Ulla Appelsinin kommentti: Ruotsalaisia emme vielä ole, venäläisiksi emme taatusti halua tulla

Toivottavasti Venäjän hyökkäyssota ja vakavaksi ongelmaksi noussut jengiväkivalta ovat opettaneet meille, ettei turvallisuushuolia saa koskaan väheksyä, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.

30.1. 8:00

Ruotsissa on meneillään järkyttävä väkivallan aalto. Alkuvuodesta kriisi on Tukholmassa eskaloitunut niin pahaksi, että poliisi joutui jo pyytämään lisäapuja. Poliisi on käyttänyt tilanteesta sanoja sota tai terrori-isku – se kuvannee, miten dramaattisesta ongelmasta on kyse ja miten kaukana ollaan turvallisesta kansankodista. Tilanteen hahmottamiseksi: entä jos Helsingissä jouduttaisiin – kuten nyt Tukholmassa – turvautumaan niin poikkeuksellisiin toimiin, että muualta Suomesta tarvittaisiin 100–200 poliisia lisää estämään murhia? Erityisen järkyttävää on, että Ruotsissa keskustellaan ”lapsisotilaista”: peräti yli puolet väkivaltaisuuksista epäillyistä on alaikäisiä.

Turvallisuus on vähän kuin terveys: kun kaikki on hyvin, siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Hyvällä hetkellä ei aina valitettavasti tulla ajatelleeksi, että tilanne voi muuttua joskus äkillisestikin. Siksi valtion ensimmäinen prioriteetti on pitää huolta kansalaistensa turvallisuudesta. Jos se puuttuu, monesta muusta asiasta voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta huolehtia. Tämä pätee sekä sisäiseen että ulkoiseen turvallisuuteen.

Venäjän järkyttävää hyökkäyssotaa on pian kestänyt vuoden. Se lienee tehnyt selväksi tämän: onneksi – maailmanpolitiikan vaihtelevista tuulista huolimatta – Suomi on kaikki nämä vuodet jääräpäisesti pitänyt kiinni omasta puolustuskyvystään. Siitä pitää kiittää poliitikkoja, puolustusvoimia ja virkamiehiä – sekä tietysti kansan suurta enemmistöä.

Toki valtaa pitäneiden joukossa on heitäkin, joiden näkemyksiä ei aina ole voinut luonnehtia puolustusmyönteisiksi. Esimerkiksi silloin, kun jalkaväkimiinoista luovuttiin, ulkoministeri Tarja Halonen ei ainoastaan ajanut niistä luopumista vaan jopa pikaista luopumista, siitä huolimatta, että oli tiedossa, ettei pelotevaikutusta olisi voitu millään korvata Halosen toivomassa kireässä aikataulussa. Onneksi tältä osin hanke ei edennyt. Venäjä, Venäjä, Venäjä -lausunnollaan kohauttanutta Jyri Häkämiestä Halonen puolestaan jaksoi moittia vielä kymmenkunta vuotta lausunnon jälkeenkin HS:n haastattelussa vuonna 2017 näin: ”On aika yksipuolistavaa sanoa, että tietynlaiset naapurit ovat riski.” Ehkä se nyt on nähty, että kyllä: tietynlaiset naapurit ovat riski.

Teini-ikäinen poika ammuttiin lauantaina 28. tammikuuta kuoliaaksi ravintolan ulkopuolella Tukholman eteläpuolella Skogåsissa.

Kiitollinen on syytä olla siitäkin, että eduskunnan enemmistö ei ole ollut missään vaiheessa valmis ajamaan yleistä asevelvollisuutta alas, Ruotsin esimerkistä huolimatta. Suomessakin ajatuksella oli kannattajansa. Moni ei muista, että vielä vuonna 2020 vihreiden puoluekokous hyväksyi periaateohjelman, jossa käytännössä tavoitteena oli nykyisenkaltaisen asevelvollisuuden lakkauttaminen. Moni ei muistane sitäkään, että vuoden 2012 presidentinvaaleissa yksi keskeisiä eroja Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä oli, että Niinistö kannatti yleistä asevelvollisuutta ja Haavisto taas kehitystä palkka-armeijan suuntaan.

Tietysti tässä ajassamme on paljon jälkiviisautta, ja turvallisuudesta pitää pystyä monipuolisesti keskustelemaan kuten muistakin aiheista. Mutta ehkä menneisyys opettaa meille sen, että turvallisuus ei saisi koskaan olla yliolkaisen vähättelyn saati naureskelun aihe. Siitä Suomessa muutama vuosi sitten käyty kaasuputkikeskustelu on surullisenkuuluisa esimerkki. Silloin kuultiin muun muassa tällaisia puheenvuoroja: ”Näyttää siltä, että osa kuvittelee, että todellakin sieltä kaasuputkesta lähtee tulemaan suikkahattuisia, punatähtisiä, harmaapukuisia miehiä pyssyt kainalossa” (Eero Heinäluoma).

Suomessa on nauraa hörötelty myös peloille maamme sisäisestä turvallisuudesta. Kun Ruotsin jengiväkivallan karmeus alkoi herättää jo vuosia sitten huolta myös Suomessa, meillä näkyi hämmentävän paljon puheenvuoroja, joissa ilmiötä vähäteltiin. Esimerkiksi Journalisti-lehden nykyinen päätoimittaja Maria Pettersson kävi vuonna 2015 reportaasimatkalla väkivaltakierteessä olleessa Malmössä ja päätyi tekemään laajalle levinneen kommentin, jonka ideana oli tehdä huolestujat naurunalaisiksi ja samalla antaa ymmärtää, että Malmössä lähinnä teinit vain pelaavat keski-ikäisten kanssa tammea. Monet poliitikot ja media-alankin ihmiset jakoivat Petterssonin kommenttia ihaillen sosiaalisessa mediassa.

Ehkä menneisyys opettaa meille sen, että turvallisuus ei saisi koskaan olla yliolkaisen vähättelyn saati naureskelun aihe.

Ja nyt – Ruotsi on tilanteessa, jossa pikkulapsia ammutaan vahingossa, ampumisia tai räjähdyksiä on melkein päivittäin ja raa’an väkivallan kohteeksi joutuu myös sivullisia ihmisiä, joilla ei ole kovan luokan rikollisuuden kanssa mitään tekemistä. Esimerkiksi Petterssonin ihastelemassa Malmössä murhattiin viime vuonna kesken koulupäivän kaksi lukion naisopettajaa.

Viime syksynä jengiväkivalta nousi isoksi puheenaiheeksi vihdoin myös meillä, vaikka poliisin ja oikeuslaitoksen työssä kasvavaan ongelmaan oli törmätty jo useamman vuoden ajan.

Valitettavasti vieläkin on tahoja, jotka vähättelevät Suomen ongelmia. Kun aiempina vuosina kiistettiin, ettei meillä ongelmaa ole, eikä sitä tule, nyt vähättelijät ovat keskittyneet siihen, että Suomi on aivan eri tilanteessa kuin Ruotsi. Tietenkin tällä hetkellä onkin. On päivänselvää, että Ruotsissa maahanmuuttajien kotouttamisessa on epäonnistuttu todella pahoin. Tällä hetkellä näyttää epätodennäköiseltä, että Suomessa tilanne voisi koskaan eskaloitua yhtä vakavaksi – mutta epätodennäköiseltä näytti se Venäjän hyökkäys Ukrainaankin.

Asuinrakennukseen iskeneen venäläisohjuksen tuhoja Dniprossa Kiovan eteläpuolella 14. tammikuuta.

Suomi on harvoja maita maailmassa, joissa kaduilla ihmiset voivat pääsääntöisesti yhä liikkua turvallisesti, jopa öisin. Se on valtavan iso arvo. Haluammehan pitää siitä kaksin käsin kiinni? Puututaan tiukasti ongelmiin nyt, kun niitä on vielä mahdollista ratkaista.

On tärkeää ymmärtää kuitenkin tämä: turvallisuus ei tarkoita kaikkien ovien laittamista säppiin. Emme ole enemmän turvassa, jos turvallisuuteen huterasti vedoten kohtelemme huonosti heitä, jotka ovat valmiita sopeutumaan suomalaisen yhteiskunnan sääntöihin, kunnioittamaan maamme lakeja ja tekemään töitä. Päinvastoin: juuri sellaisia ihmisiä vanheneva Suomi kipeästi tarvitsee. Surullinen esimerkki tästä saatiin hiljattain, kun Suomi sai epäoikeudenmukaisella menettelyllään mongolialaisen, suomen kielenkin opetelleen teho-osaston hoitajan lähtemään maasta. Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa menettää tällaisia osaajia. Se tulisi ymmärtää sellaisten poliitikkojen, joille jokainen maahanmuuttaja tuntuu olevan potentiaalinen riski.

Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden on oltava kaikkien puolueiden prioriteettilistan kärjessä, mutta väärällä tavalla jyrkät toimet eivät pelastaisi meitä Ruotsin kohtalolta. Sen sijaan ne siirtävät meitä askeleen lähemmäksi Venäjää, jossa ihmisoikeuksilla ei ole ollut aikoihin mitään väliä.

Turvallisuuspolitiikkaan sopii tällä hetkellä sangen hyvin 1800-luvulla vaikuttaneen Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu tunnettu näkemys, vain hieman muokattuna nykyaikaan. Ruotsalaisia emme vielä ole, venäläisiksi emme taatusti halua tulla. Pidetään hyvästä Suomestamme kiinni.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?