Lotta Harala keräsi rohkeutensa ja avautui kauan piinanneesta sairaudestaan 22-vuotiaana – sai karmeimman mahdollisen vastauksen - Urheilu - Ilta-Sanomat

Lotta Harala keräsi rohkeutensa ja avautui kauan piinanneesta sairaudestaan 22-vuotiaana – sai karmeimman mahdollisen vastauksen

Syömishäiriöt ovat pelottavan yleisiä naisurheilijoilla. Pika-aituri Lotta Harala ja urheilulääkäri Pippa Laukka kertovat kokemuksiinsa nojaten, mistä huolestuttavassa ilmiössä on kyse.

Lotta Harala kertoo, että ylisuorittamisen, ravinnonsaannin ja harjoittelun epäterveen kontrolloinnin sävyttämät vuodet näyttäytyvät tasaisen synkältä sumulta.

22.7. 7:30

Lotta Harala oli 22-vuotias, kun hän havahtui kylmäävään tosiasiaan: kaksi elämän isointa haavetta olivat vaarassa tuhoutua.

Nuori aiturilupaus sairasti syömishäiriötä kenenkään tietämättä. Oli sairastanut vuosien ajan.

– Tajusin, että jos en muuta radikaalisti asioita, en pärjää urheilussa eikä minusta tule koskaan äitiä, nyt 29-vuotias Harala kertoo.

Harala ei omien sanojensa mukaan ikinä ihaillut laihuutta tai tavoitellut mahdollisimman matalaa painoa. Hän vain halusi menestyä urheilijana. Aivan liian kipeästi.

– Olin äärimmäisen hyvä salaamaan kaiken ja esittämään rennon rempseää.

Niin kuin moni muukin.

Olin äärimmäisen hyvä salaamaan kaiken.

Äärimmäinen rasitus yhdistettynä lisääntyneeseen energiankulutukseen ja riittämättömään ravinnonsaantiin on pilannut monta lupaavaa urheilu-uraa, elämääkin. Puhutaan naisurheilijan oireyhtymästä, joka voi johtaa monen muun ongelman lisäksi syömishäiriöön.

Syömishäiriöitä esiintyy myös miesurheilijoilla, mutta vähemmän.

– Urheilijoiden keskuudessa syömishäiriön riski on normaaliväestöä suurempi, urheilulääkäri Pippa Laukka kiteyttää.

– Fakta on, että valitettavan isolla osalla yleisurheilijoistakin on häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Onneksi monilla on kuitenkin täysin terve suhtautuminen ruokaan ja kehoonsa. Ravitsemuksen jatkuva tarkkailu vain kuuluu tähän lajiin, halusi tai ei, Harala toteaa.

Luvut ovat hurjia. Kestävyyslajeissa syömishäiriöoireilua esiintyy 35 prosentilla tytöistä ja naisista, painoluokkalajeissa 38:lla, palloilulajeissa 16:lla ja esteettisissä lajeissa 27 prosentilla.

Pippa Laukalle aihe on hyvin tuttu. Nuoruudessaan itsekin syömishäiriöstä kärsineen liikuntalääketieteen erikoislääkärin vastaanotolla käy syömishäiriötä sairastavia urheilijoita.

On jo pieni voitto, kun potilas ylipäätään uskaltautuu lääkärin vastaanotolle.

– Liian usein urheilija ajattelee, ettei oma tilanne ole tarpeeksi paha ja torjuu avun. Monesti potilas yllättyy, kun syömishäiriö tulee esiin – etenkin silloin, kun kehossa ei näy vielä mitään ulkoisia merkkejä. Urheilijalla tämä korostuu, sillä keho on viritetty äärimmilleen, Laukka sanoo.

Pippa Laukka kohtaa syömishäiriöpotilaita työssään.

Haralalla oireileva käytös alkoi teini-iässä. Hän tiesi, että paino–teho-suhteella on alle 15 sekunnin räjähtävässä suorituksessa valtaisa merkitys.

Harala halusi olla kevyempi ja nopeampi. Hän löysi internetistä rutkasti erilaisia ravintosuuntauksia ja -koulukuntia, joilla oli omat dieettinsä ja ruokavalionsa. Hän päätti olla luova, yhdistellä oppimaansa ja tehdä ”oman” listansa ruoista, joita saa ja ei saa syödä.

Toinen listoista vain oli kovin lyhyt.

– Sallittujen listalle ei jäänyt juuri mitään. Joka ikinen ruoka on jonkun mukaan kiellettyä. Halusin tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, mutta ei se ihan niin mennytkään, Harala toteaa.

En ymmärrä, miten jaksoin suorittaa jatkuvasti, kun söin niin olemattoman vähän.

Haralan sairaalloinen syömiskäyttäytyminen jatkui vuosia. Hän kertoo muistavansa niistä ajoista vain vähän. Ylisuorittamisen, ravinnonsaannin ja harjoittelun epäterveen kontrolloinnin sävyttämät vuodet näyttäytyvät Suomen mestarille tasaisen synkältä sumulta.

– En ymmärrä, miten jaksoin suorittaa jatkuvasti, kun söin niin olemattoman vähän. En joutunut sairaalaan tai mitään vastaavaa, mutta tuhosin jatkuvasti omaa kehittymistäni ja elämääni. Vedin pahasti vihkoon.

Haralan mukaan syömishäiriö hidasti hänen kehittymistään urheilijana. Hänen 100 metrin aitojen ennätyksensä 13,07 syntyi viime kesänä.

Lopulta Harala rohkeni puhumaan ammattilaiselle tajuttuaan, että vaakalaudalla on paitsi urheilu myös haaveet perheestä ja lapsista.

Hän sai kuitenkin ensimmäisellä avunhuudollaan kaikkein pahimman vastauksen.

– Kun hain apua, en aluksi saanut sitä. Kun vihdoin keräsin rohkeutta ja uskaltauduin, minua ei otettu todesta. Tuli sellainen olo, että olenko ihan turhanpäiväinen valittaja.

Saatoin vetää hirveää kitudieettiä, ja sitten kun en enää jaksanut, aloin ahmia.

Seuraavalla yrittämällä apua tuli, mistä Harala on kiitollinen. Asiaa alettiin työstää, ja pitkä toipumisprosessi alkoi. Hän on etsinyt terveempää suhtautumista ruokaan ja suorittamiseen vuosikausia, onnistunutkin siinä.

– Matka on edelleen kesken. Sairaus sai matkan varrella erilaisia muotoja, ja menin äärilaidasta toiseen: saatoin vetää hirveää kitudieettiä, ja sitten kun en enää jaksanut, aloin ahmia. Nyt olen päässyt irti pahimmasta kontrolloinnista, mutta en tiedä, voinko koskaan sanoa olevani täysin terve.

PiileväN syömishäiriön merkkejä on vaikea tunnistaa. Pippa Laukan mukaan niistä kielivät muun muassa sosiaalisista tilanteista vetäytyminen, apeus, väsymys ja heikentynyt rasituksensietokyky.

Huolestuttavien enteiden lista on pitkä, mikä hankaloittaa diagnosointia.

Laukan mukaan syömishäiriöt tulevat esiin autonomisen hermoston reaktioista ennen kuin ongelmat välttämättä näkyvät päällepäin tai edes heijastuvat fyysiseen tai psyykkiseen hyvinvointiin.

– Syömishäiriön rajaa voi olla vaikeaa vetää, koska äärimmäisyyksin meneminen ja tietty ehdottomuus ovat oleellinen osa huippu-urheilua. Urheilijoilla raja tulee kuitenkin nopeammin vastaan; tavallisella ihmisellä on enemmän sellaista rajavyöhykettä ja voimavaroja, eikä ongelma välttämättä paisu niin nopeasti, Laukka kertoo.

Urheilu ei ole läheskään aina syömishäiriön juurisyy. Itsensä koetteleminen on monille luonteenpiirre, joka on alun perin ohjannut urheilun pariin etsimään omien kykyjensä rajoja. Murskaamaankin niitä.

– Huippu-urheilu ja huippukunnossa oleminen on äärimmäisen vaativaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Usein huipulla urheilevilla on tietynlaisia psyykkisiä rakenteita, kuten perfektionismia ja tavoitehakuisuutta, jotka ruokkivat pyrkimystä täydellisyyteen ja altistavat syömishäiriöille, Laukka sanoo.

Liikuntalääketieteen erikoislääkäri muistuttaa, että aina vaatimukset eivät tule ulkopuolelta, vaan ne kumpuavat urheilijasta itsestään. Harala on siitä elävä esimerkki.

– Olen äärimmäisen vaativa ja kriittinen itseäni kohtaan. Luonteeni on suorittamiseen ja perfektionismiin taipuvainen. Kun on tällainen tyyppi, treenaaminen ja syöminen riistäytyvät helposti käsistä, Harala huokaisee.

Syömishäiriöstä toipuminen on tuskallisen pitkä prosessi. Harala ei koe olevansa täysin terve vieläkään – jos koskaan.

Syömishäiriöiden aiheuttajat ovat moninaisia ja diagnosointi usein erittäin vaikea, mutta yksi asia on varma. Syömishäiriötapauksia on urheilussa niin paljon, että taustalla on myös rakenteellisia ja kulttuurisia ongelmia.

– Urheilussa ja sen kehonkuvassa on aina pieni ristiriita suhteessa ihmisyyteen, Laukka muotoilee.

Harala ei halua syyttää sairastumisestaan urheilua. Hän kuitenkin myöntää paradoksin.

– Huippu-urheilussa pitää olla tarkka syömisistään, sillä meidänkin lajissamme painolla valitettavasti on merkitystä. Mutta liian vähällä ravinnolla ja syynäämisellä pilaa kaiken – urheilu-uran ja terveyden. Tasapainon löytäminen on monelle vaikeaa.

Huippu-urheilun kulttuuriin kuuluvat ehdottomuus, suorituskeskeisyys, ulkoiset paineet ja toisiin vertaaminen ovat monelle herkässä vaiheessa taiteilevalle urheilijalle liikaa.

Sosiaalinen median hallitsemassa ajassa paineet ovat moninkertaistuneet.

– Itsensä vertailu muihin on niin älyttömän helppoa – ja vaarallista. Eikä se ole pelkästään ulkonäköön liittyvää, vaan somesta voit arvioida muiden urheilijuutta ja suorituskykyä. Siitä tulee helposti huono moodi ja riittämättömyyden tunne. Pitää olla supervahva välttääkseen tuon kaiken, Harala myöntää.

Onneksi urheilijoiden apuna on nykyään parempi tukiverkosto ja ilmapiiri on muuttunut avoimemmaksi ja rohkeammaksi.

Syömishäiriöt ovat yhä jättimäinen ongelma urheilussa, etenkin naisilla, mutta tilanne on parempi kuin koskaan. Ymmärrys naisen kehosta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

– Vielä 1980-luvulla moni valmentaja ajatteli, ettei esimerkiksi kuukautiskierto kuulu huippu-urheiluun, Laukka havainnollistaa.

– Onneksi urheilijoiden apuna on nykyään parempi tukiverkosto, ja ilmapiiri on muuttunut avoimemmaksi ja rohkeammaksi.

Pelkkä puhumisen kulttuuri ei riitä. Harala toivoo, että syömisensä ja ulkonäkönsä kanssa kamppailevalla urheilijalla olisi mahdollisuus hakeutua asiantuntevaan apuun vielä nykyistäkin matalammalla kynnyksellä.

– Ammattilaisen pitäisi kuunnella urheilijaa ja nähdä hänen kipunsa, vaikka ongelmat eivät näkyisikään ulospäin. Urheilijat tarvitsevat asiantuntevaa apua, jossa ymmärrettäisiin urheilijan tarpeet yksilönä.

– Kaiken keskiössä on kysymys luottamuksesta. Onko urheilijan lähipiirissä sellaisia henkilöitä, joille voi puhua asiasta matalalla kynnyksellä ja luottamuksellisesti? Laukka puolestaan tähdentää.

Syömishäiriöihin liittyy liian usein häpeää, vahvistavat sekä Laukka että Harala.

– Tiedän, että monet syömiseen ja treenaamiseen liittyvät ajatukset ovat oikeasti vähän järjenvastaisia. Yksikään urheilija ei kuitenkaan saisi kohdata vähättelyä tai edes ihmettelyä niihin liittyen, Harala toteaa ja jatkaa:

– Fiksulla syömisellä voi saavuttaa kaiken pilaamatta mitään. Kun saa asiantuntevaa apua, eikä kikkaile itse, voi olla oikeasti energinen, palautunut ja elämäniloinen – sekä samalla superkireässä kunnossa suorituskyky huipussaan.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?