Kiova, Ukraina
Liian aikaisin, keskelle jokaisen vanhemman pahinta painajaista. Niin tuli tähän maailmaan Tonya, nyt yksivuotias, pohjattoman iloinen ja päättäväinen tyttö.
Neljä päivää aiemmin Tonyan äiti Oleksandra Smirnova, 40, katseli kotimatkalla, kuinka ohi käveli massoittain ihmisiä. Heistä jokainen käveli vastakkaiseen suuntaan. Oli torstaipäivä, 24. helmikuuta, 2022.
Venäjä oli aamulla aloittanut suurhyökkäyksen Ukrainaan. Maan pääkaupunki Kiova oli paniikin vallassa. Viimeisillään raskaana ollut Smirnova, 40, hänen miehensä Artem Smirnov, 39, sekä heidän esikoistyttärensä Tena, 8, olivat kuitenkin pakenemisen sijaan palaamassa takaisin kaupungin luoteisessa lähiössä sijaitsevaan kotiinsa. Siellä heidän täytyi tehdä elämänsä raskain päätös.
Lääkäri oli juuri kertonut, että Smirnova ei kestäisi raskaana ollessaan pakomatkaa. Stressi saattaisi saada lapsen syntymään hetkellä millä hyvänsä. Tiet olivat tuolloin niin ruuhkautuneet, että autot seisoivat tunnin matkalla päivän ajan. Lapsi saattaisi syntyä keskelle pysähtynyttä autoletkaa.
Lääkäri sanoi, että myös sairaala oli ratkeamassa liitoksistaan. Perhettä kehotettiin valmistautumaan synnyttämään lapsi kotona tai väestönsuojassa – ohjeita löytyisi netistä.
Sairaalasta lähdettyään Smirnova käveli tuttua tietä kohti kotia, ja katseli kiirehtiviä naapureitaan. Hänet valtasi täydellinen epäusko. Perheen toinen lapsi ei ollut syntymässä yllätyksenä, tyttö oli hartaasti toivottu ja suunniteltu. He asuivat Euroopassa, eurooppalaisen kotimaansa pääkaupungissa.
Miten tämä oli mahdollista?
Oleksandra Smirnova, 40, sylissään Tonya, 1, sekä perheen isä Artem Smirnov, 39. Kuopus oli hartaasti toivottu ja odotettu perheenlisäys.
Tonya on ollut syntymästään asti sinnikäs tapaus.
– Todella, todella sinnikäs! Smirnova painottaa ja nauraa.
Päättäväisyyttä on vaikeaa olla huomaamatta. Yksivuotiaan halu kävellä on suurempi kuin jalat vielä osaavat kantaa, ja pieneen mutta tiukkaan puristukseen kelpaa kaikki eteen sattuva. Matkaan lähtevät kynä, kännykkä, kokonainen tuoli... vanhempien täytyy olla jatkuvasti valppaina.
Kodin 24. kerroksen ikkunasta ulos katsoessaan Tonya kuitenkin pysähtyy, tuijottaa ulos keskittyneenä suurilla sinisillä silmillään. Katse yltää lähistöllä sijaitseviin Irpiniin ja Butshaan, joissa Kiovaa piirittäneet Venäjän joukot surmasivat sodan alussa silmittömästi siviilejä.
Tankit olivat tunkeneet Irpiniin asti, kun Smirnovitkin joutuivat monien muiden tapaan pakenemaan. Synnytyksestä oli tuolloin kulunut vain viisi päivää.
Tonya tykkää katsella ulos 24. kerroksessa sijaitsevan kodin ikkunasta. Horisontissa näkyvät Irpin ja Butsha, jossa Venäjä surmasi sodan alussa siviilejä kammottavin tavoin.
Viimeiset raskauspäivät Smirnovit olivat hytisseet likaisessa ja kylmässä väestönsuojassa. Ihmiset ympärillä itkivät ja yskivät. Tena-tytär tärisi yöt pelosta.
Lopulta Smirnova päätti lähteä sairaalaan uudestaan. Siellä lääkäri teki vaikean ratkaisun. Synnytys päätettiin käynnistää vajaata kuukautta ennen laskettua aikaa, sillä toista tilaisuutta sairaalasynnytykselle ei todennäköisesti tulisi. Isä ei saanut olla synnytyksessä läsnä.
Vain puolessatoista tunnissa terve tyttö oli syntynyt, kuin ympäristön kiireeseen sopeutuen. Sen piti oli yksi elämän onnellisimmista hetkistä. Sen sijaan alkoi aika, jota Smirnova kutsuu selviytymistestiksi.
Tonya seuraa silmä tarkkana ympäristöään. Uteliaisuus on sammumaton.
Sairaalassa hoitajat juoksivat eri kerrosten väliä. Ilmahälytykset soivat jatkuvasti. Lohtua toi vankka usko siihen, että eihän itse paholainenkaan pommittaisi synnytyssairaalaa. Pian Tonyan syntymän jälkeen Kiovan läheisessä Buzovan kylässä synnytyssairaalaan kuitenkin iskettiin. Se vei viimeisenkin turvallisuuden rippeen.
– Juoksin useita kertoja sairaalan väestönsuojaan. Nappasin toiseen käteeni kassin ja toiseen vauvan. Tiesin, että aikaa päästä suojaan voi olla vain muutama minuutti. Menetin melkein tajuntani matkalla.
Kerran vierailemassa olleet isä ja Tena-tytär lähtivät apteekkiin ostamaan lääkkeitä, ja Smirnova jäi pienen Tonyan kanssa sairaalaan. Kymmenen minuutin matkaan vierähti kaksi tuntia. Puhelinverkkoa ei ollut. Sellaista tunnetta Smirnova ei ollut kokenut koskaan aiemmin. Kivuissa, pienen vauvan kanssa, hän mietti mitä tekisi sodassa ja ilman perhettään.
Kotiin pääseminen tuntui helpotukselta.
Jos hissiin ei ehdi ennen sähköjen katkaisemista, on edessä pitkä kävely portaita pitkin. Tonya tuntuu osaavan odottaa vanhemmiltaan oppimallaan kärsivällisyydellä.
Kiovan tilanne kuitenkin kärjistyi nopeasti.
Kaikki tapahtui hetkessä: sota, synnytys, lähteminen. Se oli kuin pahasta unesta.
Perhe oli vasta tuonut Tonyan kotiin, kun esikoisen koulun rehtori soitti ja varoitti venäläistankkien olevan jo Irpinissä, siis aivan kotilähiön vieressä. Ulkonaliikkumiskielto oli alkamassa pian. Turvaan oli päästävä nopeasti.
Pakkaaminen oli hätäistä. Äiti sulloi reppuun tyttärellensä 20 paria alusvaatteita, mutta unohti sukat kokonaan.
Kun oli aika sulkea ovi, Sminorva näki viimeisenä vilauksena kodista seinälle ripustetut tyttären piirustukset. Hän katseli värikkäitä viivoja ja yritti ymmärtää, etteivät he ehkä palaisi enää koskaan.
Yksivuotiaalla riittää leluja. Pieniin näppeihin tuppaa eksymään sitäkin useammin kuitenkin kaikkea kiellettyä.
Smirnova ei olisi saanut istua kahteen viikkoon, mutta seuraavat kaksi päivää perhe matkusti autossa, Tena ja viisi päivää vanha Tonya takapenkillä.
– Vuosin vielä verta. Matkustaminen oli hyvin tuskallista. Pysähdyimme vain kerran, jotta Tena pääsisi vessaan.
Pitkä autojono mateli hitaasti. Perhe suuntasi kohti Länsi-Ukrainassa, vajaan 500 kilometrin päässä Kiovasta sijaitsevaa Ternopiliä, missä Smirnova oli nuorempana opiskellut ja täten tunsi kaupungista ihmisiä.
Tunnin matkaan kului kuusi, eikä perhe ollut iltamyöhään lähelläkään määränpäätään. Edessä olisi ollut yö autossa, mutta ”kuin ihmeenä” reitin varrelta löytyi talo ja perhe, joka otti Smirnovit luokseen, ruokki ja tarjosi heille yöpaikan.
Perillä Ternopilissä opiskeluystävä majoitti heitä kuukausien ajan ilmaiseksi. Tuo aika tuntuu epätodelliselta. Smirnovan keho toipui, mutta suurin ero tapahtui mielessä. Evakossa oleminen muutti jotain, koko perheessä.
Oman kansan avuliaisuuden ja ystävällisyyden kokeminen herätti niin voimakasta kiitollisuutta, että se tuntui sitovan perheen Ukrainaan, vaikka maasta lähteminen oli aiemmin tuntunut todennäköiseltä vaihtoehdolta.
Tulevaisuus oli auki, mutta kuukausien jälkeen, huhtikuussa, perhe päätti palata Kiovaan.
”Evakossa oleminen muutti jotain, koko perheessä.
Artem Smirnov herkistyy tyttären tulevaisuutta miettiessä. Toiveista tärkeimmät ovat vapaus ja mahdollisuus tavalliseen elämään.
Nyt on kiire. Smirnovien uuden, mutta samaisessa lähiössä sijaitsevan kodin rappukäytävässä on odottava tunnelma, kun päivittäiseen sähköjen katkaisemiseen on enää kaksi minuuttia.
Toinen hissi ei toimi, ja 26-kerroksisessa rakennuksessa yhdellä on ruuhkaa. Kaikki asukkaat palaavat aamupäivän toimiltaan kotiin, vielä kun se ei edellytä portaiden kulkemista.
Viimeisellä minuutilla hissi saapuu. Smirnovit näyttävät tottuneen tyyniltä.
Säännöstelty sähkö tuntuu tänä päivänä lähes luksukselta. Pyykkiä saa pestyä ja hissillä kuljettua sentään joka päivä. Tiesulkuja on vähemmän.
Vielä kesällä ja loppuvuodestakin saattoi vierähtää kolme päivääkin ilman sähköä tai juoksevaa vettä. Liikkuminen oli hyvin vaikeaa.
Kotikaupunki ei muutenkaan ollut sama kuin lähtiessä. Aivan naapurista löydettiin tuhoutuneita rakennuksia, kuolleita lapsia, joukkohautoja.
Ennen sotaa Artem Smirnov työskenteli valosuunnittelijana suurissa tv-tuotannoissa. Oleksandra Smirnova työskenteli valtion virkamiehenä, ja haaveili urasta it-alalla. Nyt perheen isä ansaitsee toimeentuloa auttamalla ihmisiä asentamaan generaattoreita.
– Aiemmin suurin murheeni oli vain se, että kuinka monta kertaa vuodessa voimme lähteä merenrannalle lomailemaan ja etätöihin, Smirnova kertoo.
– Sitten kaikki unelmat menivät. Mutta olemme elossa. Se on tärkeintä.
Tulevaisuudessa Smirnova haluaisi näyttää Tonyalle lapsuudenkotinsa Krimillä, mutta rauhallisen sellaisen. Venäjä valtasi Krimin laittomasti jo vuonna 2014.
Valot sammuvat kotona pian saapumisen jälkeen, kun sähkö lakkaa toimimasta. Tonyan lounas oli onneksi jo valmiina. Vanhempi tytär on koulussa.
Ilman sähköjä ja vettä on erityisen haastavaa, jos pitää vaihtaa vaippa. Tai jos pitäisi päästä kiireellä esimerkiksi hakemaan lääkettä lapselle. Sitä rajoittaa myös joka ilta kello 23 alkava ulkonaliikkumiskielto.
Nyt alkaa soida myös ilmahälytys.
– Tämä kaikki tuntuu jo ihan normaalilta.
– Lakkasimme välittämästä ilmahälytyksistä, kun matkat väestönsuojaan tuntuivat vain traumatisoivan tyttöjä. Luotamme siihen, että kotiimme ei osu, koska tässä ei ole lähellä voimalaitoksia tai muita keskeisiä kohteita.
Kodista on tullut sodan keskelle ”tavallisen elämän saari”. Siellä vanhemmat yrittävät olla puhumatta lapsilleen maan tapahtumista. Unohtaa hetkeksi itsekin.
Joku päivä sitten, ehkä, he kertovat tyttärilleen kaiken.
Matkalla kotiin toinen hissi lakkaa toimimasta, kun toinen hissi on varattuna. Aikaa on enää minuutteja ennen sähköjen katkeamista.
Smirnovien jääkaapin ovessa on aikataulu päivittäisille sähkökatkoksille.
Sota on vienyt Smirnovien perheestä puolet, vaikka kukaan läheinen ei ole kuollut.
Smirnova on kotoisin Sevastopolista, Venäjän miehittämällä Krimillä sijaitsevasta kaupungista. Yli 90 prosenttia asukkaista pitää äidinkielenään venäjää. Jo ennen kuin Venäjä valtasi laittomasti Krimin ja miehitti alueen vuonna 2014, katsottiin kodeissa venäläistä televisiota ja luettiin venäläisiä uutisia. Myös propagandaa.
”Suuren ja mahtavan Venäjän” oppeihin kasvoi myös Smirnova. Mutta sitten tulivat yliopisto-opinnot Länsi-Ukrainassa.
– Se oli toinen syntymäni. Ternopilissä oli kuin olisin nähnyt kaiken väreissä. Ymmärsin, että minulle on valehdeltu koko elämäni.
– Samaan aikaan isoäitini sanoi, että olin muuttanut fasistien keskelle. Jos olisin jäänyt Sevastopoliin, ajattelisin todennäköisesti samalla tavalla.
2014 jälkeen välit menivät pysyvästi. Sen jälkeen vaihdetut viestit ovat vain satuttaneet. Viimeisen veljen kanssa käydyn keskustelun aikana tämä sanoi toivovansa, että ohjus osuu hänen sisarensa taloon niin, että tämän koko ”natseja tukeva” perhe kuolee. Tai että sotilaat tulisivat sisaren taloon surmaamaan pienen Tonyan.
Ikävä ei kuitenkaan lopu. Äitiys saa kaipaamaan äitiä. Jouluna Smirnova odotti jälleen puhelua, jota ei koskaan tule.
– Ajattelen yhä usein, mitä äitini ajattelisi milloin mistäkin. Mutta sitten muistan, että häntä ei ole enää olemassa.
Tonya täyttää yhden vuoden 28. helmikuuta.
”Olemme elossa. Se on tärkeintä.
Kotikorttelin lähipuistossa tulee käytyä päivittäin. Sodan syttymisen aikaan sen läpi kulki pakenevia ihmisiä.
Tulevaisuudessa Smirnova haluaisi näyttää Tonyalle Krimin. Mutta ei sitä Krimiä, mihin voi matkustaa.
Krim, jonka Tonya näkisi olisi rauhallinen ja kaunis. Siellä odottaisi Smirnovan koti: piha, jossa hän leikki veljensä kanssa koko lapsuutensa, huone, jonka sisarukset jakoivat.
Ulko-ovella vastaan tulisivat Tonyan eno ja ylpeät isovanhemmat, iloisina ja normaaleina. Kaikki halaisivat toisiaan ja puhuisivat tavallisista asioista: sellaisista, mistä isovanhemmat, vanhemmat, lapset, sisarukset nyt keskenään tapaavat jälleennäkemisen aikaan puhua.
Smirnova tietää, että todellisuus on toinen. Siinä Tonya ei tule koskaan tuntemaan isovanhempiaan tai enoaan. Mutta hän haaveilee silti.
Sillä sitä äiti ja isä tyttärelleen kaikista eniten toivovat. Juuria ja tavallista elämää. Vapaassa maassa ja Euroopassa, ilman vihaa ja verenvuodatusta. Vanhemmat jaksavat uskoa siihen, kun takaisin katsoo maailman kaunein näky.
– Kun Tonya hymyilee, voi keskittyä vain tähän hetkeen.
