Shilton sai pienen kolhun, The Sun suurenteli sen hirveäksi loukkaantumiseksi, joka voi romuttaa koko joukkueen kisat. Se oli täyttä sontaa - me kaikki tiesimme, että hän harjoittelisi jo seuraavana päivänä. Mutta sitten esimiehemme soittaa tänne ja kysyy, miksi meillä ei ole samaa juttua. Sanomme, koska se ei ole totta - mutta kumman lehden kaduntallaaja ostaa?» Daily Expressin Stephen Curry tuskaili kirjassa.


Pelaajien viha toimittajia kohtaan tulee kirjan mittaan selväksi. Paul Gascoigne sanoo »vittu vihaavansa toimittajia». Tämä ei tosin estänyt häntä myymästä kommenttejaan Sunille. Moni muukin pelaaja toimi samoin. He kuittasivat vihaamaltaan tabloidilta tuhansia puntia ja jättivät muut lehdet huomiotta.

Davies kysyi aiheellisesti, eikö pelaajien toiminta ole kaksinaamaista.

»Joo... mutta se on hyvä palkkio 15 minuutin puhelusta. Ja siinä pystyy pitämään homman positiivisena. Jos he haluavat skandaaleja, he saavat kaivaa ne muualta», puolustaja Terry Butcher vastasi.


Linekerin tavoin Davies oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Kirja osuu jalkapallohistorian taitekohtaan. Mestarien liiga oli vielä Euroopan Cup. Valioliigan perustaminen oli kahden vuoden päässä.

MM-kisat olivat futisviihteen kiistaton huipentuma, ja Davies tuo esiin kuinka suuri koneisto kisojen takana jyllää. Välillä esimerkit ovat humoristisia:

»Lopputurnaus työllistää 677 paarienkantajaa. Tämä herättää kysymyksen: kuka on se raukkaparka, joka joutuu yksin kantohommiin?»

Vaikka Italian MM-kisat muistetaan yleisesti tylsänä turnauksena, Englanti on yksi niistä maista, joissa muistot ovat toisenlaisia. Suuri syy tähän on menestys. Italian kisat ovat edelleen ainut kerta, kun Englanti on päässyt kotimaansa ulkopuolella MM-kisoissa neljän parhaan joukkoon.

Turnaus oli englantilaisen jalkapallon kasvojenpesu. Kansallislaji nousi niiden myötä positiiviseksi kansalliseksi puheenaiheeksi. Yksi suurimmista syistä tähän oli nuori Paul Gascoigne.


Davies ei päässyt haastattelemaan Gascoignea kunnolla, mutta tämä riehuu kirjassa koko ajan taustalla. Joukkueen majapaikassa tylsistynyt Gazza singahtelee paikasta toiseen kuin pomppupallo. Jos joku joukkueen pelaajista esittelee ruskettunutta rintaansa, Gascoignen on ihan pakko tarkistaa, kuinka ruskettunut hänen peniksensä on.

Kun Davies haastattelee Chris Waddlea, Gascoigne huutelee taustalta ja viskelee Waddlea viinirypäleillä. Lopulta Gazza häipyy potkimaan palloa paikallisten lasten kanssa.

»Häntä joko vihaa tai rakastaa - mutta useimmat rakastavat häntä. Hän on nokkava, mutta hänellä on sellainen naama, että se annetaan hänelle anteeksi. Kun hän sanoo asioita, se kuulostaa siltä, että hän vitsailee, mutta toisinaan hän on tosissaan», Waddle kertoo entisestä seuratoveristaan.

Gascoigne pelasi Italiassa huikean turnauksen, mutta legendan asemansa hän sinetöi itkemällä. Keskikenttäpelaaja sai varoituksen välierässä Länsi-Saksaa vastaan. Gascoigne tiesi, että varoitustilin täyttyminen tarkoitti sitä, että hän ei pelaisi mahdollisessa loppuottelussa ja purskahti kyyneliin.

Englantikaan ei lopulta päässyt loppuotteluun. Se hävisi ottelun rangaistuspotkuilla. Ottelu oli kuitenkin niin dramaattinen ja vaiheikas, että Davies tiesi saman tien kirjansa olevan siinä. Tarina oli valmis, eikä sillä kuka loppuottelun voittaa ollut väliä.

Davies meni kotiin ja kirjoitti tulevan klassikon 58 päivässä. Kiire johtui osittain aikataulusta. Käsikirjoituksen piti olla valmis ennen syyskuuta, jotta kirja ehtisi kauppoihin marraskuuksi.

»Lisäksi se oli ainut oikea tapa kirjoittaa tämä tarina. Minun piti saada vangittua se jännite, kiire, käsittämättömän myrskyisä tunneskaala, läpi maan ravaamisesta kertyvä univelka ja Englannin seuraamisesta syntyvä draama. Halusin, että lukija tuntisi olevansa itse paikalla.»

 

Minun piti saada vangittua se jännite, kiire, käsittämättömän myrskyisä tunneskaala, läpi maan ravaamisesta kertyvä univelka ja Englannin seuraamisesta syntyvä draama.

Maailmassa on kahdenlaisia kirjailijoita. On niitä, jotka kirjoittavat saman teoksen uudelleen ja uudelleen. Hahmojen nimet saattavat vaihtua ja juoneen voi tulla pieniä viilauksia, mutta käytännössä kirjoittaja tehtailee opuksia samalla kaavalla vuodesta toiseen. Sitten on niitä, jotka kirjoittavat yhdestä aiheesta yhden kirjan ja jatkavat sen valmistuttua matkaansa.

Lukuun ottamatta muutamia tilattuja kolumneja, Nick Hornby ei ole kirjoittanut uudestaan jalkapallosta. Hornankattila oli se kirja, jonka hän halusi tehdä. Davies toimi samoin. Hän kirjoitti yhden kirjan naisten jalkapallojoukkueesta ja auttoi Suomessakin nähdyn tv-sarjan Rankkareita ja mustia sukkia tekemisessä, mutta miesten jalkapallosta hän ei ole kirjoittanut varttivuosisataan oikeastaan mitään.


Pyhän kolminaisuuden viimeinen jäsen Simon Kuper on sen sijaan jatkanut jalkapalloteosten tekemistä. Päivitetty versio Kuperin (ja Stefan Szymanskin) 2000-luvun pääteoksesta Soccernomicsista ilmestyy jälleen MM-kisojen alla. Silti Kuper kirjoitti vuonna 2013 Financial Timesin kolumnissaan, ettei hän enää rakasta jalkapalloa - osittain siksi, että on ammattinsa puolesta päässyt liian lähelle ihannoimaansa aihetta ja nähnyt millainen se »oikeasti on»: »Olen kiitollinen jalkapallolle. Se on antanut minulle mahdollisuuden hankkia elantoni kirjoittamalla. Toivon, että voin jatkaa siitä kirjoittamista samalla ammattimaisuudella kuin muut toimittajat kirjoittavat politiikasta tai vakuutusbisneksestä. Mutta rakkaudesta siinä ei ole enää kyse.»

Daviesille on käynyt hieman samoin, vaikka hänellä onkin edelleen kausikortti Huddersfield Townin peleihin.

»Käyn peleissä vaimoni ja poikapuoleni kanssa. Nautin siitä, mutta en enää intohimoisesti. Olen nykyään enemmänkin ulkopuolinen tarkkailija - tämä ei ole se peli, jonka kanssa kasvoin. Rahamäärät ovat järjettömiä, ja Fifa on likakaivo.»

Joku voisi sanoa, että Fifa oli likakaivo jo 30 vuotta sitten eikä jalkapallossa pyörivissä rahoissa ollut silloinkaan hirveästi järkeä. Itse asiassa Davies teki näin jo kirjassaan:

»Jos tämä on suunta, johon laji on menossa, minä ja miljoonat muut lakkaamme käymästä peleissä. Koska tämä on meidän pelimme, kaunis peli - se ei kuulu Coca-Colalle, JVC:lle tai Gillettelle.»

 

Jalkapallo on osa kansallista keskustelua, hyvässä ja pahassa - se on taatusti parempi tilanne kuin 30 vuoden takainen paaria.

Jalkapallolle on käynyt kuten käy kaikille asioille, jotka ovat säilyneet: se on muuttunut. Muutos ei ole ollut pelkästään pahasta.

»Tärkeintä on, että otteluissa on nyt turvallista. Ihmisten ei pitäisi koskaan kuolla jalkapallo-ottelussa, mutta 1980-luvulla niin kävi», Davies aloittaa.

»Jalkapallokirjoja on nyt paljon enemmän, ja lisää tulee koko ajan. Se on hyvä juttu. Jalkapallo on osa kansallista keskustelua, hyvässä ja pahassa – se on taatusti parempi tilanne kuin 30 vuoden takainen paaria.»

»Ja nykyään on täysin mahdotonta, että yksikään pääministeri sanoisi, että Englannin pitäisi jättää menemättä arvokisoihin. Päinvastoin, nyt he ryntäävät stadioneille tullakseen kuvatuiksi katsomossa.»

Muutoksella on kuitenkin ollut hintansa. Jos All Played Outin kaltainen teos oli 30 vuotta sitten vain mahdoton ajatus, niin nyt sen tekeminen on käytännössä mahdotonta.

»Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että kukaan pystyisi enää kirjoittamaan sellaista kirjaa. Pelaajia ei pääsisi mitenkään riittävän lähelle. Markkinavoimat ovat koteloineet heidät niin tarkasti. Suoraan sanottuna en menisi enää lähellekään koko aihetta.»

Ajat ovat toiset. Ja siksikin Davies muistelee Italian kisoja edelleen erityisellä lämmöllä.

»Olen todella onnekas mies ja olen saanut kokea työni puolesta uskomattomia asioita. Olen ollut kaikissa maanosissa Etelämannerta lukuun ottamatta. Olen lentänyt hurrikaaneihin. Olen seissyt tulivuoren reunalla ja nähnyt papukaijojen lentävän rikkipilvien läpi. Mutta harva asia voittaa noita neljää viikkoa Italiassa.»

Viikkoja, joiden jälkeen englantilainen jalkapalloilu ja jalkapallokirjallisuus eivät enää olleet entisellään.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: