Kommentti: Olen ollut kuusi kertaa Ukrainassa vuoden aikana – tämä oli kaikkein vaikein hetki

En tiedä, miten ja koska sota loppuu. Tiedän vain, miten se ei lopu, kirjoittaa Mikko Marttinen Kramatorskista.

Kramatorskin asukkaista suurin osa on paennut kaupungista. Auringon laskettua kaupunki pimenee.

25.2. 17:47

Kramatorskissa voi päättää, vaipuuko uneen kainalossaan Ukrainan entinen presidentti, asevoimien komentaja vai kypäräpäinen kansallisrunoilija.

Sota näkyy itäukrainalaisen kaupungin lahjatavaraliikkeessä. Vartalotyynyjen ajankohtaisesta valikoimasta huolimatta kaupassa on hiljaista.

Paljon vilkkaampaa on pienen kauppakeskuksen toisessa liiketilassa, jossa maastopukuiset sotilaat tarkastelevat veitsiä, otsalamppuja, hihamerkkejä ja kaikkea muuta, mitä rintamalla tarvitaan.

Toimittaja Mikko Marttinen, jälleen Kramatorskissa, vuosi sodan syttymisen jälkeen.

Heräsin tasan vuosi sitten hotellihuoneessani Kramatorskissa ohjusten räjähdyksiin. Ukrainalainen autonkuljettajamme oli vielä edellisenä iltana vakuuttanut, että Venäjä ei Ukrainaan hyökkää. Nyt hän karjui käytävällä, että lähtöön on viisi minuuttia aikaa.

Sodan ensimmäisinä minuutteina tavoitteemme oli päästä kauas Kramatorskista. Tuntui siltä, että venäläiset valloittavat kaupungin hetkenä minä hyvänsä.

Venäjän joukot olivat ryhmittyneet alle 50 kilometrin päähän kaupungista, Venäjän tukemalle Donetskin separatistialueelle. Presidentti Vladimir Putin oli juuri tunnustanut Donetskin kansantasavallan itsenäisyyden ja luvannut, että koko Donbasin alue ”vapautetaan”.

Se tarkoitti, että Kramatorsk oli Putinin ensimmäinen kohde.

Ei kaikkea saa, mitä haluaa.

Vuosi hyökkäyksen alusta rintamalinja on Kramatorskista edelleen yli 20 kilometrin päässä. Sieltä, Bahmutin suunnalta, kaupunkiin kantautuu toisinaan ukrainalaisten tykkien jylinä. Venäläisten tykkituli ei Kramatorskiin yllä.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022. Kuva Harkovan itäpuolelta.

Miljoonat ukrainalaiset pakenivat maasta sodan ensimmäisinä sekaannuksen päivinä.

Toisin kuin vuosi sitten samaan aikaan, kevät ei ole täällä vielä alkanut. Jalkakäytävät ovat jäässä ja puut paljaat.

Moni muukin asia on toisin. Kaupungin asukkaista valtaosa on paennut muualle Ukrainaan tai ulkomaille. Heidän tilallaan on valtavasti sotilaita. Yrityksistä useimmat ovat sulkeneet ovensa. Illan tullen kaupungin valot sammuvat.

Mutta silti: asiat toimivat. Sähkökatkoja ei ole ollut kahteen viikkoon. Kaasua riittää, internet ei pätki.

Ja Kramatorsk on yhä itsenäistä Ukrainaa.

Vuosi sitten pakenin miljoonien ukrainalaisten tavoin maasta sodan ensimmäisinä sekaannuksen päivinä. Päällimmäinen tunne länteen pyrkivien pakolaismassojen seassa oli epävarmuus.

Jokaisen ukrainalaisen elämä mullistui yhdessä aamussa peruuttamattomasti. Työ ja koti. Oma ja lähimmäisten henki ja terveys. Mistään ei ollut voinut olla enää varma.

Olen nyt Ukrainassa viidettä kertaa sen jälkeen, kun pakenin Slovakiaan helmikuun lopussa 2022. Olen nähnyt Butshan ja Izjumin joukkohaudat. Olen tavannut miehitetyissä kylissä sinnitelleitä ihmisiä ja helvetillisissä oloissa taistelevia sotilaita.

Kramatorsk, Ukraina helmikuussa 2023. Illalla katuvaloja ei ole käytössä ollenkaan ja vain harvoista asunnoista kajastaa valoa.

Izjumin kylästä löytyi joukkohauta vetäytyneiden venäläisjoukkojen jäljiltä. Kuva vuoden 2022 syyskuulta.

Kaikista vaikeinta oli kohdata vanhemmat, joiden 10-vuotias tytär oli viikkoa aiemmin kuollut harhautuneeseen venäläisohjukseen. Äiti ehti pidellä tyttöään vielä vähän ennen kuin tämä menehtyi. Tyttö lupasi äidilleen jäävänsä henkiin.

Tuskin sellaisesta kokemuksesta koskaan selviää.

Meille sota näyttäytyy sankaritekoina, juttuina venäläisten virheistä, kansainvälisen politiikan pelinä, puheena pakotteista ja aseavusta.

On helppo unohtaa, että sadoilletuhansille ukrainalaisille sota merkitsee tuskaa, jonka vain lähimmäisen menettäminen voi aiheuttaa: Muistoja, jotka ovat sitä kipeämpiä, mitä kauniimpia ne ovat. Riipivää katumusta kokematta jääneistä yhteisistä hetkistä.

Samaa tuntevat sadattuhannet venäläiset. Heitä on helppo demonisoida, luonnollistakin. Moni nyt mustiin pukeutuvista venäläisistä äideistä lähetti poikansa ylpeänä sotaan. He saattavat toivoa tuhoa koko Ukrainalle.

Ihmisten mielipiteitä on pelottavan helppo manipuloida, ja nykyaikana siihen on tehokkaammat välineet kuin koskaan.

On helppo unohtaa, että sadoilletuhansille ukrainalaisille sota merkitsee tuskaa, jonka vain lähimmäisen menettäminen voi aiheuttaa

Silti hekin ovat lopulta uhreja. Ihmisten mielipiteitä on pelottavan helppo manipuloida, ja nykyaikana siihen on tehokkaammat välineet kuin koskaan. Venäjällä nuo välineet toistavat vain Putinin hyväksymää viestiä.

Vuosi sitten, sodan aattona, tapasin Kramatorskissa hotellini edessä Dmitri Stepanenkon, joka syötti kulkukoiria. Stepanenko sanoi syntyneensä Venäjällä mutta muuttaneensa vanhempiensa kanssa Ukrainaan teini-ikäisenä.

Hän kertoi, ettei osannut ukrainaa. Ei se Kramatorskissa tarpeellista ollutkaan, kaupungin asukkaista suurin osa on venäjänkielisiä.

Stepanenko ei kaivannut Putinia pelastamaan häntä ja muita venäjänkielisiä ukrainalaisia.

– Ehkä Ukraina ei ole maailman paras maa. Meillä on paljon syntejä. Emme ole maailman parhaita ihmisiä, mutta maamme on vapaa ja demokraattinen, ja sellaisessa haluamme elää, Stepanenko sanoi tuolloin.

Kramatorskilainen Dmitri Stepanenko syötti koirille luita 23. helmikuuta 2022.

Kun palasin Kramatorskiin, halusin löytää Stepanenkon. Hotelli ei ollut enää toiminnassa, mutta törmäsimme Stepanenkon kollegaan, joka kertoi tämän paenneen kaupungista.

– Koirat ovat täällä yhä, hän sanoi.

Kollega antoi Stepanenkon numeron. Tämä vastasi puheluun Länsi-Ukrainasta, läheltä Slovakian rajaa.

Stepanenko, 61, kertoi, että hänet on otettu vastaan hyvin. Jotkin kaupat ovat asettaneet kylttejä, joissa toivotaan asiakkaiden puhuvan ukrainaa. Niissä Stepanenko yrittää sanoa jotain ukrainaksi, ja se riittää.

Yhteisen vihollisen edessä kieli, kotipaikka tai poliittiset mielipiteet kadottavat merkityksensä.

24. helmikuuta 2022 Venäjä yhdisti Ukrainan kertaheitolla, aivan kuten se teki nuorelle suomalaiselle kansakunnalle yli 80 vuotta aikaisemmin, Mikko Marttinen kirjoittaa.

En tiedä, miten ja koska tämä sota loppuu. Tiedän vain, miten se ei lopu.

Ukrainalaiset eivät taivu eivätkä luovuta.

Kansakunnan muodostuminen on hidas prosessi. Ukraina itsenäistyi 32 vuotta sitten, ja 31 vuoden ajan se keräsi hiljalleen yhteisiä kokemuksia.

24. helmikuuta 2022 Venäjä yhdisti Ukrainan kertaheitolla, aivan kuten se teki nuorelle suomalaiselle kansakunnalle yli 80 vuotta aikaisemmin.

Yhteisen vihollisen edessä kieli, kotipaikka tai poliittiset mielipiteet kadottavat merkityksensä. On vain yksi Ukraina, joka taistelee suurta Venäjää vastaan.

Voittoon asti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?