Urheilulehden parhaat

DDR:n jääkiekkoliigassa pelasi 20 vuoden ajan vain kaksi joukkuetta. Mistä oikein oli kyse?

DDR:n jääkiekkoliigassa pelasi 20 vuoden ajan vain kaksi joukkuetta. Mistä oikein oli kyse?

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
DDR:n jääkiekkoliigassa pelasi 20 vuoden ajan kaksi joukkuetta. Piskuinen Dynamo Weisswasser nousi intohimon ja kovan työn avulla Itä-Saksan jääkiekon priimukseksi.
Welcome to hockeytown, lukee pääsylipussani.

Moni kaupunki maailmassa käyttää tätä slogania, mutta nyt en ole Detroitissa, en Bielissä Sveitsissä, vaan pienessä, 16 000 asukkaan kaupungissa itäisessä Saksassa, aivan Puolan rajalla. Weisswasser on legendaarinen saksalainen jääkiekkokaupunki.

Saksalaislätkä nousi olympiahopean myötä otsikoihin, mutta yleensä siitä ei kohista. Saksan kansainväliset meriitit kaukalossa ovat vähissä, mutta urheilu on toki aina paljon muutakin kuin vain mitaleja. Urheilun ydintä ovat tarinat ja tyypit, kulttuuri, joka kehittyy ja muokkautuu ja tempaa ihmisiä mukaansa – Weisswasser on kaikkea tätä.

Lasinvalmistamoistaan tunnetun pikkukaupungin seura Dynamo oli DDR-kiekon kehto ja sydän, se teki maan parasta juniorityötä ja saavutti yhteensä 25 mestaruutta. Ottelut pelattiin komealla ulkoilmastadionilla, jolla DDR:n maajoukkue 1966 riisti ainoan kerran pisteen Neuvostoliitolta. 3–3-tasapeli oli sensaatio.

Eräänlainen sensaatio oli sekin, että täällä pelattiin peräti 20 vuoden ajan maailman pienintä jääkiekkoliigaa. Siihen kuului tasan kaksi joukkuetta: Weisswasser ja Berliini. Kaksi joukkuetta! Ottelukierroksia oli 30 per kausi, ja weisswasserilaisstadion täyttyi äärimmilleen lähes joka pelissä.

Joten liukukaamme syvälle DDR-nostalgiaan, tarinaan jäätyneistä lammista, katkenneista hampaista, Stasista ja saunankiukaista. Tarinaan intohimosta, joka pyyhkäisi yli pienen teollisuuskaupungin, ja katkeruudesta, kun DDR-johto yritti lakkauttaa jääkiekon kokonaan.

Welcome to hockeytown!



Ennen kuin Klaus Hirche alkaa kertoa, hänet pysäyttää keski-ikäinen mies jäähallin käytävällä. Miehellä on kellastunut olympiakisavihkonen ja pelaajakortteja 1970-luvulta. Hän antaa ne Hirchelle, joka tuntee melkein kaikki tarinat tällaisten vihkojen sekä korttien takaa ja joka ylläpitää pientä yksityistä museota kaikesta Dynamo Weisswasseriin liittyvästä.

Pieni, 3 050 ihmistä vetävä jäähalli alkaa täyttyä ihmisistä sinikeltaisissa paidoissa, joissa ei lue enää Dynamoa vaan Lausitzer Füchse – »Lausitzin ketut». On helmikuinen perjantai, Saksan kakkosliigan ottelu Kassel Huskiesia vastaan alkaa pian, ja 78-vuotias Hirche, 119-kertainen DDR:n maajoukkuevahti, istahtaa kanssani jäähallin vilkkaaseen VIP-ravintolaan.

Lähes kaikki ohikulkijat kättelevät häntä, sillä hän on seuralegenda, »Musta maski», jonka ura alkoi sattuman kautta kahdeksan­vuotiaana.

Tuolloin, talvella 1948, Hirche oli tullut itse askarrelluissa maalivahdin tamineissaan läheisen lammen jäälle, mutta kaverit eivät olleetkaan siellä. Tässä he yleensä pelasivat matsiaan katu katua vastaan, mutta nyt muut pojat olivat lähteneet isommalle Jahn-lammelle.

Silloin pioneerijoukkueiden valmentaja sattui paikalle, näki omatekoisiin pehmusteisiin tälläytyneen Hirchen ja ehdotti spontaanisti muutamaa testivetoa. Valmentaja antoi Hirchelle turkisrukkasensa ja heitti ensin löysiä rannelaukauksia, sitten vähän tiukempiakin vetoja, ja oli vaikuttunut pikkupojan rohkeudesta sekä reaktionopeudesta.

Kahdeksanvuotias Hirche juoksi koko matkan Jahn-lammelle kertomaan kavereilleen, että oli saanut kutsun pioneerijoukkueen harjoituksiin.

»Se oli alku. Onnistuin ensimmäisissä treeneissä hyvin ja pääsin joukkueeseen. Sitten sain oikeat varusteetkin. Sain heittää kaisloista, vanusta ja isän vanhasta työtakista valmistetut pehmusteet pois», Hirche kertoo hymyillen.


Juuri jäätyneet lammet olivat alkusysäys paitsi Hirchen, myös koko seuran tarinalle. 1930-luvun alussa weisswasserilaiset nuoret miehet alkoivat käydä Braunsteich-lammella luistelemassa ja pelaamassa peliä, josta he olivat nähneet filmin­pätkän elokuvateatterissa.

Mailat olivat itse kyhättyjä, kiekkona toimi kivi, pallo tai laudanpala. Yhdeksän nuorukaista perusti jääkiekkoseuran joulukuussa 1932, ja seuraavana kesänä he olivat saaneet kokoon tarpeeksi rahaa tilatakseen oikeita jääkiekkovarusteita CCM:ltä Kanadasta.

Lammen jäälle rakennettiin matala kaukalo sahalta saaduista laudoista, maalit nikkaroitiin, ja niin talvella 1934 pelit saattoivat alkaa. Ensimmäisen ottelunsa naapurikylää Sprembergiä vastaan TSV Weisswasser voitti peräti 5–0 mutta hävisi seuraavan pelin samoin numeroin.

Jääkiekko oli kuitenkin saanut jo otteen pikkukaupungista, jonka miehistä suurin osa kävi raskaissa töissä lasitehtaissa. Kun Weisswasser voitti talvella 1937 ensimmäisen tittelinsä, Sleesian mestaruuden, loppuottelua Braunsteich-lammella oli seuraamassa yli 2 500 katsojaa.

»Tuo on ensimmäinen pokaalimme», Hirche sanoo osoittaen VIP-ravintolan pitkään palkintohyllykköön, joka on täynnä muistoesineitä, pokaaleja ja mitaleita.

Tummentunut pronssipokaali Sleesian mestaruudesta on vasemmalla ensimmäisenä. Sen piti olla kiertopokaali, mutta sota tuli väliin ja pysti jäi Weisswasseriin.


Sota vei monta seuran perustajajäsentä, mutta yksi heistä, Siegfried Rohrbach, selvisi elävänä. Hänen pojanpoikansa Dirk on nykyään seuran toimitusjohtaja.

Ennen illan ottelun alkua toimitusjohtaja Rohrbach ehtii jutella myös suomalaistoimittajan kanssa. Kuljemme pukukoppikäytävän läpi, nappaamme mukaamme kitkerät automaattikahvit ja astumme ulos jäähallin takaportista kipakkaan helmikuun iltaan. Hermostuneen oloinen Rohrbach haluaa polttaa vielä yhden tupakan ennen ottelun alkua.

»Tällä samalla paikalla oli ennen Wilhelm Pieck -ulkoilmastadion. Se rakennettiin vuonna 1959, siinä oli tekojää ja katsojia mahtui jopa 14 000. Mutta lopulta se jouduttiin purkamaan täysin rikkoutuneena 2010», Rohrbach kertoo.

»Nykyhallin aloituspiste on vain kymmenisen senttiä sivussa ulkoilmastadionin aloituspisteestä.»
  • Alla olevalla videolla nähdään kuvaa vanhalta ulkoilmastadionilta. Füchse-TV:n haastattelussa on Klaus Hirche. Ääni on saksaksi.


Rohrbach muistaa vielä hyvin ulkoilmastadionin, sillä hän harjoitteli sillä juniorina. Ensimmäiset luistimenvetonsa hän veti kuitenkin perinteiseen tapaan Braunsteich-lammen jäällä, jonne hänen ukkinsa hänet vei kolmevuotiaana. Ukki kertoi tarinoita weisswasserilaislätkän syntyvuosista, ja niin kiekkokärpänen puraisi pientä Dirkiä kuten hyvin monia muitakin 1970-luvun weisswasserilaislapsia.

»Alakoulussa legendaarinen Hirche meni luokkiin puhumaan, houkuttelemaan lapsia mukaan. Innostus oli valtavaa, melkein kaikki pelasivat», Rohrbach muistelee.

Kun hän aloitti Dynamo Weisswasserin junioreissa 1970-luvun lopulla, hänen ikäluokassaan pelasi 85 poikaa. Jääkiekko oli Weisswasserin ehdoton ykköslaji.

»Weisswasserissa jääkiekkoperinne oli jo tuolloin pitkä. Olimme DDR-aikaan mahti tässä lajissa, sarjamestari. Se, että pikkukaupungista saattoi ponnistaa pitkälle, olympialaisiin ja MM-kisoihin, ja että isot joukkueet ympäri maailmaa vierailivat täällä – se yhdisti kaupunkia. Se toi ylpeyttä», Rohrbach selittää.

»Jääkiekko oli koko kaupungin suurinta viihdettä ja sosiaalisen elämän keskus. Ei täällä ollut teatteria, ei suurta ravintolaelämää. Jääkiekko oli koko kaupungin lippulaiva – ja on sitä edelleen.»

Rohrbach teki oman jääkiekkoilijan uransa yhdistyneen Saksan liigoissa, sillä kun Berliinin muuri kaatui, hän oli 17-vuotias ja ammattilaisuransa kynnyksellä. Hän pelasi Hannoverissa, Crimmitschaussa ja lopulta vuoteen 2006 asti kasvattajaseurassaan Weisswasserissa.


Hirchen ura sen sijaan sijoittui ennen kaikkea 1960-luvulle, DDR-lätkän kulta-aikaan. Hän nousi syksyllä 1957, 18-vuotiaana, Dynamon edustusjoukkueeseen. Hirche ohitti heti debyyttikaudellaan maajoukkueveskari Günter Katzurin nokkimisjärjestyksessä ja johdatti Dynamon jo kahdeksanteen mestaruuteen.

Näinä vuosina kehittyi paitsi Hirche, myös koko DDR-kiekko. Tekojäitä rakennettiin ympäri maata, juniorityö organisoitiin tehokkaammaksi ja neuvostoliittolais- sekä tsekkoslovakialaisvalmentajat vierailivat seuroissa. Weisswasseriinkin valmistui tekojäällä varustettu Wilhelm Pieck -ulkoilmastadion valtion lotto- ja toto-rahoin sekä ennen kaikkea kaupunkilaisten omin hartiavoimin: weisswasserilaiset rakensivat stadioniaan yli 44 000 talkootyötuntia.

Olosuhteiden parantuminen ja ammattimaistuminen nosti myös maajoukkueen tasoa. Vuonna 1965 pääosin weisswasserilaisista koostunut Itä-Saksan joukkue voitti Tampereen MM-kisoissa ensin Yhdysvallat 7–4 ja sitten Suomen 3–2.

Suomi-ottelu oli kisojen viimeinen, ja se kulki hyvin erikoisesti. Jarmo Wasaman ja Reijo Hakasen maalit veivät kotijoukkueen 2–0-johtoon vain 38 sekunnissa, mutta DDR tasoitti pelin seuraavan seitsemän minuutin aikana. Jännittävä taistelumatsi ratkesi vasta viime sekunneilla, kun DDR voitti aloituksen Suomen päässä ja Joachim Zieschen lepattava veto livahti verkkoon.

DDR juhli, helpottuneena, sillä ottelun tarina alkoi oikeastaan jo kaksi päivää aiemmin – saunasta.

»Erään suomalaispelaajan setä kutsui meidän saunailtaan kaksi päivää ennen Suomi-ottelua. Siellä oli valtavasti juotavaa ja syötävää», Hirche muistelee päätään pyörittellen.

»Seuraavana päivänä suuri osa joukkueestamme oli huonossa kunnossa, mutta valmentaja oli fiksu. Hän ei raivonnut vaan sanoi, että me teemme lopullisen arvion tästä saunareissusta vasta Suomi-pelin jälkeen. Siksi pelaajamme luistelivat henkensä edestä siinä matsissa.»

 

Mitä me tarvitsemme enemmän: jääkiekkoa vai kalastuslaivoja?

Tampereen-kisoissa Hirche ja muut maalivahdit käyttivät jo kasvomaskia, jonka käyttö oli yleistynyt vasta 1960-luvun alussa. Nyt eläkeläisveskari ottaa VIP-ravintolan palkintohyllystä silloisen maskinsa esille: se on mustaksi maalattu, hänen tavaramerkkinsä.

Kun Hirche Tukholman MM-kisoissa 1963 torjui tusinoittain kiekkoja jo epätoivoiseksi käyvää Ruotsia vastaan, ruotsalaislehdistö nosti hänet otsikoihin sankarina, »Mustana maskina». Nimi jäi elämään.

»Se nimi Musta maski loi minulle maineen, se velvoitti. En voinut pelata maskissani huonosti», Hirche kertoo.

»Sain urani aikana yli 40 kasvovammaa. Kerran yläetuhampaani lyötiin mailalla irti. Maski suojasi toki, mutta se oli kasvoissa kiinni, joten kyllä aivotärähdyksiä ja nenänmurtumia tuli senkin kanssa.»


DDR:n hyvä kehitys 1960-luvulla pysähtyi kuitenkin seinään vuonna 1970. Tuolloin maan johto päätti lakkauttaa jääkiekon – ja panostaa pikaluisteluun – sillä lätkä ei tuonut sille mitaleja eikä todistanut näin sosialismin ylivertaisuudesta.

Kuuluisassa puheessaan valtionsihteeri Rudi Hellmann sanoi:

»Jääkiekkoa pelataksemme tarvitsemme vuosittain rahaa yhtä paljon kuin kahteen ulkomerellä operoivaan, pakastusaltailla varustettuun kalastuslaivaan. Joten hyvät urheilijat, mitä me tarvitsemme enemmän: jääkiekkoa vai kalastuslaivoja?»

Päätös oli shokki pelaajille, seuroille ja kaikille jääkiekon ystäville.

Weisswasserin onneksi Stasi-päällikkö ja DDR:n mahtavin mies Erich Mielke kuului kuitenkin lajin ystäviin, ja hän päätti säilyttää kaksi Dynamoaan, Weisswasserin ja Berliinin. Kaikki muut kuusi liigajoukkuetta lakkautettiin, ja niiden parhaat pelaajat siirtyivät suurelta osin Berliiniin.

Näin syntyi maailman pienin liiga: kahden joukkueen mestaruussarja.

»Olihan se kieltämättä outoa. Pelata aina samaa vastustajaa vastaan», Rohrbach sanoo.

»Asetelma oli selvä: pääkaupunki vastaan provinssi. Me olimme haastaja, työläisten pikkukaupunki, he suuri pääkaupunki.»

»Tunsimme toisemme tietysti hyvin, ei siinä taktisia salaisuuksia juuri ollut. Berliiniläiset olivat ehkä vähän enemmän teknikkoja, olihan heillä jäähalli, paremmat olosuhteet. Me taas treenasimme ulkona, ja se vaikutti peliimme. Kova kunto, tahto ja fyysisyys olivat vahvuutemme», Hirche muistelee.

Otteluita pelattiin viisi Weisswasserissa ja viisi Berliinissä. Sitten pidettiin neljän viikon treenitauko ennen seuraavaa sarjaa. Yhteensä 30 ottelun jälkeen mestari oli selvillä.


Erikoisella sarjalla oli tietysti vaikutusta maajoukkueeseenkin, kun vihollisleirien pelaajat joutuivat yhteen maajoukkue­paidassa. DDR:n taso laski, ja joukkue putosi MM-kisojen B-ryhmään.

»No jaa», Hirche miettii, kun kysyn häneltä 70-luvun maajoukkueen yhteis­hengestä.

»Olihan se vaikeaa. Päätökset pelaamisesta ja kokoonpanosta tehtiin sen mukaan, minkä seuran pelaajia haluttiin suosia. Olin monta vuotta maajoukkue­luotsina, mutta minun oli usein vaikea saada weiss­wasseri­laisille peliaikaa.»

Yksipuolisen liigan takia Weisswasser teki paljon ottelukiertueita ulkomaille. Vaikka pelimatkat länteen tarjosivat loikkaus­mahdollisuuksia, Hirche ei sitä koskaan harkinnut.

Kerran 80-luvulla hänen kuitenkin uutisoitiin loikanneen, kun joku oli ilmestynyt Wieniin Länsi-Saksan konsulaattiin ilmoittaen nimekseen Klaus Hirche. Niinpä Dynamon puheenjohtaja soitti aamuvarhaisella Hircheille, ja kun ex-vahti vastasi ärtyneenä kuulokkeeseen, toisesta päästä kuului vain: »Oletkin yhä täällä!»

Joulukuussa 1970 Hirche sai kokea totalitäärisen valtion urheilusysteemin raakuuden, kun hänelle ilmoitettiin yhtäkkiä, ettei häntä enää tarvittu Dynamossa eikä maajoukkueessa. Virallinen syy oli joukkueiden nuorennus­leikkaus – huippukunnossa ollut Hirche siirrettiin kylmästi juniori­valmentajaksi.

Mitä uran katkaisun takana todella oli, sitä Hirche ei tiedä. Tuohon aikaan Stasi oli tutkinut hänen asuntonsakin. Hänen lukuisat länsikontaktinsa tekivät hänet epäilyttäväksi.

Kerran, vuosia myöhemmin Hirche uskalsi jälleen kaveerata lännen kanssa ja järjesti runsaskätiset juhlat Weiss­wasserissa vierailevan suomalais­joukkueen pelaajille. Hän pyysi vasta­palvelukseksi suomalaisilta kiuasta, ja nämä lupasivat sen lähettää.

»Aikaa kului ja kului, mitään ei kuulunut. Olin pettynyt. Sitten eräs suomalainen urheilujohtaja vieraili täällä. Kerroin hänelle kaiken ja hän lupasi ottaa asiasta selvää. Kävi ilmi, että pelaajat olivat lähettäneet kiukaan, mutta se oli juuttunut DDR:n tulliin ja palautettu takaisin», Hirche muistelee.

Urheilujohtajalla oli kuitenkin idea. Kiuas lähetettiin uudestaan, tällä kertaa länteen Hampuriin ja sieltä Saksojen sisäisenä postina Weisswasseriin – ja näin se läpäisi tullin. Nyt kiuas tarjoaa yhä hyviä löylyjä Hirchen pihasaunassa.


Kiuas on säilynyt, ja yhtä lailla intohimo jääkiekkoa kohtaan säilyi Weisswasserissa kaikki nämä vuosikymmenet. Rakkaus lajiin kesti huolimatta siitä, että joukkue pelasi 20 vuoden ajan vain yhtä vastustajaa vastaan ja huolimatta suurista talousvaikeuksista Saksojen yhdistyttyä.

DDR-aikaan katsojia oli ulkoilmastadionilla usein 7 000, jopa 14 000, ja tänäänkin heitä on saapunut pieneen, 2013 valmistuneeseen halliin reilut 2 100 – vakiomäärä nykyään.

»Weisswasser, Weisswasser!» fanit huutavat, liput liehuvat ja rummut hakkaavat.

Tunnelma tempaa mukaansa, vaikka rajakaupungin pikkuseura onkin juuttunut kakkosliigaan. Isompi Dynamo, Berliinin Dynamo, muuttui suurseura Eisbäreniksi ja nousi amerikkalais­sijoittajan avulla Saksan huipulle.


Tämän illan ottelu on viihdyttävä, tosin pelin taso ei säväytä. Ruotsalainen Anders Eriksson ja suomalainen Roope Ranta ovat nykyään »Kettujen» avainmiehet, mutta oma työkin näkyy: omia kasvatteja on joukkueessa neljä. Hyvälaatuisesta juniorityöstä yritetään pitää kiinni, vaikka harrastajamäärät ovatkin romahtaneet.

Kun ottelu päättyy niukkaan 3–4-tappioon, kotiyleisö taputtaa omilleen. Monilla on kausikortti, ja kaukalon reunoissa näkyy kymmeniä paikallisia sponsoreita. Weisswasser on yhä hockeytown.

Tämä ilta on kuitenkin ohitse, Hirchekin lähtee hallilta kotiin. Hän osoittaa minulle vielä ulkona vanhan juniorien asuntolarakennuksen ja viittilöi suuntaan, jossa kohosi pikaluisteluhalli.

Paljon infrastruktuurista on kadonnut, koko DDR on kadonnut, mutta kiekko liukuu Weisswasserissa yhä.

Lammetkin jäätyvät vielä, toisinaan, ja silloin Hirche käy jäällä kävelemässä.

Dynamo Weisswasser

Perustettu: 15.12.1932 nimellä Eishockey Weisswasser

Lempinimi: Ketut, Dynamo

DDR-mestaruudet: Maan ennätysmestari 25 mestaruudellaan: 1951–65, 1969–75, 1981, 1989–90.

Eurocupissa: Vuosien 1969 ja 1989 välillä seura pelasi yhdeksästi eurocupissa. Putosi Jokereille 1974 ja Tapparalle 1976.

Yhdistymisen jälkeen: Ykkössarjatasolla neljä kautta, 1990–92 ja 1994–96, sen jälkeen kakkosliigassa.

Jäähallit: 1950 luonnonjäästadion Jahn-lammella (6 000 katsojaa). 1959 Wilhelm-Pieck ulkoilmastadion (14000 katsojaa). 1990 pikaluisteluhallin muokkaus jäähalliksi (3 000 katsojaa). 2013 Eisarena Weisswasser (3 050).

Tämä kausi: Taulukon 11:s.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat, pelivihjeet ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Päivittäiset pelivihjeet netissä
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: