Ljudmila Datsenko meni 24. helmikuuta 2022 aamukuudelta töihin siivoamaan toimistotiloja tietämättä, että Venäjän hyökkäys oli jo alkanut.
Kuultuaan räjähdyksiä hän ei vieläkään ollut uskoa, että Venäjä hyökkäsi Kiovaan. Vasta puhelu hänen veljeltään paljasti sodan olevan totta.
Datsenko on viettänyt kahden lapsensa kanssa koko sodan ajan Kiovassa. Hänen miehensä on ollut paljon poissa kotoa, muun muassa laivoilla, jotka kuljettivat viljaa Ukrainasta Turkkiin.
– Kaikkien kaatuneiden jälkeen emme voi neuvotella. Täytyy taistella loppuun asti, Ljudmila Datsenko sanoo 12-vuotias tytär vierellään.
– Sähkökatkot ovat syöneet tunnelmaa. Meillä on sähköhella, emmekä ole voineet laittaa ruokaa, Datsenko kertoo.
Ongelman tekee pahemmaksi se, että Datsenkon 12-vuotiaalla tyttärellä on diabetes ja siksi erikoisruokavalio.
Vaikeuksista huolimatta Datsenko ei kannata rauhanneuvotteluja Venäjän kanssa.
– Kaikkien kaatuneiden jälkeen emme voi neuvotella. Täytyy taistella loppuun asti.
– Tämä sota on kestänyt viimeiset 400 vuotta ja jatkuu niin pitkään kuin Venäjä on olemassa valtiona, Volodymyr Stepanovits sanoo.
Volodymyr Stepanovitsille, 53, sota ei ollut yllätys. Hän tiesi kyllä, millainen naapuri Ukrainalla on.
– Tämä sota on kestänyt viimeiset 400 vuotta ja jatkuu niin pitkään kuin Venäjä on olemassa valtiona. He keräävät vain välillä resursseja alkaakseen sotia jälleen, Stepanovits toteaa.
”Toivottavasti Suomi pääsee nopeasti Natoon. Teilläkin on erikoinen naapuri.
Stepanovitsin oma veli asuu Krimin niemimaalla ja pitää itseään venäläisenä. Veljekset puhuivat viimeksi puhelimessa 2014. Puhelu päättyi ilmiriitaan.
Vartijana työskentelevää Stepanovitsia Venäjän iskujen aiheuttamat sähkökatkot eivät ole liiemmin haitanneet.
– Muistan vielä 90-luvun. Silloin oli pahempaa.
Stepanovits haluaa kiittää Euroopan maita Ukrainan saamasta avusta.
– Toivottavasti Suomi pääsee nopeasti Natoon. Teilläkin on erikoinen naapuri, hän toivottaa.
Lastaan ulkoiluttanut Jana Balytska toivoo, että sota olisi ohi touko- tai kesäkuussa.
Jana Balytska, 33, ulkoiluttaa puistossa yhdeksän kuukautta vanhaa Jaroslavia. Poika syntyi evakkomatkalla Puolassa.
– Palasin Kiovaan heinäkuussa hankkimaan pojalle paperit, Balytska kertoo.
Siitä asti perhe on pysytellyt Ukrainassa.
Balytska toivoo, että sota olisi ohi touko- tai kesäkuussa. Kysymys siitä, miten sota loppuu, saa hänet hymähtämään.
– Odotamme vain voittoa.
– Meidän täytyy saavuttaa täydellinen voitto. Olen valmis liittymään armeijaan itse. Ei ole mitään neuvoteltavaa, kolmevuotiasta tytärtään Kiraa leikittänyt kotiäiti Lesja Pastushenko sanoo.
Lesja Pastushenko leikittää kolmevuotiasta tytärtään Kiraa Taras Shevtshenkon puistossa. Samalle leikkipaikalle osui 10. lokakuuta ohjus.
– Olimme juuri menossa puistoon, kun ohjus osui. Se oli kello 8.20, ja normaalisti menemme puistoon kello 9, Pastushenko sanoo.
Se ei saanut Pastushenkoa luopumaan puistossa vierailusta.
– Kira on leikkinyt täällä koko ikänsä. Niin leikin minäkin lapsena.
Kotiäiti Pastushenko ei valita sodan aiheuttamista arkielämän hankaluuksista.
– Niistä kyllä selviää, mutta tappiot on aito ongelma.
Pastushenko menetti läheisen ystävänsä jo maaliskuussa Mariupolin taisteluissa. Nyt ukrainalaisten tappiolukemat ovat joidenkin arvioiden mukaan jo yli 100 000 kaatunutta.
Pastushenko ei silti halua rauhanneuvotteluja tilanteessa, jossa Venäjä miehittää suurta osaa Ukrainasta.
– Meidän täytyy saavuttaa täydellinen voitto. Olen valmis liittymään armeijaan itse. Ei ole mitään neuvoteltavaa.
