Vesa-Matti Loiri nyrkkeilemässä 1971.

Taiteilijan toinen puoli

Näyttelijä, laulaja, rakastettu kansantaiteilija, kaatumisen Suomen mestari. Kaikkia näitä, mutta Vesa-Matti Loiri oli myös intohimoinen urheilumies, joka harrasti monia lajeja jopa SM-tasolla. Aktiivina hän vihasi tappioita. Penkkiurheilijana hän liikuttui aina suomalaisten menestyksestä.

11.8. 6:00 | Päivitetty 11.8. 9:17

Juttu on julkaistu alun perin Urheilulehden edeltäjässä Veikkaajassa vuonna 2010.

Olympiastadionin täpötäysissä katsomoissa pidäteltiin hengitystä. Jännitys oli huipussaan, kun Unkarin tähtipelaaja Ferenc Puskás asettui pallon taakse ja Jugoslavian maalivahti Vladimir Beara koukistui perustorjunta-asentoon.

Varma maali! Selvähän se, tähän ottelu ratkeaa, katsomossa ennakoitiin. Yleisön mielikuvissa maaliverkko venyi jo nahkakuulan voimasta. Pallolla oli matkaa maaliin vaivaiset 11 metriä, joka on laukojan ja maalivahdin etäisyys rangaistuspotkussa.

Kyse oli enää siitä, milloin tuomari puhaltaisi pilliinsä.

Ja sitten pilli soi.

Puskás otti vauhtia, lähestyi palloa, laukoi sitten...

Oihh! Kuului valtaisa kohahdus. Ei maalia! Beara heittäytyi uskomattoman nopeasti ja sai kuin saikin torjuttua pallon. Huh, miten iso torjunta.

Oli elokuun 2. päivä 1952. Käynnissä oli Helsingin olympiakisojen jalkapallon loppuottelu, sen ensimmäinen puoliaika. Pilkku ei tullut puskista, ennakkosuosikki Unkari oli painanut päälle. Sen sijaan Puskásin epäonnistuminen yllätti stadionin peräti 58 533 silmäparia. Heti pelin jatkuttua katsojat kuitenkin siirsivät huomionsa jo seuraaviin tilanteisiin.

Paitsi yksi. Stadionin B-katsomossa puuta painaneen seitsenvuotiaan helsinkiläispojan verkkokalvoilla yksi ainoa kuva pysyi kuin liimattuna: Bearan venytystorjunta.

Se oli kuin syvää unta, hyvää haaveunta.

Poika jähmettyi kertaamaan tilannetta uudestaan ja uudestaan. Hän oli myyty – jalkapallolle. Ja maalivahtipelille.

HJK oli tarkkaillut Vesa-Matti Loirin otteita Töölön Vesan maalilla ja tarjosi lopulta sopimusta. Hän pääsi torjumaan ykkösjoukkueessa, tämä kuva on Gornik Katowicea vastaan pelatusta ottelusta.

Olympiastadion 1972. Katsomoissa kohahdettiin äänekkäästi, kun Helsingin Jalkapalloklubin maalivahti heittäytyi ilmiömäisen ilmavasti pallon eteen. Olipa huikea dyykkaus! Miten se noin ylös pääsi, hämmästeltiin.

Torjunta oli suorastaan taiteellisen kimmoisa, eikä se ollut HJK:n veskarilta ainoa näyttävä kaatuminen harjoituspelissä puolalaista Górnik Katowicea vastaan. Hänen otteissaan oli nähty samanlaisia hämähäkkimiehen elkeitä kuin esikuviensa, venäläisen Lev Jashinin ja espanjalaisen Ricardo Zamoran pelastuksissa.

Tai jugoslavialaisen Bearan, jonka venytyksestä hän oli haltioitunut parikymmentä vuotta aiemmin samaisella stadionilla.

Torjuja oli Klubin uusi kohuvahti.

Torjuja oli Vesa-Matti Loiri.

Myöhemmin hän torjui uudelleen – myös mielikuvissaan.

Loiri yritti ottelun tiimellyksessä ennakoida tilanteita, joita saattaisi vielä ilmaantua torjuttavaksi – jotta olisi ollut mahdollisimman valmis reagoimaan niihin, aivan kuten maalivahdeilla on lajiin katsomatta tapana.

Tuon ottelun mielikuvia hän kelaa edestakaisin vielä tänäänkin, 38 vuotta myöhemmin.

– Muistan Katowice-ottelun oikein hyvin. Siinä tuli vielä toisella jaksolla muutamia pahoja tilanteita, jotka sain onneksi torjuttua ja näin ollen voitimme pelin (3-2), kertoo Loiri, 65.

– Mielikuvaharjoittelu on maalivahdille äärimmäisen tärkeää. Tykkäsin siitä, ja kyllä ne samat mielikuvat pyörivät päässäni joskus nykyäänkin. Olen myös nähnyt unia veskarin hommista.

Koko kansan tunteman näyttelijän ja muusikon muistiin on piirtynyt lähtemättömästi myös Helsingin olympiafinaali 1952, jonka Unkari voitti lopulta 2–0.

– Jugoslavian maalivahdin torjunnan jälkeen päässäni välähti: tämä on mun juttu! Sen jälkeen halusin vain maalivahdiksi.

Matkan varrella suuri osa kansasta on todennäköisesti unohtanut, että Loiri osasi dyykata oikeasti, ei pelkästään Uuno Turhapuro -elokuvissa. HJK:n nokkamiehet kävivät jopa aladivarissa tarkkailemassa ”Veskun” otteita, ennen kuin värväsivät hänet eräänä pikkujouluiltana.

– Olen melko varma, että olisin kehittynyt kansallisen huipputason jalkapallovahdiksi, jos olisin keskittynyt pelkästään siihen lajiin, Loiri korostaa painokkaasti.

– Silloin 1970-luvun alussa homma jäi kuitenkin kesken, koska näytteleminen vei niin paljon aikaa. Mulla olisi ollut niin paljon enemmän annettavaa fudikselle, että olen monet kerrat surrut asiaa.

Pallot tarttuivat hyvin kimmoisan Loirin hyppysiin.

Heti perään seuraa yllätys. Loiri kertoo uutisen.

– Ensi kevään aikana ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä palaan mitä ilmeisimmin HJK:n toimintaan. Olen alustavasti puhunut Klubin johdon kanssa, että antaisin oman panokseni seuran kehitystyöhön. Ja mikä ettei, ilman muuta, Loiri paljastaa.

– Vielä en kuitenkaan osaa sanoa, mitä uudet kuviot käytännössä tarkoittavat.

Todennäköisesti HJK haluaa hyödyntää Loiria markkinoinnillisesti, kenties muutenkin. Taiteilijan kohdalla ympyrä sulkeutuu myös siinä mielessä, että aikanaan kansansuosikki houkuteltiin kilpailemaan eri lajeihin juuri markkinointimielessä.

Mutta silti vain yhdestä syystä: Loirin myös uskottiin osaavan kaikkia niitä lajeja – ja hän osasikin, vieläpä paremmin kuin kukaan aavisti!

Elokuvahahmo Uuno Turhapuro on yksi suomalaisuuden ikoneista, rakastetun hahmon näyttelijä Vesa-Matti Loiri taiteilijapersoonan ruumiillistuma. Jos Turhapuro pystyy tarvittaessa melkeinpä mihin tahansa, samaa voi sanoa Loirista.

Viisi Jussi-palkintoa. Neljä Telvis-pystiä ja Erikois-Venla. Viisi Emmaa. Näytellyt kaikkiaan 61 elokuvassa, joista 19:ssä Uunona. Tunnetaan kameleonttimaisena muuntautujana, jonka komediahahmoihin kuuluvat Uunon lisäksi muun muassa Jean-Pierre Kusela, Nasse-setä ja Tyyne. Tulkinnut laulajana esimerkiksi Perttu Hietasen säveltämiä ja Taisto Wesslinin sovittamia Eino Leinon runoja.

Tämän kaiken suomalaiset ovat oppineet tietämään Vesa-Matti Loirista. Tähden elämästä on kirjoitettu lähes kaikki mahdollinen, milloin mistäkin näkökulmasta. Mutta hänen monipuolinen urheilu-uransa on lähes tyystin unohdettu, hänen fyysinen ja palloilullinen lahjakkuutensa. Tähän asti.

Torjui jalkapallossa HJK:lle voiton Suomen cupin ottelussa. Voitti vesipallossa kolme SM-kultaa ja käsipallossa yhden, molemmissa maalivahtina. Asteli kylmiltään nyrkkeilykehään ja antoi olympiavalmennettavalle köniin. Oli biljardissa SM-tason huippu, ja pelasti lisäksi omatoimisesti lajiliiton talouden.

Missä tahansa Loiri pelasikin, yleisöä riitti. Kuvaavaa on, että pelkästään Helsingin biljardikerhon pelatessa kevytmielisiä jalkapallo- ja jääkiekko-otteluitaan katsomossa saattoi tapittaa viitisensataa silmäparia – viidentoista asteen pakkasessa!

Ja alusta asti Loiri on myös ollut erittäin innokas penkkiurheilija.

– Seuraan käytännössä kaikkea urheilua. Rakastan sen seuraamista. Esimerkiksi Veikkaajasta, joka on mulle hyvinkin tuttu lehti, aktiivinen hevosharrastaja sanoo.

Tämä on täysin uudenlainen Vesku Show.

Tämä on tarina urheilumies Vesa-Matti Loirista.

Pam! Pam!

Sitten jostain puristui vielä yksi isku, kunnes kongi kajahti ja ottelijat erkanivat nurkkauksiinsa.

Meni hetki, kunnes yleisö alkoi taputtaa railakkaasti Loirin käsien noustessa kohti Helsingin Kisahallin kattoa. Hän oli voittanut 75-kiloisten avoimen sarjan nyrkkeilyottelussa Jussi Lylyn.

Oli vuosi 1970, Loirin lyhyt nyrkkeilyura oli juuri päättynyt. Loiri käveli onnellisena mutta uupuneena pukusuojaan, jossa hän lysähti oitis lattialle. Hän jäi siihen makaamaan. Hän halusi olla yksin nyrkkeilymuistoineen.

– Olin poikanyrkkeilyssä aika haka, laji todella kiehtoi mua, Loiri sanoo nyt.

– Nuorempana katsoin veljeni kanssa filmiltä nyrkkeilylegenda Elis Askin otteluita. Hommasimme kaatopaikalta sellaisen 16-millisen projektorin, ja oli yksi liike, josta sai ostaa myös MM-matseja. Mä ostin ne kaikki filmit, joita sitten tuijotimme tuntitolkulla, Loiri virnistää.

Nyrkkeily oli Vesku Loirille sydämen asia.

Vaikka taiteilija oli harrastanut poikanyrkkeilyä, hänen voi sanoa hypänneen avoimeen sarjaan lähes kylmiltään. Kyse oli osaltaan julkisuuskikasta, jolla haluttiin täyttää katsomot. Ja nehän täyttyivät.

– Vesku oli aikansa nyrkkeilyilmiö. Kaikkia kiinnosti, miten superjulkkis pärjää kehässä, alleviivaa entinen olympianyrkkeilijä Risto Meronen.

Kuinka ollakaan, Loiri yllättäen pärjäsi. Kolmesta ottelustaan hän voitti kaksi.

– Vaati Veskulta aikamoista rohkeutta mennä suuren yleisön eteen tietoisena siitä, että turpaan olisi voinut tulla ja pahasti. Se olisi ollut monelle nolo paikka, mutta ei Vesku sellaisesta piitannut.

Merosen mukaan Loiri halusi ennemmin kilpailla kehässä kuin lyödä säkkiä salilla.

– Moni nyrkkeilijä ei mielellään ottele usein, mutta Vesku ei olisi muuta tehnytkään. Kyllä hän ennen otteluja tietysti treenasi salilla, ja kyyti Askin valmennuksessa olikin kovaa. Ask saattoi tsempata Veskua tyyliin, että yhdeksänvuotiaat poikasetkin lyö tätä lujempaa, Meronen tietää.

– Vesku oli tsemppari. Asenteella hän pärjäsi yllättävän hyvin.

Hyväntuulinen ja hyvävoimaisen oloinen Loiri on selvästi innoissaan puhuessaan urheilu-urastaan. Hänen äänensä on tutun karhea, mutta odotettua eloisampi, painavampi. Ja hänen katseessaan on paloa kuin Lapin kesässä.

– Musikaalisuuteni auttoi kehässä. Itse asiassa rytmitajustani oli aivan helvetisti apua, Loiri uskoo.

Apua oli vähän muustakin. Loiri nimittäin tunnettiin nuorempana kovana katutappelijana, joka aika ajoin purki paineitaan nyrkein.

– Joo, näin valitettavasti oli. Ne olivat ikäviä juttuja, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä.

Loirin ensimmäisessä avoimen sarjan ottelussa Lahden urheilutalo oli täynnä, kun vastaan asettui olympiavalmennettava Juha Kiviranta. Loiri voitti matsin selvästi, mutta ei enää kaksikon välistä revanssia.

Moni nyrkkeilijä ei mielellään ottele usein, mutta Vesku ei olisi muuta tehnytkään.

Vesa-Matti Loiri ilmoitti ennen ottelua, että Jussi Lyly (vas.) kaatuu oikealla, jos millään. - Ja tyyliä siinä olla pitää, Loiri ilmoitti 29.12.1969. Sitähän riitti.

Vesa-Matti Loiri nyrkkeilykehässä 5. joulukuuta 1969. Oikealla nyrkkeilijä Pertti ”Purtsi” Purhonen.

– Toisen ottelun tuomaripäätös oli mielestäni oikeusmurha. Olin tappelija, mutta silloin otin tavallista maltillisemmin ja annoin Kivirannan osua joitakin kertoja. Kulmassani ollut Purtsi (Pertti) Purhonen sanoi ennen viimeistä erää, että olen tappiolla 1–2. Sen kuultuani annoin palaa, ja erän lopussa Kiviranta oli putoamassa kanveesiin, Loiri kertaa tapahtumia.

– Ei se voinut olla tappio. Se kismittää vieläkin, hän sitten hymähtää.

Tässä kohtaa Loirista kuoriutuu esiin tuttu perfektionisti. Taiteilijana Loiri on hänet tuntevien mukaan pyrkinyt aina täydellisyyteen.

– Myös urheilussa olin valmis tekemään kaiken voittaakseni. Kaiken, hän painottaa.

Tämän sai tuta muiden muassa Jussi Lyly, jolle Loiri oli kehässä tyly. Lylylle tappio oli nöyryyttävä, sillä hän sentään tähtäsi nyrkkeilyhuipulle. Loirin oikean suoristuessa hänen nyrkkinsä oli kuin puuta – niin hyvää puuta, niin hyvää puuta.

– Maattuani jonkin aikaa siellä Kisahallin lattialla nousin ylös, kävin etsimässä Jussin ja vein hänet bisselle läheiseen ravintolaan. Siellä me huuhdoimme matsin illan aikana yhdessä alas. Olin itsekin kovilla, sillä en ollut nukkunut edellisyönä juuri lainkaan, Loiri muistaa.

– Tulin matsiin suoraan keikaltani Tukholmasta, mutta laivasta olivat kaikki hyttipaikat loppu. Sitten onneksi vapautui yhden laivan työntekijän punkka, mutta unta en saanut, koska tuleva ottelu pyöri mielessäni. Jokainen matsi pelotti etukäteen.

Loiri uskoo, että jalkapallon ohella juuri nyrkkeilyssä hänellä olisi ollut eniten potentiaalia.

– Näyttelijän ammatissa ei kuitenkaan olisi ollut eduksi, jos silmät olisivat olleet jatkuvasti mustina, hymähtää Loiri, joka oli nuorempana luonnostaan atleettinen.

Sittemmin hänet onkin nähty aivan toisenlaisilla saleilla.

Torstaina tulee kuluneeksi tarkalleen 45 vuotta siitä, kun Vesa-Matti Loiri käveli ensimmäisen kerran biljardisalille, Fredrikintorilla Helsingissä.

– Sille tielle jäin, Loiri tiivistää.

– Isäni oli puhunut biljardista, että siinäpä vasta on hieno laji. Viesti oli jäänyt alitajuntaani, ja kun sitten pääsin kunnolla kokeilemaan lajia, se tuntui heti todella hienolta.

Loiri pelasi tosissaan vain kaisaa, joka oli siihen aikaan biljardin ainoa kilpailumuoto Suomessa. Kaisa oli ja on edelleen yksi biljardin haastavimmista pelimuodoista.

Kaisa oli suosittua, esimerkiksi lajin SM-kisoihin saattoi osallistua satoja kilpailijoita. Myös sinä vuonna, kun Loiri ylsi uransa parhaaseen SM-tulokseen sijoittumalla 14:nneksi.

– Vesku oli yksi Suomen parhaimmista yhdellä kädellä lyöjistä, eli niin sanotulla kynäotteella. Sitä tarvitaan esimerkiksi silloin, kun pöydällä on kaksi palloa perätysten ja oma lyöntipallo on etummaisena, kertoo kaisan huippuihin myöhemmin lukeutunut, Veskun läheisimpiin ystäviin kuuluva Jukka-Pekka Lähdevuori.

Tunnetun helsinkiläissalin Ritzin seinällä komeilee iso valokuva, joka on otettu Loirin ja jääkiekkotähti Teemu Selänteen pelattua vastakkain.

– Siinä on kaksi todellista peluria, joista kumpikaan ei halua hävitä ikinä. Ei Trivial Pursuitissakaan, rummuttaa Jesse Poikolainen, jonka isän salille Loiri aikanaan joulun aatonaattona ilmestyi.

– Vesku oli keskitasoa parempi pelaaja. Muistan elävästi yhden pelin, jossa Vesku löi yhdellä lyönnillä kaikki kaisapallot pussiin lukuun ottamatta lyöntipalloaan. Salin väki oli täysin hölmistynyt, totta kai, sillä kaisapöydän pussit ovat tunnetusti mitä tiukimmat.

Lähdevuoren mukaan Loiri oli usein parhaimmillaan, kun kaksi tasaväkistä pelaajaa oli vastakkain.

– Vesku oli hyvä vastustajan psyykkaaja ja taktikko. Varsinkin parikilpailuissa hänen joukkuetaustansa näkyi.

Biljardisalissa 1994.

Vuodet 1993-99 Loiri toimi Biljardiliiton puheenjohtajana. Loirin päätösvuonna liiton kokouksessa syntyi eripuraa Tampereen ja Helsingin väen kesken, taloudesta.

– Havaittuaan tilanteen Vesku yhtäkkiä avasi suunsa ja sanoi: okei, hyvä on. Järjestän kolme erillistä kirkkokonserttia, joiden tuotoista osa menee hyväntekeväisyyteen ja osa liitolle, Poikolainen sanoo.

Ja niin myös tapahtui. Loiri esiintyi kolmesti vain Biljardiliittoa auttaakseen.

– Vesku halusi laittaa itsensä likoon. Omalla toiminnallaan hän käytännössä pelasti Biljardiliiton talouden, koko sen toiminnan, Lähdevuori arvelee.

Sitten saavumme artikkelissamme T-risteykseen, josta voi polkea joko Loirin tai Poikolaisen suuntaan. Kyse on legendaarisesta biljardikohtauksesta elokuvassa Uuno armeijan leivissä.

Toisen totuuden mukaan värikkäässä ja taidokkaassa kohtauksessa pallot pussitti Loiri itse, toisen mukaan Poikolainen.

Poljemme Loirin suuntaan.

– Mä nimenomaan halusin lyödä ne lyönnit, jotta kukaan ei pääsisi jälkikäteen irvistelemään. Pyysinkin Ereä (ohjaaja Kokkonen) kuvaamaan tilanteet mahdollisimman tiiviisti, jotta lyöjä näkyisi kunnolla, Loiri sanoo.

Tästä aiheesta Loiri innostuu erityisesti. Hän ottaa esiin paperia ja kynän, ja piirtää sitten yhden elokuvaa varten kuvatuista lyönneistä – sen kolme vallia keskelle -lopetuksen.

– Ei se mikään ihmelyönti ollut. Kysymys oli lähinnä pallojen asettelusta. Ensin piti osua oikealla leikkauksella tähän palloon, joka sitten..., Loiri hahmottelee.

– Homma saatiin toisella lyönnillä purkkiin. Se oli hauska ja näyttävä kohtaus, hän virnistää jälleen.

Suomalainen palloiluväki oli ihmeissään 1970-luvun alussa, kun vesipallokatsomot täyttyivät yhtäkkiä. Mikä vesipallo, äimisteltiin. Yhtäkkiä Helsingfors Simsällskapin kotipelit Urheilutalolla olivat loppuunmyytyjä.

Tässäkin lajissa Jesse Poikolaisella oli sormensa pelissä.

– Hommasin Veskun jengiimme saadakseni väkeä katsomoihin. Koskaan aiemmin vesipallopeleihin ei ollut myyty edes pääsylippuja, mutta silloin myytiin – kaikki! Poikolainen innostuu.

– Ei kukaan meitä tullut katsomaan, ei vesipalloakaan. Kaikki tulivat katsomaan Veskua. Ja sama tilanne oli muissakin lajeissa, joissa Vesku oli mukana: tähti kiinnosti yleisöä, eivät niinkään pelien lopputulokset.

Poikolainen muistaa hyvin pari Helsingin biljardikerhon hupiluonteista ottelutapahtumaa, joihin niihinkin saapui satoja katselijoita.

– Kerran pelasimme fudista Porvoon Akilleksen jääpalloilijoita vastaan ja paikalla oli yli 500 pääsylipun ostajaa! Ja kerran pelatessamme jääkiekkoa ulkona värjötteli 14 asteen pakkasessa yli 400 katsojaa. Veskun mukanaololla oli taivaallinen merkitys, hän kertoo.

Loiri voitti seurassa kolme SM-kultaa. Poikolaisen mukaan hän pärjäsi vesipallomaalissa hyvin – varsinkin Urheilutalon otteluissa.

– Urheilutalon altaan toisessa päädyssä oli reunus, josta Veskun kaltaisen kimmoisan ja kookkaan kaverin oli otollista ponnistaa. Reunuksen ansiosta Veskun parhaat ominaisuudet eli nopeat refleksit pääsivät oikeuksiinsa, Poikolainen selvittää.

– Vesku oppi ponnistamaan myös vedestä, mutta ei niinä muutamana vuonna tietenkään niin laadukkaasti kuin vesipallovahdit yleensä.

Se oli yksi Helsinfors Simsällskapin Tukholman-pelireissu, jolta riittää tarinoita kerrottavaksi. Ne saavat Loirin itsensäkin hymyilemään.

– Olin ollut keikalla Göteborgissa, kun kundit houkuttelivat mua jäämään Tukholman suureen, parinkymmenen joukkueen turnaukseen. Ei siinä mitään, suostuin tekemään kaarroksen, koska joukkueemme matkassa ei ollut kuin yksi vahti, Loiri kertoo.

– Päästyäni lopulta hallille totesin heti, että perkele! Toinen vahtimme oli vetänyt edellisiltana lärvit laivalla, ja mä tietysti jouduin heti maaliin - eikä siellä hallissa ollut mitään reunuksia! Loiri korottaa ääntään.

– Kaksi matsia sätkin jotenkin, mutta kolmas meni jo kelluessa.

Tässä vaiheessa Poikolainen oli huutanut Loirille tiukkasanaisesti: Koita nyt saatana tehdä edes jotain!

– Huusin Jesselle takaisin, että mähän koko ajan yritän. Mä yritän pysyä hengissä, yritän olla hukkumatta, Loiri nauraa.

Kaksi matsia sätkin jotenkin, mutta kolmas meni jo kelluessa.

– Vesipallo oli jännä ja mukava laji. Treenattuani opin polkemaan vedessä, mutta olihan taidoissani eroa todellisiin huippuihin, joita näin esimerkiksi yhdellä Jugoslavian-matkallamme. Istuin katsomossa jalka kipsissä ja hämmästelin, kuinka jugoslavialaisvahti pysyi rinta veden päällä torjunta-asennossa ihan koko ajan, vaikka tapahtui mitä. Uskomaton kaveri.

Seuraavaksi Loirin ajatus kiirii Thaimaan aurinkoon, jonka alla hän on viettänyt paljon aikaa neljänä talvena. Loirin vuokraamassa talossa on ollut uima-allas.

– Vaikka olen ollut huonossa fyysisessä kunnossa, olen joka tapauksessa polkenut siinä altaassa kuin vesipallopeleissä konsanaan. On tullut hyvä fiilis, kun olen yhä pystynyt polkemaan. Ja polkiessani olen ollut välillä ajatuksineni takavuosien vesipallomatseissa, Loiri summaa.

Poikolainen muistaa hyvin myös joukkueen paluumatkan Tukholmasta. Hänellä oli tuliaisina enemmän vettä väkevämpää kuin laki salli.

– Vesku oli nukkunut lähes koko matkan, joten hän ei tiennyt mitään tuliaisistani, kun automme sitten – totta kai – joutui tullitarkastukseen. Mutta heti kun tullimies huomasi Veskun takapenkillä, hän unohti kaiken muun ja yritti tehdä vaikutuksen idoliinsa. Samassa hän myös huusi kollegalleen, että takaluukku kiinni!

Oli marraskuun 30. päivä 1971.

HJK:n tunnettu puuhamies, vielä 1970-luvun alussa SM-sarjassa pelannut Markku Peltoniemi eksyi artistien pikkujouluihin ravintola Dipoliin.

– Olimme aiemmin käyneet tarkkailemassa Veskua, kun hän pelasi maalivahtina Töölön Vesassa. Hänen pallovarmuutena ja torjuntatekniikkansa ei ollut samaa tasoa kuin SM-kärkivahdeilla, mutta hänen kimmoisuutensa teki lähtemättömän vaikutuksen. Halusimme hänet todella mukaan, koska vahdeillamme oli lisäksi loukkaantumishuolia, Peltoniemi kertoo.

Illan aikana maljat tekivät tehtävänsä: Loiri suostui tekemään sopimuksen.

– Mulle tuli kauhea kiire viedä tarvittavat paperit Palloliittoon, koska silloin siirtoraja umpeutui 1. joulukuuta. Kyse oli minuuteista, Peltoniemi kertoo.

Jalkapallo oli lähellä Loirin sydäntä kauan omien pelivuosien jälkeenkin.

Loiri pelasi HJK:ssa yhden kauden. Kesällä 1972 hän torjui Klubille voiton Kuusankosken Puhdista Suomen cupissa. Voiton arvoa nostaa se, että Suomen cup oli vielä tuohon aikaan erittäin arvostettu kilpailu, toisin kuin nykyään.

– Jos Vesku olisi satsannut pelkästään fudikseen, hänestä olisi kehittynyt hyvä SM-tason torjuja. Hän oli vieläpä todella innokas harjoittelija. Usein treeniemme jälkeen hän jäi opettelemaan omatoimisesti veskarialkeita huoltajamme Torsten Nikanderin kanssa, Peltoniemi alleviivaa.

”Totte” Nikanderilla oli merkittävä rooli Loirin urheilu-urassa. Hän opetti taiteilijalle paitsi maalivahtipeliä, myös oikeaoppista kaatuilua. Sittemmin Loiri voitti kaatuilun Suomen mestaruuden.

Kovaksi kalamieheksi tiedetty Loiri katsoo silmät tarkkana valokuvaa, jonka toimittaja on tuonut mukanaan haastatteluun.

Kuvassa Loiri dyykkaa komeasti, ilmavasti.

– Tämä kuva taidettiin ottaa aikanaan yhtä lehtijuttua varten. Mä kysyin ensin toimittajalta, että onko sulla hyvä potku. Hän vastasi, ettei ole. Sitten soitin Pahlmanin Kaitsulle ja pyysin häntä vetämään nämä potkut. Ja Kaitsuhan tuli, Loiri hymyilee.

Olympiakisojen 1952 jälkeen nuori Loiri harrasti jalkapalloa ensin Huopalahden Hurjissa, sitten Töölön Vesassa.

– Aluksi kundit eivät luottaneet muhun, koska olin pienikokoinen. Ylhäältä upposi herkästi, ja siksi treenasinkin ponnistamista kovasti. Kun sitten myöhemmin kasvoin nopeasti pituutta, homma alkoi toimia, Loiri muistelee.

Hän nousi 1960-luvun alussa Vesan edustusjoukkueeseen, joka pelasi kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla. Samoihin aikoihin Loiri kuitenkin aloitti opinnot teatterikorkeakoulussa, ja myös Pojat-elokuvan kuvaukset painoivat päälle.

– Mä olin juuri nousemassa Vesan ykkösvahdiksi, kun mun oli lopetettava fudis. Olin niin vihainen, että en seurannut lajia kahteen vuoteen, taistelijasielu sanoo.

Kului vuosia, kunnes viihdetaiteilijoiden urheiluseuraksi perustettu Zoom kaipasi kipeästi maalivahtia. Ohjaaja Ere Kokkonen kyseli muina miehinä Loirilta, olisiko tämä halukas kokeilemaan.

– En puhunut Erelle mitään, että olin pelannut fudista maalissa. Zoomin väki oli aika ihmeissään, kun sitten sainkin palloja kiinni, maalissa mitään pelkäämättömäksi sanottu Loiri pohtii.

– Pelasimme Zoomin kanssa jotain näytöspeliä Olympiastadionilla, kun Peltoniemi istui katsomossa. Otin pari palloa kiinni, ja heti pelin jälkeen sainkin kuulla HJK:n kiinnostuksesta. Arvasin toki, että se oli enemmän populistinen veto seuralta, mutta totista tottahan siitä lopulta kehkeytyi.

Klubin ykkösvahti Paavo Heinonen oli loukkaantunut.

– Paavo oli joutunut imemään pillillä keittoa koko kesän, ja vahteja ei yhtäkkiä ollutkaan kuin minä ja Niskalan Kari, kertoo Loiri, joka jalkapallourallaan edusti myös muun muassa FinnPaa.

Tosi paikassa, harjoitusottelussa puolalaista Katowicea ja Suomen cupissa Kuusankoskea vastaan, hän onnistui hyvin.

– Cupin matsi oli jännittävä, onnistuin tekemään lopussa pari ratkaisevaa torjuntaa. Silloin katsomossa muuten istui Kaurismäen Mika yhdessä veljensä kanssa, Loiri viittaa ohjaajaan, jonka käsialaa oli syksyllä markkinoille pulpahtanut dokumenttielokuva Vesku.

Seuraavaksi näytän Loirille lehtileikettä, jossa olevassa otsikossa lukee: Loiri syypää vain toiseen maaliin.

– Katsopas vaan... Olen siis saanut jotain kiinnikin, Loiri tutkailee vesipallopelistä kertovaa leikettä.

Vesa-Matti Loiri vartioi Siuntio IF:n maalia mestaruussarjan käsipallo-ottelussa 29.10.1980. Loiri muistaa yhä, miten kovaa pallo tuli päin.

Heti perään pinostani löytyy käsipallokuva, jossa Loiri vartoi Siuntion SM-sarjajoukkueen maalia vuonna 1980. Käsipalloon Loirin houkutteli Totte Nikander, käsipallomaajoukkueen ex-valmentaja.

– Käsipallo on vaikea laji maalivahdille, mutta hyvistä reflekseistäni oli silloinkin apua. En sentään päästänyt maaleja ainakaan sivusta, Loiri virnistää.

– Laji on myös todella kova. Kerran oli sattua pahasti, kun kivikova pallo oli osua suoraan silmääni. Oli milleistä kiinni, ettei näkökykyni mennyt.

Myös jääkiekossa Loiri esiintyi veskarina. Porin Ässien kunniajäsen torjui aikanaan Helsingin Jokereiden kakkosjoukkueessa, Kodin Kynttilöissä kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla.

– Kiekkovahdin syndejä ei nuorempana löytänyt oikein mistään. Itse ladoin verkkareideni alle kasan Valittuja Paloja, ja niillä pärjäsi ulkojäillä hyvin, Loiri kertoo.

– Kodin Kynttilöiden kanssa nousimme silloiseen ykkösdivariin, mutta sitten Mäkisen Aimo tuli ja otti jengin meiltä pois. Sillon v-tutti, mutta ehkä asian pitikin mennä niin.

Jokereita ja HIFK:ta kannustavan Loirin tekniikka ei vakuuttanut jääkiekossa, mutta hänen reaktiokykynsä kompensoi paljon. Mutta miksi hän pelasi aina maalivahtina?

Loiri näkee, että näyttämötaiteilijalla ja maalivahdilla on paljon yhteistä.

– Jos näyttelijä mokaa estradilla, yleisö huomaa sen heti. Sama tilanne on maalivahdilla, eli virheisiin ei ole varaa. Tämä haastava tilanne kiehtoi mua pienestä pitäen. Nautin haasteista, itsekriittiseksi tiedetty Loiri perustelee.

Hänelle maalivahtipeli oli taiteellinen kokemus. Hän pelasi yksittäisen ottelun kolmesti.

– Ensin näin yöllä unta ottelusta, sitten mielikuvia ottelun aikana ja lopuksi vielä unta ottelunjälkeisenä yönä. Mielikuvien avulla yritin oppia näkemään esimerkiksi hyökkääjän lähestymisen hidastuskuvana – ja lukemaan vastustajaa jalkaterän asennoista, Loiri ruotii.

Jos näyttelijä mokaa estradilla, yleisö huomaa sen heti. Sama tilanne on maalivahdilla, eli virheisiin ei ole varaa.

Mielikuvia mestaritaiteilija näki myös muissa lajeissa. Kerran 1980-luvulla hänen esimerkiksi tiedetään kuvitelleen itsensä olympiavoittajaksi juostessaan useita kilometrejä radalla. Unia hän on lisäksi nähnyt golfista, jossa hänellä oli 17 vuoden ajan oma nimikkokilpailunsa, Vierumäellä pelattu Vesku Open.

– Itse en ollut hyvä golfaaja. En malttanut ottaa opetustunteja silloin, kun olisi pitänyt, sanoo Loiri, jonka tasoitus oli parhaimmillaan 14.

– Mutta mielettömän kiva peli se on.

Sitten Loiri purkittaa takavuosien aktiiviuransa.

– Jalkapallo ja nyrkkeily olivat mulle totista totta, biljardi ajanvietettä. Huipulle päästäkseni olisi pitänyt keskittyä pelkästään joko jalkapalloon tai nyrkkeilyyn, mutta mulla oli liian monta rautaa tulessa, Loiri tunnustaa.

Kotonaan Espoossa oman carambole-pöydän omistava Loiri kaipaa jalkapallosta ja jääkiekosta tuttua pukukoppikulttuuria.

– Se on niin perkeleen tärkeätä joukkueurheilussa – se, että kopissa kukkii hyvä huumori jätkien kesken. Kopissa pelaajat hakevat keskinäistä nokkimisjärjestystä.

Urheilu oli myös taiteilijaelämää. Kisahallin päätyravintolassa eri lajien urheilijat kokoontuivat säännöllisesti.

– Siellä on monet jälkipelit pelattu, Loiri kertoo.

Vesa-Matti Loiri kertoo katselleensa veljensä kanssa nyrkkeilyn MM-otteluita tuntikaupalla. Oppia oli selvästi tarttunut otteisiin.

Superjulkkikselle urheilu oli lisäksi keino paeta paineita. Todellisuutta, jossa hän ei saanut olla hetkeäkään rauhassa. Se oli Loirille keino paeta myös surun hetkiä, joita hänen elämässään on riittänyt, oman pojan kuolemasta alkaen.

– Urheilun merkitys hyvinvointiini on aina ollut mahdottoman suuri, hän tiivistää.

Kesken haastattelun ajatukseni karkaavat toukokuuhun 2006, jolloin olin turistina niin sanotulla Solvalla-raviristeilyllä Tukholmaan. Oli vaikeaa uskoa, että yhtäkkiä laivan hämyisillä alakansien käytävillä vastaan asteli Loiri. Häh?

Se ei kuulemma ollut Loirille edes ensimmäinen raviristeily.

– Olen ollut sillä laivalla monesti. Kaikki ovat ympäripäissään, mutta jos keskittyy pelaamiseen, Elitloppetissa voi tehdä mukavasti tiliä, Loiri sanoo.

Hän vihkiytyi raveihin 1980-luvun alussa. Sittemmin mies on omistanut kymmeniä hevosia, parhaimmillaan yksitoista samaan aikaan.

– Hevosiani on ollut esimerkiksi Korven Pekan ja Puikkosen Pertin valmennuksessa. Mutta kyse ei ole todellakaan ollut bisneksestä. Sanoisin, että vain viisi prosenttia ravihevosista tuottavat omistajilleen.

Loiri kertoo avanneensa juuri pelitilin, ja keskittyvänsä jatkossa monivetoon.

– Nyt vasta opin käyttämään uutta läppäriäni.

Urheilumatkoja Loiri on tehnyt tällä vuosituhannella myös muualle, kuten vuonna 2005 Prahaan. Silloin Suomen jalkapallomaajoukkue kohtasi MM-karsintapelissä Tshekin.

– Harmittaa vieläkin, että Suomi hävisi viimeisillä sekunneilla 3–4. Kaiken lisäksi olisin saanut kunnolla rahaa Pitkävedosta, jos se Shefki Kuqin pusku hetkeä aiemmin olisi mennyt maaliin ja Suomi olisi voittanut.

HJK:n entiset maalivahdit Paavo Heinonen, Vesa-Matti Loiri ja Antti Niemi Töölön jalkapallostadionilla.

Kyse oli hänen 60-vuotissynttärimatkastaan, mutta liköörin kanssa piti olla tarkkana. Hän nimittäin oli lupautunut psyykkaamaan suomalaispelaajia.

– Päävalmentaja Muurisen Antti oli mielissään, kun kävin puhumassa kundeille voittamisesta. Se oli sellaista tsemppaamista, Loiri kertoo.

Lopuksi suuntaamme ajatuksinemme Inariin, Lappiin. Siellä Loiri viihtyy varsinkin kesäisin, siellä on taiteilijan henkinen koti. Siellä hän myös aktiivisesti penkkiurheilee.

– Ollessani Lapissa katson televisiosta kaiken mahdollisen urheilutarjonnan. Seuraan urheilua ympärivuotisesti, mutta Lapissa mulla on siihen parhaiten aikaa, kertoo Loiri, joka saattaa katsoa saman jalkapallo-ottelun jopa kahdesti samana iltana.

Ystävänsä Jukka-Pekka Lähdevuoren mukaan Loiri on ahkera pleikkarin pelaaja ja kova urheilun tietokisailija. Kun kaksikko oli kyläkauppias Vesa Keskisen 30-vuotisjuhlilla Tuurissa, luurin päähän oli kinan synnyttyä saatava tietokisajuontaja Reijo Salminen.

– Maatessamme hotellihuoneessa kisailimme ensinnäkin siitä, kumpi osuu pullonkorkeilla useammin roskikseen. Samalla keksimme urheilukysymyksiä toisillemme. Vesku väitti, että keihäänheitossa on ollut sellainen tyyli kuin barra vasca. En uskonut sitä, Lähdevuori muistelee.

– Soitimme Salmiselle noin neljältä yöllä. Uninen vaimo haki Reijon puhelimeen ja asia selvisi oitis: Vesku oli oikeassa.

Myös keskellä Lapin korpea Loirilta löytyy konkreettinen linkki urheiluun, sillä hänen mökkinsä sijaitsee hiihdon entisen päävalmentajan Kari-Pekka Kyrön suvun omistamilla mailla.

– Näin on. Viime aikoina olen muuten yrittänyt seurata erityisesti hiihtoa, mäkihyppyä unohtamatta.

Mäkäräisiä on Loirin elämässä runsaasti kesällä Lapissa, talvisin vain ruudulla.

– Mua harmittaa, että en nähnyt Kaisa Mäkäräisen voittokisoja ampumahiihdon maailmancupissa. Se on kova likka, taiteilija summaa.

Sitten hän vielä herkistyy.

– Kun suomalainen menestyy maailmalla, mulla tulee aina kotona tippa linssiin - oikeutetusti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita