Nelilapsinen Kotsinan perhe eli rauhallista, keskiluokkaista elämää Dniprossa, Itä-Ukrainassa. Vanhemmat työskentelivät lääkäreinä. Lapset kävivät koulua ja lastentarhaa. Onnellisen idyllin särki julmasti Venäjän yllätyshyökkäys Ukrainaan.
Valokuvaan on tallentunut Kotsinan perheen viimeinen normaali päiväretki. Se suuntautui kiinalaisen uuden vuoden markkinoille kotikaupunki Dniprossa helmikuussa 2022.
– Meillä oli ihana elämä Ukrainassa. Se täyttyi työstä ja perhe-elämästä. Kun sota syttyi, kaikki muuttui, Svitlana Kotsina, 39, kuvailee.
Herman, Svitlana, Dana ja Tahir kiinalaisen uuden vuoden markkinoilla Dniprossa 6.2. 2022.
Herman, naapurin kaksi lasta, Dana, Tahir ja Damir kotitalonsa pommisuojassa Dniprossa heti sodan sytyttyä.
Hän on yhtä aikaa hymyilevä, huumorintajuinen, tunteikas ja älykäs nainen, joka on miehensä Romanin, 45, kanssa ollut kallio parin neljälle lapselle. Heillä on kolme poikaa Herman, 15, Darmir, 12 ja Tahir, 7, sekä 3-vuotias tytär Dana.
Svitlana ja Roman ovat lääkäreitä ja työskentelivät ennen sotaa samalla hammaslääkäriklinikalla. Svitlana oli juuri sommitellut klinikalle naistenpäivän kunniaksi tulppaaniteemaisen kevätkoristelun.
Arkiaamuisin perhe nousi kello 6.30 aamiaiselle ja valmistamaan lapset kouluun ja tarhaan. Myös torstain, helmikuun 24:n piti olla tavallinen arkipäivä.
– Mieheni Roman herätti minut varhain aamulla ja kertoi, että sota on syttynyt. Pienen sotilaslentokentän lähellä Harkovassa asuva ystävämme oli soittanut ja kertonut nähneensä raketti-iskun ikkunastaan, Svitlana muistelee vakavana.
– En mennyt töihin, eivätkä lapset lähteneet kouluun. Jäimme kotiin. Emme tienneet, mitä tehdä.
Pian sota tuli iholle. Svitlana otti kuvan vihollisen raketeista ujeltamassa Dnipron taivaalla. Ne osuivat läheiselle lentokentälle. Venäläiset iskivät sinä päivänä useille kentille ympäri maata.
Svitlana lähti hankkimaan lääkkeitä, ruokaa ja juomavettä varastoon. Roman meni työpaikalle valmistamaan klinikan vastaanottamaan pommituksen uhreja. Pahinta oli epätietoisuus siitä mitä seuraavaksi tapahtuisi.
– Soitin Krimin niemimaalla asuvalle veljelleni ja kysyin, mitä hän oli kuullut. Venäjän televisiossa oli sanottu, että heidän on pelastettava venäjänkieliset ukrainalaiset, Svitlana kertaa.
Kertshistä, Krimin niemimaalta kotoisin olevan Svitlanan oma äidinkieli on venäjä. Hän on opiskellut lääkäriksi Harkovassa, jossa kohtasi tulevan aviomiehensä Romanin. Molemmat ovat venäjänkielisiä kaupunkeja. Svitlana totesikin veljelleen, etteivät he tarvitse mitään ”pelastamista”.
Svitlana, Roman olkapäillään Dana-tytär, sekä pojat Herman, Tahir ja Damir puistossa Dniprossa ennen sotaa keväällä 2021.
Venäjän miehitettyä Krimin vuonna 2014, Svitlanan vanhemmat jäivät sinne kiikkiin ja ovat sittemmin kuolleet. Kaksi veljeä, täti ja veljenpoika asuvat yhä Krimillä.
– Kun kerroin siellä asuville sukulaisilleni, että venäläiset pommittavat meitä, he eivät uskoneet minua, Svitlana huokaa turhautuneena.
Naisella oli tapana käydä vuosittain sukulaisissa, mutta Venäjän pakkoliitettyä niemimaan, hän on ollut siellä vain kahdesti
– Minun oli yhä vaikeampaa ymmärtää sikäläistä mentaliteettia. He ovat vähitellen alkaneet uskoa Venäjän propagandaan.
– Veljeni eivät ole Venäjä-mielisiä, mutta kehottivat meitä silti poistumaan Ukrainasta oman turvallisuutemme takia.
Viikon kuluttua sodan syttymisestä perhe lähti pakomatkalle.
– Halusin saada lapset turvaan, Svitlana perustelee.
Harkovalaiset ystävät muuttivat heidän asuntoonsa ja ottivat hoitoonsa perheen Koska-nimisen kissan.
Kuusihenkinen perhe ja ranskanbulldoggi Zeal pakkautuivat Fiat 500X –henkilöautoonsa ja lähtivät matkaan. Ukrainassa 18–60-vuotiaat taisteluikäiset miehet joutuvat yleensä jäämään maahan, mutta Roman sai maastapoistumisluvan, koska on neljän lapsen isä.
Damir, Tahir, Herman, Dana ja ranskanbulldoggi Zeal.
Matka oli pitkä, vaikea ja vaarallinen. Heillä ei ollut selkeää suunnitelmaa siitä, minne mennä. Auton navigaattori ei toiminut. He pyrkivät ensin Oleksandriiaan maan keskiosassa, mutta puolustusvoimat olivat sulkeneet tien. Maan länsiosan asunnot taas olivat jo täynnä sotapakolaisia.
Tiet olivat tukossa siviilien paetessa pommituksia.
Kotsinat ylittivät valtakunnan rajan Romaniaan maaliskuun seitsemäntenä.
– Portugalissa asuva ystävämme pisti meidät yhteen sikäläisen ukrainalaisten avustusjärjestön kanssa, jonka kautta järjestyi asuinpaikka.
Perhe taittoi 5 000 kilometrin matkan yöpyen pakolaisverkoston tarjoamissa majapaikoissa.
– Olimme viikon siellä auton ikkunoiden takana kuin akvaariokalat, Svitlana sanoo.
He asettuivat kaupunkiasuntoon Keski-Portugalin Santarémissa.
– Talossa oli yhtä kylmää sisällä ja ulkona, Svitlana sanoo naurahtaen, lisäten heti perään perheen olleen asunnosta kiitollinen.
Tapaamme avustuskeskuksessa pian sen jälkeen kun Kotsinat ovat saapuneet Portugaliin. He lajittelevat vapaaehtoisina lahjoitustavaroita – ruokatuotteita, lastenrattaita, kenkiä, saappaita, leluja, vaatteita ja vaippoja.
Kysyn, miksi he ovat tulleet juuri Portugaliin.
– Koska maa on niin kaukana Venäjältä kuin Euroopassa on mahdollista, Svitlana vastaa vakavana.
Roman Kotsina näyttää juuri niin synkältä kuin mies, joka on menettänyt maansa, kotinsa ja työnsä. Missä hän ennustaa perheen olevan vuoden kuluttua?
– Nyt olemme portugalilaisten avun varassa, mutta haluamme palata kotiin jatkamaan elämäämme, Roman totesi tuolloin.
Svitlana Kotsina (keskellä) lajittelee lahjoitettuja vaatteita Ukrainan avustuskeskuksessa, Portugalin Santarémissa maaliskuussa 2022.
Svitlana ja Roman Atlantin rannalla Nazaréssa. He ovat juuri saapuneet Portugaliin pitkän ajomatkan päätteeksi.
Kelaus kymmenen kuukautta ajassa eteenpäin: Kotsinat ovat lähteneet Portugalista, jossa perhe ehti lopulta viipyä vain viikon. Ystävä ehdotti, että heidän olisi parempi muuttaa Saksaan.
Niinpä he menivät ensin Berliiniin. Sieltä oli kuitenkin mahdotonta löytää pitkäaikaisempaa asuntoa. He asuvat nyt Baden-Württembergissä lähellä ranskalaista Strasbourgin kaupunkia.
Roman oli mukana kaksi kuukautta, luotsaten perheensä turvaan ja palasi sen jälkeen Ukrainaan jatkamaan työtään.
Mies työskentelee nykyään samalla klinikalla kuin ennen sotaa, mutta nyt potilaat ovat rintamalla haavoittuneita sotilaita, joille hän tekee plastiikkakirurgisia leikkauksia. Lääkäri käy tekemässä samaa työtä Harkovassa joka toinen viikko.
Tapaamme Svitlanan kanssa Skypessa. Nainen näyttää nyt iloisemmalta kuin viime vuonna. Myös lapset voivat hyvin. He kirmaavat taustalla ja tulevat yksi kerrallaan tervehtimään toimittajaa kohteliaasti.
Dana-tytär esittelee kaikki ja halaa yksisarvista pehmoleluaan. Esikoispoika Hermanista on vuoden aikana kasvanut nuorimies, joka on ottanut isän roolin tämän poissa ollessa. Nuorin poika Tahir hymyilee leveästi äitinsä vierellä. Keskimmäinen poika Damir on vakavamman oloinen ihan kuin isänsä.
Tahir, Svitlana, Dana ja Damir Skypessä.
Svitlana on ilmiselvästi huojentunut, että lapset on saatu turvaan. Ja epäilemättä hänen aviomiehensä Roman kokee nyt täyttävänsä velvollisuutensa isänmaalleen.
Svitlana näyttää Saksan myöntämää oleskelulupaa, jolla perhe saa sosiaaliturvaa.
– Se riittää hyvin päivittäiseen elämään. Saksa on kehittynyt, vapaa ja oikeudenmukainen maa, perheenäiti kehuu.
Zeal-koira leikkii sohvalla kissan kanssa – sen saman perheen Koska-kissan, joka oli jäänyt Ukrainaan. Roman toi sen yhdellä matkallaan mukanaan Saksaan. Lääkärimies on parhaillaankin Dniprossa.
Sillä välin Kotsinoiden talovahdit ovat palanneet kotikaupunkiinsa Harkovaan ja Roman asuu yksin kotona.
Siellä on päivittäin sähkökatkoja. Usein virtaa riittää vain 14 tunniksi vuorokaudessa. Ja sähköjen katketessa myös lämmitys lakkaa toimimasta.
Kotitalo on toistaiseksi säästynyt pommituksilta, mutta kotikaupunki ikävä kyllä ei. Venäläisten tähän asti tuhoisin hyökkäys Dniproon tapahtui tammikuun neljäntenätoista, jolloin kerrostaloon osunut ohjus surmasi kerralla 40 ihmistä.
– Tunsin kaksi siinä talossa asunutta hammaslääkäriä. Kummatkin kuolivat ohjusiskussa. He olivat työskennelleet aivan meidän klinikkamme vieressä. Lähistöllä on lastentarha, jota lapsemme kävivät, Svitlana kertoo surullisena.
Kerrostaloon osunut ohjus surmasi 40 ihmistä Dniprossa 14. tammikuuta 2023.
Pojat käyvät nyt saksalaista koulua ja Dana-tytär esikoulua. Svitlana on integraatiokurssilla, johon kuuluu saksankielen opintoja.
– En tällä hetkellä voi jatkaa lääketieteen harjoittamista, mutta kun saavutan B2-tason, saan työskennellä toisten lääkäreiden alaisuudessa, lääkäri selvittää.
Naisella on myös aavistus sodan lopputuloksesta.
– Miten voisimme hävitä kun lähes koko maailma on puolellamme, Svitlana Kotsina kysyy.
Svitlana, Damir, Dana, Tahir ja Herman pipot päässä puistossa Saksassa tänä vuonna.
Vaikka Venäjän raaka hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu, Kotsinoiden elämä näyttää nyt vähän valoisammalta kuin vuosi sitten. Perhe odottaa kovasti Romania Saksaan parin kuukauden kuluttua. Viime kevättä ei koskaan tullut, mutta ehkä tänä vuonna se vielä koittaa.
Artikkelin perässä olleessa karttakuvassa oli aiemmin virhe. Kartasta puuttui Odessan lounaispuolella sijaitseva alue. Kartta on poistettu.