En kommentoi. En ehdi. Palaa iltapäivällä. Tuuttuuttuut.
Sari Essayah sentään pystyi mumisemaan julkisuuteen en tiedä mitään koko asiasta -mantraa ja Susanna Rahkamo vastaamaan Ylelle laajemminkin, mutta muutoin suomalaisen urheilujohtamisen naistähdistöllä oli surkea viikonloppu.
Kun Yle torstaina uutisoi Olympiakomitean huippu-urheilujohtajan Mika Lehtimäen naisiin kohdistuneen epäasiallisesta käytöksen takia saamasta varoituksesta, tarjoutui Olympiakomitean naisjohtajille kaikkien aikojen tilaisuus merkittävästi edistää tasa-arvoa ja avointa keskustelukulttuuria suomalaisessa urheilussa.
Ja miten he käyttivät tilaisuuden? Työntämällä pään pensaaseen.
Pomoista selvästi pisimmän korren vei Rahkamo, jonka puheenvuorolla saattoi olla ratkaiseva merkitys siinä, ettei Lehtimäki enää voinut jatkaa.
Maanantain dramaattisessa tiedotustilaisuudessa Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori pesi täysin kätensä episodista ja katsoi, ettei hänen ole syytä arvioida asemaansa – vaikka juuri hän salailemalla rakensi pommin, jonka Lehtimäki ryhdikkäästi irtisanoutumalla purki.
Vapaavuoren johtama puheenjohtajisto salasi Lehtimäen saaman varoituksen Olympiakomitean hallitukselta. Vain hyvin pieni piiri tiesi siitä, kun Lehtimäen jatkosopimus juntattiin läpi.
Käytännössä siitä päättivät keskenään Vapaavuori ja varapuheenjohtajat Rahkamo ja Sari Multala.
IS:n tietojen mukaan ainakin Vapaavuori ja Multala halusivat siunata Lehtimäen jatkon pienellä porukalla, joten tässä valossa etenkin Multalan valitsema täydellinen hiljaisuus näyttää vastuunpakoilulta.
Korviahuumaava hiljaisuus
Voihan olla, että hänellä, kuten monella miesjohtajalla ennen häntä, oman poliittisen uran varjelu ajaa ohi sen, että altistaisi itsensä kritiikille avaamalla kyseenalaisen päätöksen taustoja.
Jos johtamisesta jaettaisiin rankingpisteitä, ei Multala niitä viikonloppuna kerännyt.
Myös hallituksen varsinaiset naisjäsenet Emma Terho, Katja Mjøsund ja Hanna Hartikainen pysyivät hämmentävän hiljaa. Voisi kysyä, että miksi edes ottaa vastaan arvokas luottamustehtävä, jos hankalien asioiden edessä ei ole mitään sanottavaa.
Urheilijaedustaja Anni Vuohijoki sentään osallistui keskusteluun tarkkaan pohtimillaan argumenteilla, mutta valitettavasti mielikuvaksi nyt nousee se, että kun Vapaavuori halusi piilottaa tulenaran häirintäskandaalin ja juntata pienessä piirissä Lehtimäelle jatkon alistamatta asiaa edes hallituksen keskusteltavaksi, naisjäsenet tyytyvät hymistelemään seinäruusuina.
Viikonlopun korviahuumaava hiljaisuus antaa heikon kuvan naispomojen halusta tai kyvystä tarttua johtajuuteen tai ruokkia avointa keskustelua.
Jos itse olisin hallituksen jäsen ja kuulisin jälkeenpäin, että näin suuret mainehaittariskit sisältävä päätös juonitaan selkäni takana, vaatisin puheenjohtajistoa tilille ja kyselisin Olympiakomitean avoimuuden ja ja eettismoraalisten arvojen perään hyvin äänekkäästi.
Salamyhkäinen päätös
Asiasta olisi varmasti ollut mahdollista keskustella leimaamatta Lehtimäkeä yhtään enempää. Mutta ongelmalliseksi hänen asemansa arvioinnin tekee puheenjohtajiston valitsema salamyhkäisyys. Niin toimitusjohtaja Mikko Salonen kuin Vapaavuorikin ovat korostaneet, että varoitus oli juridisesti kovin mahdollinen rangaistus teosta – tai teoista – mutta vain he ja asianosaiset tietävät tapahtumien todellisen kulun.
Tämän tason ratkaisua ei missään olosuhteissa ole perusteltua tehdä niin kuin se tehtiin. Eikä silloin hallitus, joka on kuitenkin sitoutunut avoimuuden ja tasa-arvon edistäjäksi, voi tyytyä passiivisen kumileimasimen rooliin niin kuin nyt surkealla tavalla tyytyi.
Hallituksen johtajakolmikko siunasi ensinnäkin Lehtimäen varoituksen salailun ja sitten teki omapäisesti ratkaisun jatkosopimuksesta. Asian saama julkisuus johti Lehtimäen irtisanoutumiseen, ja tässä kadunmiehen logiikka loppuu: Miten hallituksen puheenjohtajisto, joka katsoi ettei Lehtimäen varoitukseen johtanut toiminta ole minkäänlainen este jatkaa huippu-urheilujohtajana – tai edes laajemman keskustelun arvoinen asia – katsoo voivansa muina naisina ja miehinä jatkaa luottamustoimissaan dramaattisten käänteiden jälkeen?
Sikäli Olympiakomitea on kyllä saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin tasa-arvon edistäjänä, ettei vastuunkanto ulotu vallankäytön ylimpään kerrokseen, ei naisilla eikä miehillä.
