Soul
Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa asuvan Choi Ji-eunin äiti oli toivonut tyttäreltään ainakin yhtä lastenlasta vuosikaudet. Äitiä ei lannistanut edes se, että Choi itse ei lasta toivonut.
Kaksi vuotta sitten Choi, 42, julkaisi tietokirjan, jonka nimi kääntyy suomeksi ”Olen päättänyt, että en halua äidiksi”. Vihje meni perille.
– Näyttää kuin kirjan julkaisun myötä äiti olisi vihdoin luopunut toiveestaan, mutta hän teki minulle tiettäväksi huolensa Korean matalasta syntyvyydestä, Choi sanoo.
Choi Ji-eun kirjoitti kirjan naisista, jotka eivät halua äidiksi.
Etelä-Korean syntyvyys on maailman pienin. Eteläkorealaiset naiset saavat keskimäärin vain 0,81 lasta elinaikanaan, kun väestön luonnollinen uusiutuminen vaatisi 2,1 lasta naista kohden.
Matala syntyvyys on käytännössä kaikista kehittyneistä maista tuttu ilmiö. Myös suomalaiset poliitikot ovat syntyvyydestä huolissaan, vaikka Suomessa kokonaishedelmällisyysluku on sentään Etelä-Koreaan verrattuna korkea 1,46.
Jopa matalan syntyvyyden esimerkkimaana pitkään pidetyn Japanin vastaava luku on 1,30.
Etelä-Koreassa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy. Edes maahanmuutto ei riitä korvaamaan erotusta. Maan väkiluku saavutti huippunsa vuonna 2020, jolloin se oli 51,8 miljoonaa. Siitä alkoi lasku.
Korean tilastokeskuksen ennusteen mukaan korealaisia on vuonna 2070 enää 37,7 miljoonaa. Koska Etelä-Korean eliniänodote lukeutuu maailman korkeimpiin, on maan huoltosuhteesta tulossa hirvittävä. Pienen joukon työikäisiä pitäisi elättää valtava joukko eläkeläisiä.
Oma huolenaiheensa on asevelvollisten ikäluokkien kuihtuminen. Pohjois-Korea ei ole antanut vihjeitä oman, yli miljoonan miehen vahvuisen armeijansa pienentämisestä.
Miksi korealaiset eivät enää tee lapsia?
Kun Korean sota päättyi aselepoon 1953, oli Etelä-Korea rutiköyhä kehitysmaa, yksi maailman kurjimmista. Kuten muissakin kehitysmaissa, myös Etelä-Koreassa syntyvyys oli korkea. Vielä vuonna 1960 korealaisnaiset saivat keskimäärin kuusi lasta.
Presidentti Park Chung-hee johti Etelä-Koreaa yksinvaltaisesti 1961–1979. Hänen johdollaan käynnistyi Etelä-Korean valtava talouskasvu, josta on käytetty nimitystä Han-joen ihme. Muutamassa vuosikymmenessä maa loikkasi maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi ja lopulta tietoyhteiskunnaksi, jonka tuotteita ja palveluita arvostetaan ympäri maailman.
Park käynnisti myös perhepolitiikan, jonka tavoitteena oli syntyvyyden lasku. Ehkäisyneuvonta auttoi, mutta lopulta tärkeimpinä tekijöinä taisivat olla talouskasvu ja kaupungistuminen. Kokonaishedelmällisyysluku painui alle kahden 1980-luvun alussa.
Tähän asti kehitys oli luonnollista ja ennustettavaa. Elintason nousun myötä syntyvyys on laskenut kaikkialla maailmassa Suomi mukaan lukien – tosin Etelä-Koreassa se kävi nopeammin kuin missään muualla.
Tällä vuosituhannella on kuitenkin tapahtunut jotain poikkeuksellista. Korealaiset saavat vuosi vuodelta vähemmän lapsia. Koulut sulkevat ovensa, leikkipuistot hiljenevät.
Choi Ji-eun haastatteli kirjaansa varten 17:ää naimisissa olevaa naista, jotka olivat päättäneet etteivät halua tulla äidiksi. Heidän ikänsä vaihteli vajaa kolmekymppisistä reilu nelikymppisiin.
Choi itse sanoo, että hänen äidinvaistonsa eivät yksinkertaisesti koskaan heränneet: hän ei vain koskaan tuntenut haluavansa lasta.
Kirjaan haastatelluilla naisilla päätös lapsettomuudesta oli useimmiten monen tekijän summa. Monet puhuivat taloudellisista tekijöistä sekä työ- ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta.
Choi itse kokeili sanomalehti Dong-A Ilbon laskurilla, kuinka paljon lapsen kasvattaminen hänen tilanteessaan olevalle maksaisi. Summaksi tuli 342 miljoonaa wonia eli 250 000 euroa.
– Eikä se edes sisällä asuinkustannuksia, Choi sanoo.
Etelä-Korean väestöstä puolet on pakkautunut Souliin ja sitä ympäröiviin maakuntiin. Se on nostanut asuntojen hinnat pilviin pääkaupunkiseudulla. Pelkästään viimeisten viiden vuoden aikana Soulin neliöhinnat ovat nousseet 50 prosenttia. Osta siinä sitten perheasunto.
Soulin metropolialueella asuu 26 miljoonaa ihmistä.
Korealainen yhteiskunta on erittäin kilpailullinen. Elämän suuntaa määrittää vahvasti kansallinen yliopistojen pääsykoe. Parhaat työpaikat Hyundain ja Samsungin kaltaisissa jättikorporaatioissa menevät huippuyliopistoista valmistuneille.
Työelämässä korealaiset joutuvat todistamaan sitoutumistaan tekemällä pitkiä työpäiviä. Korealaiset työskentelivät vuonna 2020 keskimäärin 1 908 tuntia, kun Suomessa sama luku oli 1 531 tuntia.
– On väistämättä päiviä, jolloin lapsi sairastuu. Silloin häntä ei voi lähettää päiväkotiin. Yleensä äiti jää hoitamaan lasta, Choi sanoo.
– Korealaisessa työmaailmassa on yhä vallalla käsitys, jonka mukaan on vastuuton ja vahingoittaa työyhteisöä, jos ei pääse töihin lapsen takia. Työyhteisö ei tue perhe-elämää. Kuvittelen tilanteen olevan hyvin erilainen Pohjoismaissa.
Myös yhteiskunnan tuki lapsiperheille on Etelä-Koreassa kaukana Pohjoismaista. Choin mukaan Etelä-Korean julkinen päivähoitojärjestelmä ei ole riittävä. Odotuslistat päiväkoteihin ovat pitkät. Siksi usein lapsen syntyessä toinen vanhemmista jää kotiin. Se taas vaikeuttaa entisestään perheen taloudellista asemaa.
Taloudellinen taakka ei kevene lapsen mennessä kouluun. Lähes kaikki korealaislapset jatkavat koulupäivän jälkeen opiskelua yksityisissä akatemioissa.
– Korealaiset tuntevat paljon huolta jäämisestä jälkeen. Jos lapsen ikätoverit oppivat vaikkapa englantia pienestä lähtien, on suuri paine saada omat lapset samalle tasolle, Choi sanoo.
– Ensimmäisillä luokilla koulupäivä päättyy aikaisemmin kuin päiväkotipäivä. Syntyy väli, joka on täytettävä. Jos huoltajat ovat töissä, ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää lapset yksityisopetukseen tai vaikka taekwondo-tunnille.
Eteläkorealaiset koululaiset kokeilivat riisin istutusta.
Etelä-Korean terveys- ja hyvinvointiministeriö havaitsi vuonna 2010 olevansa nolossa tilanteessa. Vaikka yksi ministeriön päämääristä on nostaa syntyvyyttä, se havaitsi että sen omat työntekijät saivat lapsia vielä selvästi kansallista keskiarvoakin vähemmän.
Straits Timesin mukaan ministeriö päätti sammuttaa valot rakennuksissaan kerran kuussa kello 19, jotta sen työntekijät menisivät kotiin ja tekisivät lapsia.
Ministeriön väestöosaston varajohtaja Kim Kyeong-chan naurahtaa, kun kysyn häneltä asiasta. Kim itse ei ollut tuohon aikaan töissä ministeriössä, joten hän ei tiedä päätöksen perusteluita.
Kim kuitenkin vahvistaa, että käytäntö on yhä olemassa, ja itse asiassa sitä on laajennettu. Ministeriössä on joka keskiviikko perhepäivä. Se tarkoittaa, että kello 18:n jälkeen tehdyistä ylitöistä ei makseta palkkaa.
– En tiedä, onko sillä ollut tilastollista merkitystä lasten määrään, Kim sanoo.
Kimin mukaan samankaltaisia käytäntöjä on muillakin viranomaisilla ja jopa yksityisillä yrityksillä. Vielä ne eivät kuitenkaan ole purreet, ja ministeriökin on joutunut myöntämään tosiasiat.
– Aikaisemmin väestöpolitiikkamme keskittyi enimmäkseen syntyvyyteen, mutta koska meistä tulee 2025 superikääntynyt yhteiskunta, keskitymme myös siihen sopeutumiseen, Kim sanoo.
Yhteiskunta on superikääntynyt, kun sen väestöstä vähintään 21 prosenttia on yli 65-vuotiaita. Toistaiseksi vain Japani on saavuttanut merkkipaalun.
Kimin mukaan Etelä-Korean väestöpolitiikan tavoitteena on tukea jaettua vanhemmuutta ja helpottaa työ- ja perhe-elämän yhdistämistä. Keinot ovat monet: vanhempainvapaita on lisätty ja julkista päivähoitoa laajennettu.
Ministeriö on jopa perustanut ohjelman, jossa kokeneet isät antavat lastenhoitovinkkejä uusille isille. Suunnitelmien mukaan lapsilisä nostettaisiin jopa 740 euroon kuukaudessa lapsen ensimmäisen elinvuoden ajaksi.
Mutta auttaako sekään? Lähes kaikkia matalan syntyvyyden maita yhdistää se, että niissä lapsiperheiden asiat ovat hyvin verrattuna korkean syntyvyyden maihin. Harvassa ovat maat, jotka ovat pystyneet perhepoliittisin keinoin kääntämään syntyvyyden laskua.
Korealaislapset lahjoittivat säästämiään rahoja hyväntekeväisyyteen.
Toimittaja-kirjailija Choin mukaan pelkästään taloudelliset syyt eivät selitä korealaisten lapsettomuutta. Hänen mielestään asenneilmasto on äitiydelle jopa vihamielinen.
Koreassa on yhä yleisempää, että kahvilat ja ravintolat kieltävät lasten sisäänpääsyn. Lastenrattaita kadulla työntävä nainen saattaa kuulla olevansa äitiparasiitti.
– Se viittaa ajatukseen, jonka mukaan äidit eivät tee muuta kuin elävät lapsen isän siivellä. Se on hyvin yleinen sana korealaisissa verkkoyhteisöissä. Sitä käytetään laajalti, ja se on normalisoitumassa, Choi sanoo.
Silti Choi ei usko, että pääsyy Etelä-Korean mitättömään syntyvyyteen on ihmisten haluttomuus saada lapsia.
– Vaikuttaa siltä, että on vaikeampaa saada naimattomia naisia menemään naimisiin kuin saada aviopareja tekemään lapsia, Choi sanoo.
Tilastot tukevat hänen sanojaan. Vuonna 2010 korealaisista naisista 64,7 prosenttia sanoi, että naisen pitää mennä naimisiin. Vuonna 2018 samaa mieltä oli enää 48,1 prosenttia naisista.
Kwak Min-ji pitää podcastia nimellä Behonce. Se on sanaleikki, jossa yhdistyvät amerikkalainen laulaja Beyonce sekä korean kielen sana be-hon. Sanalla viitataan ihmisiin, jotka eivät aio koskaan mennä naimisiin.
– All the single ladies, all the single ladies, Behonce laulaa joka jakson aluksi podcastin tunnusmusiikissa.
Tapaan Kwakin kahvilassa Yongsanissa, yhdessä Soulin vanhimmista kaupunginosista. Sen kapeiden katujen varsilla on trendikkäitä ravintoloita.
Kwak kertoo, ettei ole koskaan haaveillut häistä ja avioliitosta. Nuorena hän kyllä odotti kasvavansa jokin päivä ajatukseen, mutta niin ei koskaan käynyt. Nyt hän on varma siitä, että ei halua koskaan naimisiin.
Kwak Min-ji on kirjailija ja podcast-juontaja.
Etelä-Koreassa on meneillään jonkinlainen sukupuolten välinen sota. Korealaiset naiset ovat heränneet vastustamaan perinteistä miesvaltaista yhteiskuntaa, joka näyttäytyy muun muassa teollisuusmaiden ylivoimaisesti suurimpana sukupuolten välisenä palkkaerona.
Lisää vettä myllyyn ovat tuoneet salakuvausskandaalit. Koreassa on paljastunut valtavia verkostoja, jotka ovat välittäneet netissä esimerkiksi julkisissa wc-tiloissa kuvattuja videoita. Uhrien joukossa on ollut myös nuoria tyttöjä.
Feminismin nousu on aiheuttanut rajun vastareaktion. Toukokuussa presidentiksi noussut Yoon Suk-yeol kalasteli vaalikampanjassaan avoimesti nuorten vihaisten miesten ääniä. Yoon muun muassa lupasi lakkauttaa tasa-arvoministeriön.
Kwak tapailee kyllä miehiä, mutta hän tekee heille heti kättelyssä selväksi, että suhde ei tule johtamaan avioliittoon. Kwakia ärsyttää muun muassa se, miten korealaisessa kulttuurissa naisesta tulee avioliiton myötä osa hänen miehensä perhettä.
– Miniä on kuin tytär. Hänen odotetaan olevan hyvin läheinen appivanhemmilleen, juhlivan heidän syntymäpäivään ja kokkaamaan heille. Jos he sairastuvat, miniästä tulee heidän hoitajansa, ei heidän pojastaan, Kwak sanoo.
– Miniän pitää olla appivanhemmilleen parempi lapsi kuin hänen aviomiehensä.
Sinkkuna Kwakilla riittää aika muun muassa tankotanssin harrastamiseen ja lentopallon seuraamiseen. Hän on lähes aina paikan päällä Hwaseong IBK Altosin naisten joukkueen koti- ja vieraspeleissä.
Vaikka sinkkuus on Etelä-Koreassa yhä suositumpaa erityisesti naisten keskuudessa, saa Kwak usein kuulla olevansa itsekäs.
– Jopa oma äitini saattaa sanoa, että lapset ovat talouden tukipylväs ja vanhempi sukupolvi kärsii, kun lapsia on yhä vähemmän. Hän sanoo, että lyön laimin kansalaisvelvollisuuteni.
Äitinsä kommenteille Kwak voi nauraa ja sanoa niiden olevan hölynpölyä. Asialla on kuitenkin vakavampi puolensa.
– Kun ajattelen asiaa, itsekkäitä eivät ole ne naiset, jotka päättivät olla avioitumatta, vaan korealainen yhteiskunta, joka laittaa naiset tekemään näitä päätöksiä.
