Keihäskarju Janne Läspä, 21, suuntasi heittonsa tulenaralle alueelle, kun hän kovin sanoin arvosteli varusmiespalvelusaikaansa Santahaminan urheilukoulussa.
Myrskyhän siitä nousi.
Somessa Läspää kehotettiin mm. tutustumaan sankarivainajien hautoihin. Myös perinteiset viittaukset pullamössösukupolveen nousivat esiin.
Palvelusaikanaan paljon sairastellut Läspä moittii ”leikkikouluaan” lähes kaikesta, mutta etenkin oman lajinsa harjoitusolosuhteista.
– Ei tämä ainakaan omaa lajiani palvele yhtään.
Urheilijoiden varusmiespalvelus on kirvoittanut kärkkäitä mielipiteitä ennenkin.
Pelaaja-agentti Tomi Haula ehdotti taannoin, että NHL-tähdet voisivat vapautua palveluksesta esimerkiksi ostamalla 50 000 eurolla rynnäkkökiväärejä.
Kiitos Venäjän aloittaman sodan armeija on noussut arvoon arvaamattoman, mutta silti esim. Läspän kommentteja pitäisi voida arvioida myös urheilun eikä vain kansallisen puolustuksen näkökulmasta.
Ja mahdollisimman kiihkottomasti.
Takavuosina urheilijat selvittivät palvelusajan hyvin helposti. Jani Sievinen on kertonut viettäneensä palvelusajastaan kasarmilla kaksi yötä. NHL-tähdille saattoi riittää, että käydään nappaamassa pr-kuvat.
Muutos alkoi, kun apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin teki 2015 yhdenvertaisuuteen perustuen päätöksen, joka merkittävästi tiukensi huippu-urheilijoiden palvelussääntöjä.
Ei ollut perusteltua, että urheilijat saavat erivapauksia, joista vaikkapa lääkäreiksi opiskelevat voivat vain haaveilla. Tai ylipäätään kukaan.
Nykyään myös urheilijoiden varusmiespalveluun kuuluvat sotilastutkinnon pakolliset opinnot.
– Se tarkoittaa sitä, että sotilaskoulutuksessa ollaan vähintään 3,5 kuukautta palvelusajasta, sanoi everstiluutnantti Mikko Mönkkönen Urheilulehdessä kaksi vuotta sitten.
Monet muutkin kuin Läspä ovat moittineet nykyistä mallia, jossa urheilijat ovat siirtyneet muka-armeijasta välimalliin, jossa vähän urheillaan ja vähän harjoitellaan sotimista.
Hiihtäjälupaus Alexander Ståhlberg esimerkiksi valitsi siviilipalveluksen taannoin. Silloin hänen valmentajansa Matias Strandvall sanoi, että suurin osa huippu-urheilijoista taantuu armeija-aikana.
Vaikka Sakslinin päätös oli perusteltu, voitaisiin silti uudestaan miettiä huippu-urheilijoiden asema armeijassa.
Läspän mukaan hänen palvelusaikansa on kuusi kuukautta. Alokasvaiheen jälkeen hän saa harjoitella omatoimisesti joka päivä puolet päivästä: joko aamukahdesta puoleen päivään tai puolestapäivästä neljään.
Loppuaika sitten kai levätään tai palvellaan, mutta on vaikea kuvitella, että tällainen malli on erityisen järkevä Suomen puolustuskyvynkään kannalta.
Tuskin myöskään liikekannallepano ensimmäisenä kohdistuisi Urheilukoulun käyneisiin. Se on korkeintaan varareservi, sodan kannalta aika turha yksikkö.
Läspä ehdottikin, että urheilijoiden intti kestäisi 2,5 kuukautta ja olisi sitten kokonaan ohi. Intensiivinen palvelusaika ja nopeasti takaisin huippu-urheilijan arkeen voisi palvella kaikkia tarkoitusperiä paremmin.
Moni lääkäri tai hoitaja – joista juuri nyt on muuten suurempi pula kuin sotilaista – voisi yhdenvertaisuuden perusteella tietysti vaatia lyhennetyn palvelusajan.
Yhdenvertaisuuden näkökulmasta asiassa ei ole helppoja ratkaisuja, mutta jotain pohjaa eri mittaisille palvelusajoille voisi hakea työurien pituuksista.
Huippu-urheilijalla se on korkeintaan 15 vuotta, lääkärillä toivottavasti vähintään 40.
Myös Urheilukoulun pääsyvaatimuksia voisi tarkastella. Läspän kanssa samaan aikaan lokakuussa palvelukseen astui 78 kesälajin urheilijaa 17:stä eri lajiryhmästä.
Pitää olla poikkeuksellista hellämielisyyttä voidakseen uskotella itselleen, että koko ryhmä täyttäisi huippu-urheilijan määritelmän, niin vaikea kuin määritelmä onkin.
Jos Urheilukoulun pääsyvaatimuksia huomattavasti tiukennettaisiin, nykyistä yksilöllisempi järjestelmä voitaisiin ehkä yhdenvertaisuusperiaatteidenkin nojalla luoda.
Läspä nimesi palveluspaikkaansa ”leikkikouluksi” ja oli täysin oikeassa. Nyt Urheilukoulussa suurin osa leikkii olevansa huippu-urheilijoita ja loput olevansa sotilaita.
