Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori esitti maanantaina Urheilumuseon kokoushuoneessa vastuunpakoilun esimerkkisuorituksen.
Vapaavuoren kipparoiman Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Lehtimäki ilmoitti tiedotustilaisuudessa jättävänsä tehtävänsä viime viikolla julkisuuteen tulleen häirintäkohun takia.
Maanantain tiedotustilaisuudessa kerrottiin lisää yksityiskohtia varoitukseen ja nyt myös työsuhteen päättymiseen johtaneista tapahtumista. Lehtimäki kertoi varoituksen tulleen yöaikaan lähetetyistä viesteistä kahdelle henkilölle. Viestien sisältöä ei avattu tarkemmin, mutta Lehtimäki sanoi ”liian kaverillisten” viestiensä aiheuttaneen ”turvattomuutta ja ahdistusta”.
Kun Lehtimäen käytöksestä valitettiin, Vapaavuori ja Olympiakomitean varapuheenjohtajat Sari Multala ja Susanna Rahkamo päättivät pienessä piirissä, että riittävä rangaistus oli virallinen varoitus. Kurinpitokäsittelystä tai päätöksestä ei kerrottu edes Olympiakomitean hallitukselle.
Vapaavuoren mukaan ”juristien kanssa käytyjen konsultaatioiden jälkeen tehtiin tulkinta, että on riittävää, että Olympiakomitean puheenjohtajisto tietää tapauksesta”. Kun Lehtimäki valittiin keväällä jatkamaan huippu-urheiluyksikön johdossa vuoteen 2024, vain Vapaavuori, Multala ja Rahkamo tiesivät Lehtimäen saamasta varoituksesta.
Vapaavuoren johtama karavaani jatkoi pienen piirin päätöksen jälkeen huoletonta kulkuaan viime viikon torstaihin asti, jolloin hänen itse rakentamansa pommi lävähti silmille, kun Yle räväytti julki uutisen Lehtimäen varoituksesta.
Muutaman päivän mediamyllyn huipentanut tiedotustilaisuus paljasti vastaansanomattoman kivuliaita totuuksia siitä, millainen johtaja Vapaavuori Olympiakomitealle on.
Lehtimäen esiintyminen maanantaina oli suoraselkäistä ja avointa. Hän myönsi virheensä ja otti niistä vastuun.
Samaa ei voi sanoa Jan Vapaavuoresta.
Vapaavuori ylisti tiedotustilaisuudessa vuolaasti Lehtimäen vankkaa vastuunkantoa, mutta häneltä itseltään ei sellaista nähty missään muodossa. Puheenjohtaja puhui itsensä jatkuvasti solmuun epämääräisillä jossitteluillaan omasta vastuustaan sekavassa tapauksessa.
Vapaavuoren viestin ongelma tiivistyy yhteen olennaiseen ristiriitaan.
Urheilupomo vakuutti toistuvasti, että syksyllä hänen ja muun puheenjohtajiston selkeä näkemys oli, ettei Lehtimäen rike ollut missään nimessä niin vakava, että sen olisi syytä johtaa työsuhteen päättymiseen.
Kun Lehtimäen jatkosta päätettiin keväällä, työsopimuksen jatkamatta jättäminen olisi sotinut puheenjohtajan omaa oikeudentuntoa vastaan, hän kertoi.
Jos asia toden teolla oli näin, niin miksi Vapaavuori ei nyt, asian tultua julkisuuteen, enää yhtäkkiä seisonut alaisensa tukena? Jos Lehtimäki ei todella ollut tehnyt mitään, mistä varoitusta vakavampi rangaistus olisi aiheellinen, miksi Vapaavuori suostui nyt Lehtimäen kanssa yhdessä sopimaan, ettei tämä jatka tehtävässään?
Maanantaina kävi selväksi, että Vapaavuoren toimintaa tapahtumavyöryn aikana on johtanut vain se, miten hän itse selviäisi kohusta mahdollisimman vähällä.
– Tässä tilanteessa on niin Olympiakomitean kuin Mika Lehtimäen kuin kaikkien muidenkin etujen mukaista, että Lehtimäki ei jatka Olympiakomitean palveluksessa. Voin todeta, että jos näin olisi päätetty jo aiemmin keväällä, niin kaikki olisivat selvinneet vähemmällä, Vapaavuori jossitteli maanantaina.
Samoin hän totesi lehdistötilaisuudessa päättäneensä syksyllä yksimielisesti muun puheenjohtajiston kanssa, että pelkkä varoitus oli silloisessa tilanteessa oikea rangaistus Lehtimäelle. Hänelle oli omien sanojensa mukaan ”täysin selvää, että tapahtumat eivät olleet lähelläkään sellaista tasoa, että olisi pitänyt ryhtyä työsopimuksen irtisanomiseen.”
Nyt työsopimusta ei kuitenkaan jatketa, eikä Vapaavuoron toitottama oikeudentaju enää vaatinut päätöksen vastustamista. Syy siihen on ilmeinen.
Ainoa muutos Vapaavuoren korostamasta silloisesta tilanteesta tämänhetkiseen tilanteeseen on se, että nyt tapaus on julkisessa tiedossa. Kun Ylen juttu tapauksesta julkaistiin, pelkkä varoitus ei yhtäkkiä enää ollutkaan oikeansuhtainen jatkoseuraamus Lehtimäen "kaverillisista viesteistä”.
Vapaavuori laittoi pelimerkkinsä sen varaan, että Lehtimäen teot ja niitä seurannut varoitus eivät koskaan vuotaisi julkisuuteen. Kun pimitys ei onnistunut, Lehtimäen Vapaavuorelta nauttima vankkumaton tuki katosi muutamassa päivässä täysin.
Yhtäkkiä pelissä ei enää ollut pelkästään Olympiakomitean turvallisuus työpaikkana, Mika Lehtimäen työn jatkuminen ja Vapaavuoren toitottama nollatoleranssi häirintää kohtaan.
Nyt pelissä oli Vapaavuoren oma maine, ja sitä presidenttipeliin valmistautuva Vapaavuori ei ollut valmis tahraamaan.
Lopputuloksessa näkyi armottoman poliittisen pelurin käsiala. Mika Lehtimäki kantoi Jan Vapaavuoren seuratessa vieressä vastuun koko farssista, samalla kun Vapaavuori puhui ympäripyöreitä ”kaikkien yhteisestä edusta” ja ”epätäydellisestä maailmasta, jossa ihmisten virheisiin halutaan suhtautua varsin jyrkästi”.
Pyörittelee Vapaavuori tapauksen kiemuroita millä tavalla tahansa, on yksiselitteisen selvää, että tapauksen hoito on syksystä tähän päivään asti ollut Olympiakomitealta viestinnän ja johtajuuden katastrofi, josta vastuussa on operaation johtajana nimenomaan Vapaavuori itse.
Sitä vastuuta hän ei maanantaina suostunut kantamaan.
