Kaarlo Kangasniemi maksoi menestyksestä terveydellään - Urheilu - Ilta-Sanomat

Kaarlo Kangasniemi Porin urheilukeskuksen punttisalilla. 75-vuotias painonnostaja viihtyy raudan parissa edelleen.

Kaarlo Kangasniemi maksoi menestyksestä terveydellään

Kaarlo Kangasniemi kasvoi köyhästä suurperheestä olympiavoittajaksi ja moninkertaiseksi ME-mieheksi. Menestyksen hinta oli kova.


31.8.2016 12:00

PORIN YHTEISKOULUN voimistelusaliin oli ahtautunut satoja ihmisiä 24. heinäkuuta 1968. Pikkupojat roikkuivat puolapuissa nähdäkseen lavalla kamppailevat voimamiehet. Ruotsalainen Bo Johansson oli saapunut mittaamaan paikkakunnan suurimman lahjakkuuden kunnon. Kaarlo Kangasniemi oli nostanut pari viikkoa aikaisemmin uransa ensimmäisen maailmanennätyksen Evijärvellä tempaamalla legendaarisella Rönnin lavalla 155,5 kiloa. Yhteistuloksessa hän oli sivunnut Neuvostoliiton Jaan Taltsin alle 90-kiloisten sarjan ME-lukemia 512,5 kg. Tuohon aikaan painonnostossa oli kolme nostomuotoa: punnerrus, tempaus ja työntö.

Kotitanhuvillaan Kangasniemi pani vielä paremmaksi. Punnerruksessa pään päälle nousivat ME-raudat 175,5 kg ja tempauksessa suorille käsille kohosi 155 kiloa. Kun Kangasniemi työnsi päivän päätteeksi 187,5 kiloa yhteistulokseksi merkittiin 515 kg eli uusi ME. Koko sali räjähti riemuun. Etupenkeillä nostoja todistivat Kaarlon vanhemmat Juho ja Alma sekä neljä veljeä.

Kisan päätyttyä pojat nostivat 72-vuotiaan Kullaan kyläsepän hartioilleen kiitokseksi lapsuudenkodin antamasta elämänopista. Juho Kangasniemellä oli ollut spartalaiset kasvatusmenetelmät, joiden perustana oli kova työnteko. »Jumala ei laiskoja elätä», kuului perheen pään motto.

Johanssonilta otettiin Porissa luulot pois. Kangasniemi oli valmis taistelemaan olympiakullasta heimoveli Taltsin kanssa Méxicon Teatro Insurgentesin lavalla. Sitä ennen hän oli käynyt pitkän matkan, jonka aikana urheilu muuttui hulvattomasta kisailusta lääketeollisuuden avulla ryyditetyksi kylmäksi sodaksi idän ja lännen välillä.

Porissa 1968 Kaarlo Kangasniemi nosti maailmanennätyksen yhteistuloksella 515 kg.

LEINEPERIN KYLÄSSÄ Kullaan kunnassa seppä Kangasniemi kasvatti 11 lasta, joista kahdeksan oli poikia. Juho-isä oli väkivahva mies, joka pystyi roikkumaan tangossa yhden sormen varassa. Pojat perivät väkevät geenit.

»Joku harjoittelee vaikka kuinka paljon, mutta ei kehity yhtään. Monta kertaa on tehnyt mieli sanoa jollekin nostajalle, että kannattaisi vaihtaa lajia, mutta eihän sitä voi sanoa. Joihinkin voima tarttuu, toisiin ei», Kangasniemi pohtii.

»Kalleen» voima tarttui. Myös yöunien määrä vaikutti hänen loppuelämänsä muotoutumiseen. Vähällä unella pärjännyt poika heräsi jo aamuviideltä, jolloin isä oli aloittamassa päivän työt.

»Siksi isä pyysi minut pajaan avustamaan päällelyönnissä, mikä vaati voimaa ja sitkeyttä.»

Kullaan Urheilijat oli yleisurheiluseura, jonka riveissä Kallekin aloitti uransa. Lajeina olivat kuulantyöntö ja 100 metriä.

»Ammattikoulujen mestaruuskilpailuissa Helsingin Eläintarhan kentällä olin kuulassa kolmas ja korkeudessa 11:s.»

Vaatimattomissa oloissa peräkylällä kasvaneen pojan itsetunto kohosi kummasti, kun hänet palkittiin koulun parhaana urheilijana 800 oppilaan joukosta.

Ammattikoulu oli Porissa, ja Kalle taittoi 20 kilometrin matkan hiekkatietä pitkin, joten kestävyysharjoittelu tapahtui hyötyliikuntana.

Painonnostoon Kangasniemen veljekset innostuivat armeijassa lajiin tutustuneen Leevin johdolla.

»Leevi osti 120 kilon harjoituspainot ja 13 kilon tangon. Kun naapurikylän VPK lakkautettiin, sinne jäi lähes uudet kilpailupainot, jotka me hankimme, ja niin meillä oli 320 kiloa rautaa kasassa», Kangasniemi kertoo.

Niillä veljekset ryhtyivät treenaamaan. Ahkeruuden lisäksi geeniperimä oli siis kunnossa.

»Kaikki pystyimme nostamaan 320 kiloa maasta.»

Veljeksistä viisi nosti myöhemmin kilpaa ja Kallen ohella Kauko (1942–2013) ylsi myöhemmin maailmanmestaruuteen ja ME-tulokseen.

Kaupungissa oli lajikulttuuria, sillä Porin Pyrinnön nostajia oli nähty maajoukkuetehtävissä. Yksi heistä oli Kangasniemeä uran alussa ohjannut Frank Teräskari.

»Hän oli itse harjoitellut väärin ja neuvoi minua välttämään samat virheet.»

Nostajilla ei ollut tuolloin valmennusmateriaalia paria vanhaa kirjaa lukuun ottamatta, joten kokeneempien punttimiesten kuuntelu oli tärkeää. Raimo Perkiömäeltä Kalle oppi hyödyllisiä apuliikkeitä, joita ulkomailla suosittiin.

Kilpailemisen Kangasniemi aloitti vuonna 1958 liityttyään Pyrintöön. Avauskisaa varten nuorukainen laihdutti 62,5 kilon sarjaan, jossa hän nosti 252,5 kg. Tuloksen hän merkitsi vihkoon, joka seurasi mukana koko uran ajan. 300 kilon raja rikkoutui kesällä 1958, joten kehitys oli nopeaa.

Kangasniemi liittyi 13. suomalaisnostajana 400:n kerhoon 20-vuotispäivänään 4. helmikuuta 1961. Sitä ennen hänestä oli tullut nuorten ME-mies. Lokakuussa 1960 Porissa punnerrettu 131 kiloa oli Pohjoismaiden ennätys, mutta muuttui myös ME:ksi, kun Kansainvälinen painonnostoliitto (IWF) alkoi kirjata alle 20-vuotiaiden ennätyksiä vuoden 1960 alusta.

Vuoden 1961 ennätysmies vietti Niinisalon kasarmeilla. Sotilaselämä ei ollut auktoriteettikammoista nostajaa varten: poistumiskiellot ja lomien peruuttamiset olivat arkipäivää, koska itsetietoinen nuorukainen ei oppinut »herroittelemaan» ylempiarvoisia.

»Jouduin tyhjentämään varuskunnan hevostallin paskakaivon, ja kun Niinisalossa oli silloin 150 hevosta, jätösten määrä oli melkoinen.»

SIVIILIIN PÄÄSTYÄÄN Kangasniemi meni töihin valimoon, mutta siirtyi nopeasti rakennustyöläiseksi. Urheilussa elettiin amatööriaikaa, ja porilainen oli amatööri myös käytännössä. Esimerkiksi Itä-Euroopan kilpakumppanit olivat opiskelijoita tai sotilaita vain nimellisesti. Tärkeintä oli harjoitella niin tehokkaasti, että pystyi tuomaan arvokisoista mitaleita ja kunniaa omalle maalleen.

Suomessa valtioammattilaisuudesta voitiin vain unelmoida. Kangasniemi joutui antamaan tasoitusta tietyillä osa-alueilla.

»Pahiten rahattomuus heijastui hierontaan, johon minulla oli varaa huippuvuosinani vain kerran viikossa.»

Palkinnoksi tuli kodinkoneita ja lasitavaraa. Iso saalis jäi koukkuun.

»Mulle on luvattu kolme autoa, mutta yhtään en ole saanut.»

Toinen toive eli pääsy ulkomaille näkemään maita ja mantuja sen sijaan toteutui.

»Työnantaja maksoi usein palkan kilpailumatkoiltakin, mikä kannusti jatkamaan.»

Kilpailumatkat tarjosivat myös mahdollisuuden lisäansioihin.

»Kaverit tilasivat viinaa tuliaisiksi ja minä sain niistä hyvän hinnan.»

Rahaa tarvittiin, sillä Kangasniemi meni naimisiin vuonna 1962, ja perheeseen syntyi pian tyttö ja poika.

»Perhe täytyi elättää.»¨

Kaarlo Kangasniemi, Jouni Kailajärvi ja Jaakko Kailajärvi vuonna 1967.

Ensimmäiset ulkomaan kilpailumatkat tulivat eteen 1962: ensin Stavangeriin ja sitten Moskovaan, jossa Kangasniemi pääsi Eino Mäkisen ja Jaakko Kailajärven kanssa kaviaaripöytään. Tosin nostajat eivät voineet herkkuja ahmia. Lapsuudessa ne olisivat kelvanneet, sillä silloin pöydässä oli usein joesta ongittuja lahnoja, joista tuli lapamatoja.

»Ne imivät kropasta kaiken ravinnon, joten me pysyimme laihoina», Kangasniemi muistelee 1950-luvun troijalaisia.

Luzhnikin hallissa oli yli 10 000 katsojaa seuraamassa nostajien aherrusta, mikä oli uusi tilanne porilaiselle.

»Lavalla olin kuin kerjäläispoika markkinoilla.»

 Sitten asteli avustajien lauma pukukoppiin ja tuikkasi pari ampullia kumpaankin käsivarteen.

Syksyllä 1962 Kangasniemi pääsi mukaan Budapestin MM-kisoihin, jossa hän piti silmänsä auki – ja nenänsä pitkällä. Ammoniakin nuuhkiminen ennen kilpailusuoritusta oli tullut muotiin, mutta porilainen ei innostunut virtsalta tuoksuvasta ihmeaineesta. Rajumpiakin aineita oli käytössä. Kangasniemi on muistellut unkarilaisen Gyözö Veresin saamaa hoitoa nostojen välillä.

»Veres istui väsyneenä penkin laidalla. Kasvot olivat kalpeat, eikä rauta noussut. Sitten asteli avustajien lauma pukukoppiin ja tuikkasi pari ampullia kumpaankin käsivarteen.»

Miehen olemus muuttui hetkessä.

»Puhkuen ja ärjyen hän marssi tangon viereen ja nosteli kuin tulitikkuja.»

Vieressä touhua seurannut Jaakko Kailajärvi totesi kaverilleen:

»Kuule Kalle, kyllä me ollaan näissä tiedehommissa kivikauden asteella, eiköhän mennä kotiin.»

Dopingtestit aloitettiin arvokisoissa vuonna 1966, joten sitä ennen touhu oli hyvin villiä.

Koska Kailajärven Jouni-veli pudotti painoaan sarjaan 82,5 kiloa, joukkueenjohto määräsi Budapestissä Kangasniemen lihottamaan itsensä ysikymppisiin.

»Join kaksi litraa piimää, jonka jälkeen puntari näytti 82,6.»

Vatsa hölskyen hän pumppasi rautaa ylös sijoituksen ollessa kymmenes.

KANGASNIEMEN AKTIIVIVUOSINA politiikka ja urheilu olivat vahvasti sidoksissa toisiinsa. TUL:n alaisen Pyrinnön nostajat olivat perustaneet vuonna 1959 oman seuran (Pyrinnön Painonnostajat -59) päästäkseen kilpailemaan maaotteluissa ja arvokisoissa. He palasivat 1962 Pyrinnön riveihin, mutta vuotta myöhemmin Kalle ja Kauko-veli siirtyivät »porvarileiriin» kuuluvaan Herkulekseen.

»Heillä oli enemmän rahaa ja mahdollisuus korvata kilpailumatkat.»

Rahan lisäksi silmissä siinsi kaukomatka Tokioon syksyllä 1964. Olympiavuoden Kalle treenasi »Jaska» Kailajärven laatiman ohjelman mukaan. Tokioon vaadittavan tulosrajan (440 kg) hän selvitti kotikaupungin tutulla lavalla.

»Kyllähän Kalle Porissa nostaa, kun on koko suku katsomassa», Kailajärvi piikitteli.

Tokiossa ei ollut sukulaisia lehtereillä, mutta siitä huolimatta rauta totteli porilaista. Hän ei halunnut olla pumpulipoika koko maailman silmien edessä.

»Japaniin matkusti urheilijoita, jotka keskittyivät enemmän elektroniikan hankkimiseen kuin kisasuoritukseensa», Kangasniemi sanoo.

Ensikertalainen paransi olympiaennätystä punnerruksessa, mutta vielä väkevämmät kaverit tulivat takaa ohi. Samoin kävi tempauksessa. Työntö oli aina Kangasniemen heikoin lenkki. Yhteistulos 450 kiloa riitti seitsemänteen tilaan ennätyksen parantuessa kymmenellä kilolla. Jaakko Kailajärvi oli samassa sarjassa (82,5 kg) yhdeksäs.

Ennätystuloksellaan Kangasniemi oli ensimmäisen kerran maailmantilaston kymmenen parhaan joukossa vuoden päättyessä. Suomen Painonnostoliiton 30-vuotisjuhlissa hänelle ojennettiin kultainen Omega-kello Tokiossa eniten ennätystään parantaneena suomalaisena. Kun hän palasi rakennustyömaalle kello kädessään, duunarikaverit ristivät hänet »Kulta-Kalleksi». Kuuluisa lempinimi tuli siis jo vuonna 1964 eikä kultamitalivuonna 1968.

Kellokaan ei auttanut, kun nostaja putosi telineiltä lautakasan päälle vuonna 1965. Selkäranka murtui: edessä oli kuuden viikon tauko. Se lyheni puoleen, koska Kalle halusi mukaan PM-kisoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin päässyt Jaska Kailajärven oltua aina edellä marssijärjestyksessä.

Kaarlo Kangasniemelle luovutettiin kultakello menestyksestä Tokion Olympialaisissa 1964. Vasemmalla lahjoittajan edustaja, ohjelmapäällikkö Karl Ehder ja oikealla Painonnostoliiton puheenjohtaja Bruno Nyberg.

Samana vuonna tärähti toisenkin kerran, kun Kalle lähti puolustamaan perheen kunniaa pimeän pullon kauppiaan huijattua velipoikaa. Kyseessä oli nostajan elämän ainoa katutappelu, mutta siitä jäi nyrkkiin vamma, joka esti tempaamisen Sofian EM-lavalla. Tuolloin ryhdyttiin jakamaan mitaleja yhteistuloksen lisäksi myös nostomuodoissa. Näin Kangasniemen kolmas sija punnerruksessa tiesi EM-pronssia ja uran ensimmäistä arvokisamitalia.

VUONNA 1967 Kangasniemi tapasi ensimmäisen kerran Pärnussa kasvaneen Jaan Taltsin. Kyseessä oli kilpailumatka Tbilisissä. Suomalaisten yhteydenpito itänaapurin nostajien kanssa alkoi tiivistyä. Leningrad-ottelujen yhteydessä Neuvostoliiton punttikarhut antoivat treeniohjeita.

»Valmentajat olivat kieltäneet heitä antamasta papereita, mutta kun me veimme nostajille tuliaisia, he antoivat meille harjoitusohjelmia», Kangasniemi kertoo ystävien kesken käydystä bilateraalikaupasta.

Kauko-veli osasi venäjää ja pystyi kommunikoimaan itänaapurien kanssa.

Samoihin aikoihin alkoi myös anabolisten steroidien käyttö.

»Vatsalihas oli mennyt poikki, ja lääkäri määräsi toipumisen nopeuttamiseksi hormonikuurin», Kangasniemi kertoo.

Kun aine vaikutti tehokkaasti, nostaja päätti syödä pillereitä jatkossakin. Hän oli kehittynyt ME-tason nostajaksi ilman hormoneja, mutta niiden avulla hänestä kehittyi sarjansa hallitsija.

Hormonien käyttöä ja vaikutuksia valvoivat suomalaiset urheilulääkärit.

»Aina välillä käytiin Helsingissä laboratoriossa antamassa näytteitä, joilla seurattiin terveydentilaa.»

Eikä kyse ollut yksittäisistä huipuista, vaan koko maajoukkueesta.

»Vierumäen leireillä olivat asiantuntijat kertomassa aineiden vaikutuksista ja neuvomassa, mitä kannattaa käyttää ja mitä ei.»

Aineiden käyttö ei vielä tee mestaria, mutta kun Suomen Painonnostoliiton edustajat Jaakko Kailajärvi, Reino Järvenranta ja Mauri Rauvanto kävivät loppuvuodesta 1967 Neuvostoliitossa hakemassa lisää modernia valmennustietoa, rauta keveni kummasti.

»Kun opin venäläisiltä harjoittelun rytmittämisen, tulokset lähtivät rajuun nousuun.»

Ennen supervuotta 1968 Kangasniemi haki oppia Méxicon esiolympialaisista. Siellä hän tapasi yhdysvaltalaisen Tommy Konon, jota oli aina ihaillut.

»Kono sanoi, että minusta voisi vielä tulla jotain, mikä antoi valtavasti itseluottamusta», Kangasniemi muistelee.

2 200 metrin korkeuteen hän sopeutui hyvin ja lisäksi hän sai unkarilaisilta kullan­arvoisen vinkin.

»Heidän tutkimustensa mukaan ohueen ilmaan piti tulla jo kolme kuukautta ennen kisoja tai sitten ihan viime tingassa.»

Ainoana suomalaisnostajana esikisoissa ollut Kangasniemi oli sarjassaan viides Taltsin voittaessa lukemin 492,5 kg.

Méxicon olympiakisoihin valmistautuminen oli helpottunut olennaisesti rakennusurakoitsija Vilho Santalan järjestettyä Kangasniemelle vahtimestarin paikan Pormestariluodon kansakoulusta.

»Työaika oli 24 tuntia, mutta saatoin harjoitella melko vapaasti.»

Olympiavuonna 1968 järjestettiin myös EM-kisat. Kesäkuussa Leningradissa Kangasniemi pääsi ensimmäisen kerran palkintopallille yhteistuloksessa, mutta oli silti pettynyt jäätyään kolmanneksi Taltsin ja Johanssonin takana. Hän oli rikkonut 500 kilon haamurajan juuri kisojen alla, joten 490 kilon tulos ei tyydyttänyt. Talts sen sijaan nautti mestarin tittelistään täysin rinnoin.

»Käyn Méxicossa hakemassa kultamitalin», Talts tokaisi ylimielisesti toimittajille ja kertoi pitävänsä ruotsalaista pahimpana vastustajanaan.

Suomalaista sapetti. Kiukku purkautui ulos heinäkuussa. Ensin hän sivusi Rönnin lavalla Taltsin ME:tä (512,5 kg) ja sitten oli vuorossa Porin kotikisat, joista alussa kerrottiin. Kangasniemi oli valmis olympiamatkaan.

LOKAKUUN 18. PÄIVÄ vuonna 1968 muistetaan Bob Beamonin haamuhypystä 890. Olympiakaupungissa oleskelleet suomalaiset muistavat hurjan pituustuloksen, mutta vielä vahvemmin muutama tunti myöhemmin käydyn alle 90-kiloisten painonnoston kilpailun.

Méxicon lämpöön porilainen oli totutellut nostelemalla Kaarina-vaimoaan ilmaan kotisaunassa. Kangasniemi oli aamuvirkku, mikä oli hänen pelastuksensa olympiakylässä.

»Olin aamulla ylhäällä, kun siivooja kävi vaihtamassa huoneessamme olleen juomasäiliön. Näin, että hän täytti sen hanavedellä.»

Kangasniemi ei juonut säiliöstä ja säästyi vatsataudilta – toisin kuin moni muu suomalaisurheilija.

Kaarina Kangasniemi jännitti radion ääressä miehensä otteita Méxicon olympialaisissa.

Kangasniemi saapui Teatro Insurgentesiin yhdessä Kailajärven ja kahvia sisältäneen termospullon kanssa. Jännittyneessä ilmapiirissä lämmittelysalissa hääri 16 nostajaa. Puntari näytti Kangasniemen painoksi 88,6 kiloa trikoot päällä. Monesti nostajat joutuivat riisumaan ilkosilleen saadakseen viisarin näyttämään toivottuja lukemia.

Neuvostoliiton joukkueen hieroja oli kertonut votkapullon äärellä Suomen joukkueenjohtajalle Pekka Kareelle, että Taltsin olkapää ei ollut kunnossa. Kun Kalle näki pahimman vastustajansa viskelevän nostovyötään ja potkiskelevan pukuhuoneen seiniä, hän saattoi harppoa lavalle luottavaisin mielin. Alku olikin raju. Saksityylillä nostanut Kangasniemi punnersi 172,5 kiloa ja tempaisi ME-lukemat 158 kiloa Taltsin ja Johanssonin jäädessä kilokaupalla. Suomalaisella oli 20 kilon etumatka ennen viimeistä lajia.

Suomessa kello kävi yön pikkutunteja. Kisaa ei näytetty televisiossa, joten Kaarina-vaimo sai jännittää tapahtumia radion ääressä Ilmo Lounasheimon hoitaessa selostamisen. Méxicossa Kangasniemi hörppäsi kupin mustaa kahvia valmistautuessaan työntämään rautaa kattoa kohti. Katsomossa keihäänheittäjä Jorma Kinnunen puri vasta laitetun hampaan poikki ratkaisevia yrityksiä odottaessaan. Kangasniemi pelasi varman päälle ja aloitti 182,5 kilosta. Kun toisella yrityksellä nousi viisi kiloa enemmän, peli oli selvä. Voittotulos oli 517,5 kiloa Taltsin ja Puolan Marek Golabin jäädessä selvästi taakse. Kangasniemi otti ensimmäisen voittonsa Taltsista oikealla hetkellä.

Urheilija oli hoitanut osuutensa hankkimalla Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen olympiamitalin painonnostossa, mutta muut hieman haparoivat suorituksissaan. KOK:n suomalaisjäsenen Erik von Frenckellin piti jakaa palkinnot, mutta herraa ei löytynyt hallista. Palkintojenjako piti lavastaa uusiksi Anssi Kukkosen pyynnöstä, koska virallisen seremonian aikana valaistus ei ollut kunnossa tv-kameroita varten.

Kotimaassakin salamavalot välkkyivät. Valtavat voimat, komea ulkonäkö ja hieman ujo olemus tekivät Kangasniemestä suuren kansansuosikin, joka voitti paitsi Vuoden urheilija -tittelin, myös Viikkosanomien suosituin suomalainen -äänestyksen. Kultamitalimies ilmoitti Méxicossa lopettavansa uransa, mutta pyörsi päätöksensä pian. Sitten nähtiinkin varsinainen ennätysorgioiden vuosi.

Kangasniemi kohotti ME-raudat ylös peräti kahdeksan kertaa vuoden 1969 aikana. Heimoveli Taltsin siirryttyä ylempään sarjaan suomalainen vei MM-tittelin suorastaan helposti. Kangasniemi valittiin 1969 maailman parhaaksi lajissaan.

Kaarlo Kangasniemi voitti Méxicossa Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen olympiamitalin painonnostossa.

Kangasniemi täydensi voittosarjansa seuraavana vuonna EM-tantereella nostamalla hämmästyttävät 530 kiloa, jota parempaan hän ei koskaan kyennyt. Siten porilaisella oli palkintokaapissaan olympia-, MM- ja EM-kulta. Siihen saavutukseen ei Suomessa moni ole yltänyt.

LIHASTEN KASVU jatkui hormonien avulla.

»Olisi pitänyt pitää pillerien kanssa viikon tauko joka kuukausi, mutta en pitänyt. Voimatasot nousivat, mutta tukielimistö ei kestänyt.»

Lääkäri Into Salonen kehotti pitämään taukoa, mutta Kalle ei uskonut.

»Sitä tulee ahneeksi.»

Menestyksen hetkellä väkivahvan miehen jalat eivät pysyneet maassa: antiikin tragedioiden mukaisesti hybristä seurasi raju pudotus.

Kohtalokas hetki osui Reykjavikiin. Kateelliset Olympos-vuoren jumalat kostivat satujen saarella. Verryttelynoston aikana sankari menetti tasapainonsa ja lannenikama liikahti pois paikaltaan. Sairaalareissun jälkeen hän käveli kepin kanssa selkä vinossa ja kutistui silmissä.

Kuoppaisin poskin Kangasniemi palasi salille ja nosti vain viisi kuukautta onnettomuuden jälkeen kevyemmässä sarjassa kovan tuloksen 492,5 kiloa. Alkoi valmistautuminen Münchenin olympiakisoihin.

Mesenaatiksi löytyi Hymy-lehti, jonka päätoimittaja Jorma Virtanen ja erikoistoimittaja Klaus Bremer olivat urheilumiehiä. Lehti ryhtyi maksamaan Kangasniemelle kuukausipalkkaa. Amatöörisääntöjen takia nostajalle piti keksiä titteli, joten hänestä tehtiin muodollisesti levikkipäällikkö. Työnkuvaan kuului harjoittelu ja haastattelujen antaminen Hymylle, joka oli tuolloin erittäin luettu julkaisu.

 Olisi pitänyt pitää pillerien kanssa viikon tauko joka kuukausi, mutta en pitänyt. Voimatasot nousivat, mutta tukielimistö ei kestänyt.

Bremer oli mukana rahoittamassa innovaatiota, jonka piti mullistaa suomalainen huippu-urheilu. Kotkaan rakennettiin ihmeellinen voimakone. Biomekaniikkaa Jyväskylän yliopistossa tutkinut Paavo Komi oli kehittänyt laitteen, joka perustui vastavoiman käyttöön.

»Keväällä 1972 muutin perheen kanssa Kotkaan päästäkseni treenaamaan taikakoneella», Kangasniemi kertoo.

Laite kehitti nostajien voimaominaisuuksia todella tehokkaasti, mutta hinta oli kova.

»Koneella sai lihaksiin kauhean voiman, mutta nostamisesta hävisi rytmi. Mulla rupesi kaikki paikat hajoamaan.»

Kulta-Kalle oli hirmukunnossa, mutta tekniikka ei enää toiminut.

»Keskityin liikaa kylmään rautaan, kun olisi pitänyt tehdä enemmän nopeus- ja kimmoisuusharjoittelua.»

Kesällä 1972 jäykistyminen johti uuteen vammaan hauislihaksen repeytyessä harjoituksissa. Kultamitalin puolustaja pystyi voimistamaan vain jalkojaan. Hermot olivat kireällä, kun aika kävi vähiin tiimalasissa.

Kuukautta ennen olympiakisoja Kangasniemi repi kipsin irti ja ryntäsi raudan kimppuun. Kun isä oli lyönyt pienenä Kallea remmillä, poika ei pyytänyt anteeksi kesken selkäsaunan. Kivunsietokyky oli tapissa, ja Müncheniin valmistautuessa sitä tarvittiin. Voima palasi käteen ja irvistäen Kangasniemi lähti puolustamaan voittoaan.

Olympialavalla raihnainen suomalainen nosti sisukkaasti kuudenneksi Norjan Leif Jenssenin voittaessa 82,5-kiloisten sarjan.

Kotimatka oli tällä kertaa hieman erikoisempi. Painijaveljekset Pekka ja Jukka Hjelt olivat tulleet autolla seuraamaan olympiakisoja. Painija Pertti Ukkola päätti lähteä veljesten kanssa autoillen kotiin ja pyysi Kallea mukaan.

»Suuntasimme ensin Italiaan, jossa yövyimme autossa.»

Sen jälkeen alkoi tuhlaajapoikien pitkä ajomatka kohti koti-Suomea.

Kangasniemi jatkoi nostelemista, mutta satamavartijan työ vei pääosan ajasta. Montrealin olympiakisojen lähestyessä sisäinen magneetti veti vielä kerran rautaa kohti, vaikka lääkärit olivat varoittaneet nostamiseen liittyvistä riskeistä.

Kangasniemi vaihtoi Mäntyluodon Kiriin ja sai TUL:lta 6 000 markan stipendin. Lihakset olivat surkastuneet tauon aikana siinä määrin, että Neuvostoliiton joukkueen lääkäri ei meinannut tunnistaa entistä voimanpesää marraskuussa 1975.

Viimeinen niitti olympiaunelmalle oli vakava onnettomuus, jossa 160 kilon raudat putosivat Kangasniemen kroppaa pitkin tuhoisin seurauksin. Tanko silitti ensin päätä, hieroi sitten niskaa ja jysähti alas olkavartta pitkin.

Sairaalasta päästyään hän oli sekavassa tilassa huimauskohtausten ja pääsäryn tehdessä arjesta painajaismaista. Entiselle huippu-urheilijalle kirjoitettiin työkyvyttömyyspaperit 36-vuotiaana. Seurasi katkeria tilityksiä urheilu-uran eteen tehtyjen uhrauksien turhuudesta.

»Ei niillä palkinnoilla enää mitään arvoa ole. Ei tommosella kiiltävällä tavaralla ihminen saa terveyttään takaisin», Kangasniemi surkutteli Apu-lehdessä 1977.

75-vuotias Kangasniemi punnertaa joka aamu 200 kertaa.

KULTA-KALLE oli ikoni, jota ihailtiin, mutta myös vihattiin, koska hän ei kuvia kumarrellut vaan uskalsi sanoa oman mielipiteensä, vaikka se poikkesi urheilujohdon näkemyksistä. Virallisen urheilu-Suomen silmissä porilainen voimanpesä onkin ollut vieroksuttu hahmo, jonka näkemykset on leimattu katkeran ja elämässään epäonnistuneen miehen puheeksi. Toisaalta Kangasniemikään ei ole ollut teoissaan ja lausunnoissaan johdonmukainen. Samoista asioista on saatu eri vuosikymmenillä hyvin erilaisia lausuntoja.

Vaivojen hellitettyä hän on ollut mukana monen muun lajin valmennustoiminnassa. Painonnoston hän löysi uudelleen 1990-luvun puolivälissä ja palasi Puntti-Karhujen harjoitussalille.

Rauta totteli lähes vanhaan malliin.

»Kun pojat katselivat ikämiessarjojen tuloksia, he kehottivat menemään MM-kisoihin.»

Kanadan Collinwoodissa 1996 Kangasniemi tempaisi 110 kiloa ja työnsi 136 kiloa 82-kiloisten sarjassa voittaen 55-vuotiaiden MM-tittelin kymmenien kilojen erolla. Mutta vammakierre jatkui.

»Ennen kilpailua reväytin käteni.»

Sen jälkeen hän on rikkonut itsensä useaan kertaan puntteja kolistellessaan.

»Kun olkapää meni uudelleen hajalle, lääkärit kursivat sen kasaan kahdeksalla langalla.»

Porilaisen nostoharrastus on tullut suomalaiselle sairaanhoidolle kalliiksi.

Raha tai sen puute vaivaa yhä miestä. Kultamitali on myynnissä. Hiihtäjä Eero Mäntyranta pyysi omasta mitalikokoelmastaan 200  000 euroa. Kallelle riittäisi puolet siitä.

»Sen verran tarvitsen, että putkiremontin saisi maksettua», Kangasniemi kalkyloi.

Kaarina-vaimo menehtyi syöpään jo vuosia sitten, mutta uusi kumppani löytyi Venäjältä. Siellä ovat voimamiehenkin juuret – tai ainakin puolet niistä.

»Äitini suku on Ruotsista ja isäni Venäjältä. Marina-vaimoni kutsuukin minua tataariksi.»

Kangasniemi käy yhä salilla ja punnertaa joka aamu 200 kertaa.

»Jottei tule helttoja kainalon alle.»

75-vuotiaana hän on nuoremman ja terveemmän näköinen kuin moni viisikymppinen. Ehkä salaisuus on tosiaan geeneissä.

Niistä Kangasniemi kertoo tarkemmin toimittaja Seppo Heiskarin laatimassa tuoreessa muistelmakirjassa, joka odottaa vielä kustantajaa.

Urheilusanomat 35/2016

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?