PLANICAN hiihdon MM-kisojen aikana Pipsa Possut ja Pikku Kakkoset joutuivat hetkeksi antamaan tilaa, kun helsinkiläisessä taloudessa suurin piirtein ensimmäistä kertaa tämän kalenterivuoden aikana katsottiin lineaarista televisiota suoratoistopalveluiden sijasta.
Lähetykset mukailivat hyvin samaa kaavaa kuin 1980-luvulla, kun Tampereen Kalevassa isovanhempien kerrostaloasunnon olohuoneen nurkassa olevasta televisiosta opeteltiin katsomaan maastohiihtoa.
Ymmärtämään sen kansallinen merkitys ja miten väliaikalähtöä pitää seurata.
Ja siinä piilee maastohiihdon tulevaisuuden kannalta täysin kriittinen tekijä. Sen televisiotuote on suoraan sanottuna katastrofaalisen surkea.
KAIKISTA konkreettisimmin eron huomasi MM-hiihtojen päätösviikonloppuna, kun ensin katsoi maastohiihtoa ja heti perään F1-kisaa.
Formuloiden tv-lähetyksen aikana pysyy koko ajan kartalla siitä, mikä on kenenkin sijoitus ja mikä on kuljettajien välinen ero toisiinsa.
Maastohiihdossa se on tv-kuvan perusteella täysin mahdotonta. Tv-grafiikka ei kertaakaan esimerkiksi kertonut listaushenkisesti ketkä miesten 50 kilometrin kilpailun pääjoukossa olivat mukana. Tai miten paljon kisaa on kilometreissä jäljellä ja miten pitkä on yksi kierrettävistä lenkeistä.
Viestikisoissa grafiikka ei koskaan kertonut kuka missäkin joukkueessa hiihtää, kuka on nyt vuorossa ja kuka on seuraava. Ei edes vaihdon yhteydessä.
Perusjuttuja, mutta näköjään ihan mahdottomia kansainväliselle tv-tuotannolle.
Teknologia on kehittynyt huimasti, ja myös maastohiihtäjillä oli MM-kisoissa niskassaan GPS-lähettimet. Mutta televisiolähetyksissä tekniikan kehittyminen ei näy mitenkään.
Tavallista harrastajahiihtäjää tai urheilujännäriä voisi kiinnostaa esimerkiksi, miten lujaa Iivo Niskanen hiihtää tai mikä on karussa olevan hiihtäjän ja jahtaavan porukan välinen ero metreissä.
Tai miten monta kertaa Niskanen työntää sauvoilla minuutissa. Vaihtoehtoja on paljon, vain mielikuvitus on rajana.
Yle näyttää talven hiihtolähetyksissään pätkiä vanhoista 80- ja 90-luvun klassikkokisoista, mikä vain alleviivaa tilanteen surkeutta.
Kuvan laatu on parantunut, mutta juuri mikään muu televisiolähetyksessä ei ole muuttunut mihinkään.
Samaan aikaan jokaisen muun lajin tv-toteutus on kehittynyt huimasti.
Suomalaiset televisioyhtiöt ovat asian tilaan syyttömiä, koska lähetys on kansainvälisen tuotantoyhtiön tekemä.
Planicassa tv-selostajat, Ylen Kimmo Porttila ja Viaplayn Jussi Eskola tekivät parhaansa, mutta fakta on, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
TV-TUOTE on maastohiihdon tulevaisuuden kannalta kriittinen tekijä. Ainakin suomalaisten mediayhtiöiden kävijäanalytiikka osoittaa, että maastohiihto ei varsinaisesti ole nuorisoa villitsevä laji.
Monet hiihtävät, harvempi seuraa hiihtokilpailuja.
Ja sitä mukaa kun kisoja katsovat siirtyvät autuaammille hiihtoladuille, ei tilalle tule enää uusia katsojasukupolvia. Ja jos ei ole tv-katsojia, ei ole sponsoreita, eikä rahaa.
Lajin kuolemankierre on valmis.
KANSAINVÄLINEN hiihtoliitto on muokannut maastohiihdon lajikirjoa televisioystävällisempään suuntaan, mutta itse tv-tuotetta se ei ole muokannut mihinkään.
Tuntuu kuin liitossa ei edes ymmärrettäisi, mihin suuntaan maailma ympärillä muuttuu. Pelkästään kisojen lyhentäminen ja uusien kilpailumuotojen kehittäminen ei riitä.
Jos rutinoituneemman hiihtoseuraajan on ajoittain vaikea pysyä kärryillä väliaikalähdön kokonaistilanteesta, voi vain kuvitella miten vaikeaa se on uudelle satunnaiskatsojalle.
Se ei tarkoita, että väliaikalähdöistä pitäisi luopua, vaan että tv-katsojalle pitää pystyä välittämään paremmin, mikä kilpailun tilanne on.
1980-luvulla kisoja katsottiin kotona ruutuvihon, lyijykynän ja sekuntikellon kanssa. Nykynuoriso taas katsoo ennemmin älypuhelimesta vaikka YouTube-videoita kuin yrittää seurata lajia, jonka seuraamisen tv-lähetyskin yrittää tehdä mahdollisimman vaikeaksi ja jonka seuraamiseen tarvittaisiin omaa kelloa ja erillistä tulospalvelua.
Tuntuu kuin Fis yrittäisi väkisin karkottaa katsojat televisiolähetysten äärestä.
Ja samalla tappaa koko maastohiihdon.
