Oli 16. maaliskuuta, kun Diana Novikovan, 27, mitta tuli täyteen. Hän päätti paeta kotoaan Mariupolista, sillä tilanne Venäjän joukkojen saartamassa kaupungissa oli edennyt yhä järkyttävämmäksi asukkaiden kannalta.
Kranaattituli ja pommitukset olivat lähes jatkuvia, eikä saatavilla ollut enää sähköä, kaasua, ruokaa tai vesijohtovettä. Iso osa Mariupolista oli jo murskana, ja kaduilla makasi kuolleita ihmisiä.
Mukaan piti saada myös ainoa perheenjäsen, 72-vuotias isoäiti Ljudmila.
Kaksikko onnistui pääsemään pakoauton kyytiin Mariupolin draamateatterilta vain puoli tuntia ennen kuin Venäjä tuhosi sen pommittamalla. Viime viikolla kaupungin viranomaiset vahvistivat ainakin 300 ihmisen kuolleen teatteriin kohdistuneessa ilmaiskussa.
– Tuntuu kuin olisimme saaneet toisen mahdollisuuden elämään, Novikova sanoo.
Lue lisää: Kuvat näyttävät lähes täysin tuhoutuneen Mariupolin kärsimyksen
Viikkoa myöhemmin hän istuu Länsi-Ukrainan Lvivissä sijaitsevassa Ivan Frankon puistossa ja kertoo kokemastaan IS:lle.
– Siitä onkin hetki aikaa, kun olen viimeksi kuullut tätä ääntä, hän kommentoi keväisen koleassa puistossa kuuluvaa linnunlaulua.
Diana Novikova työskenteli ennen sotaa projektipäällikkönä. Nyt hän suunnittelee lähtevänsä mummonsa kanssa Hollantiin, sillä hän ei tunne oloaan turvalliseksi edes kotimaansa turvallisimmissa osissa.
Kun sota syttyi 24. helmikuuta, Mariupolista sai vielä muutaman päivän ajan normaalisti yhteyden ulkomaailmaan.
– Istuin puhelimessa ja yritin kontrolloida tilannetta. Aluksi luotin siihen, että niin kauan kuin kaupunkiin hyökättiin vain itäpuolelta, se olisi torjuttavissa, kertoo Novikova, joka työskenteli ennen sotaa projektipäällikkönä.
Vähitellen elämä Mariupolissa muuttui selviytymistaisteluksi, jota hän kuvailee ”paluuksi 1500-luvulle”. Novikova kertoo, kuinka kerrostalojen asukkaat kokosivat pihoille kivistä tulisijoja, joilla laittaa ruokaa hengenvaarallisissa oloissa tulituksen keskellä.
Hän itse peitti kerrostaloasuntonsa ikkunat pahvilla ja siirtyi mummoineen nukkumaan rappukäytävään, sillä talon pommisuojaan ei enää mahtunut. Rapussa oli useampia seiniä suojana, jos taloa olisi alettu pommittaa.
Novikova taltioi kaupungilla liikkuessaan puhelimellaan Mariupolin todellisuutta. Kuvan taustalla näkyvä muraali on kunnianosoitus tytölle, joka menetti vuonna 2015 äitinsä ja kätensä venäjämielisten separatistien raketti-iskussa. Etualalla on jalkakäytävään iskeytynyt raketti.
Isoäiti Ljudmila, 72, on Novikovan ainoa perheenjäsen, joten hänet oli ehdottomasti saatava ulos kaupungista.
Sitten alkoi ryöstely. Epätoivoiset kaupunkilaiset rikkoivat liikkeiden ikkunoita päästäkseen käsiksi erityisesti ruokaan. Novikova hämmästelee sitä, kuinka vielä tässäkin vaiheessa jotkut kantoivat liikkeistä ulos tavaroita kuten elektroniikkaa.
– Jouduin tosin itsekin ottamaan jostakin ryöstetystä kaupasta nämä päälläni olevat takin ja kengät sekä talvivaatteet myös mummolleni. Ei ollut vaihtoehtoja, sillä pakkasta oli kahdeksan astetta, eikä meillä ollut valmiina kunnollisia varusteita.
Kevät on ollut Mariupolissa tavallista kylmempi myös sään puolesta. Novikovan mukaan on kuitenkin onni, että kaupunkiin satoi poikkeuksellisesti lunta, sillä siitä pystyi sulattamaan juomavettä.
Pakastimissa olleet ruoat ja muu tuoretavara pilaantuivat nopeasti sodan alettua. Novikovan ja hänen mummonsa ruokavalio koostui pitkälti kekseistä ja karkeista, joita kotona sattui olemaan.
Mummo kehitteli systeemin, jonka avulla hän pystyi keittämään teetä kynttilän liekillä.
Novikovalle muodostui pian päivärytmi. Vaikka yhteydet ulkomaailmaan olivat katkenneet, kaupungilta saattoi vielä löytää paikkoja, joissa puhelimeen saattoi hetkeksi ilmaantua kuuluvuus.
Novikova lähti joka päivä seitsemältä aamulla kävelemään puhelin taskussaan. Kun siihen alkoi kilahdella viestejä, hän tiesi kentän löytyneen. Hän latasi nopeasti sosiaalisen median kanavat, jotta voisi lukea niillä kerrottuja tietoja kotona.
– Otin missiokseni kertoa niiden paikkojen sijainnista myös muille.
Lähtöpäivän aamuna Novikova taltioi mariupolilaisen ostoskeskuksen tulipaloa.
Kuollut ihminen kadulla Mariupolissa.
Yhdeksän aikoihin Novikova hakeutui aina vapaaehtoisten pyörittämään avustuskeskukseen, jossa hän työskenteli viiteen asti. Siellä järjestettiin lääkkeitä niille ihmisille, jotka eivät uskaltaneet tai voineet poistua pommisuojista lainkaan.
Keskuksessa Novikova saattoi tuntea olonsa hyödylliseksi, ja sieltä heltisi hieman ruokaa, myös kotiin vietäväksi. Lisäksi generaattorin takaama sähkövalo tuli tarpeeseen.
Novikova arvioi kävelleensä ja paikoin myös juosseensa päivittäin kaupungilla 15–25 kilometrin matkoja. Liikkuminen tapahtui äärimmäisen vaarallisissa olosuhteissa, ampumisen, kranaattitulen ja pommien keskellä.
– Monta kertaa jotakin oli tapahtunut jossakin juuri ennen sinne tuloani tai sieltä poistumiseni jälkeen. Minulle on sanottu, että minua oli suojelemassa jokin enkeli.
Novikova mainitsee kolme merkkiä, joista hän päätteli kaupungin tilanteen olevan pahenemassa niin, että sieltä piti alkaa järjestämään pakoa pois. Ensimmäinen merkeistä oli pankkiautomaatin eteen kerääntynyt satojen ihmisten jono.
”Minulle on sanottu, että minua oli suojelemassa jokin enkeli.
Toinen pahaenteinen merkki oli, kun taisteluiden ääniä alkoi kuulua maaliskuun ensimmäisinä päivinä myös kaupungin länsipuolelta. Viimeinen sysäys lähdölle tuli, kun venäläiset tuhosivat Mariupolista pohjoiseen sijaitsevan Volnovahan rautatieaseman, katkaisten näin junayhteyden kaupunkiin.
Ansaan jääminen alkoi näyttää vääjäämättömältä.
– Yhtenä päivänä hyökkäykset lähenivät länsipuolella. Näytti siltä, että pommikone kävi kortteleita läpi järjestelmällisesti talo kerrallaan. En vieläkään tiedä miksi, mutta se pysähtyi vähän ennen minun taloani.
Lue lisää: Mariupolin kaupunginvaltuusto pelkää satojen kuolleen teatterin raunioihin
Novikova alkoi hakeutua mummoineen joka päivä muutamaksi tunniksi Mariupolin draamateatterille odottamaan tietoja mahdollisista evakuoinneista. Rakennus oli aina täynnä ihmisiä, sillä siellä oli tarjolla tietojen lisäksi myös kaupungin suurin pommisuoja.
Jossakin vaiheessa suusta suuhun alkoi kulkea tieto, että jotkut olivat onnistuneet pakenemaan kaupungista autoilla.
– Joitakin autoja kuitenkin ammuttiin. Moni päätti jättää lähtemättä, koska he yksikertaisesti pelkäsivät kuolevansa.
Sitten joku sai soitettua Zaporizzjaan, ja sinne evakuoituminen alkoi näyttää mahdolliselta tuttavien kyydillä, jos siihen mahtuisi.
– Sanoin heille monta kertaa, että kaupungista pitäisi lähteä. He sanoivat, että ei vielä tänään, vaikka lapsia kuoli ja ihmisiä haudattiin jo joukkohautoihin sekä kerrostalojen pihoille.
Tältä näytti maisema Novikovan parvekkeelta 14. maaliskuuta.
Kuvassa yksi lukuisista ”auringonlaskuista”, joita Novikova todisti parvekkeeltaan.
16. päivän aamuna vapaaehtoiskeskuksessa ei ollut enää ketään Novikovan sinne mennessä. Silloin hän tajusi, että nyt oli viimeinen tilaisuus paeta.
– Ymmärsin, että meillä on vain tässä ja nyt. Olimme menettäneet jo päiviä. Tällaisessa tilanteessa sitä ajattelee vain eloon jäämistä.
Novikova juoksi noutamaan mummoaan, jonka hän oli vienyt tuttavien luokse turvallisempaan paikkaan. Hän sanoo olevansa kiitollinen siitä, että mummo totteli häntä kyselemättä, sillä kaikkien isovanhemmat eivät olleet yhtä suostuvaisia.
”Ymmärsin, että meillä on vain tässä ja nyt.
Kaksikko pääsi teatterille, jonka edestä ihmiset pyrkivät autoineen liittymään osaksi isompia saattueita. Alueella tulitettiin jatkuvasti, kun Novikova yritti pysäytellä autoja.
– Moni auto oli ihan täynnä ihmisiä, mutta toisilla oli sen sijaan mukana tavaroita kuten televisioita, vaatteita ja mattoja. Ihmisten arvot paljastuivat. Kumpi on tärkeämpää, elämä vai tavarat? Se tuntui kauhealta. Yritin vain pitää pääni kylmänä ja jatkaa kyydin etsimistä.
Pian kohdalle osui teatterissa työskennelleen miehen auto, jossa oli perheen lisäksi tilaa yhdelle. Miehen puoliso otti kuitenkin syliinsä 10-vuotiaan tyttären, joten sekä Novikova että mummo ahtautuivat autoon.
– Kaikki tapahtui sekunneissa.
Perhe oli Novikovan mukaan ollut päivittäin teatterilla, mutta päättänyt jostakin syystä paeta juuri sinä päivänä. Kuski lähti liikkeelle liittyäkseen kaupungin rajalle pyrkivään autojonoon.
Noin puolen tunnin kuluttua venäläisten ilmaisku tuhosi teatterin.
– Pommin voimasta kertoo se, että teatterin paksut seinät romahtivat. Suurin osa ihmisistä oli ensimmäisessä kerroksessa, koska talon pommisuoja oli täynnä, Novikova muistelee näkyä teatterin sisällä ennen lähtöä.
Yhden asian Novikova haluaa tehdä selväksi:
– Virallisten tietojen mukaan käytössä oli 9 evakuointikäytävää. Mitään evakuointeja ei kuitenkaan ollut. Kyse oli vain yksityisistä ihmisistä ajamassa jonossa omilla autoillaan ja omalla riskillään.
Kaupungista pois pääseminen oli haastavaa, sillä siltoja ja teitä oli räjäytelty. Ruuhkaa oli, sillä venäläissotilaat tarkastivat tiesuluilla kaikki autot.
”Moni auto oli ihan täynnä ihmisiä, mutta toisilla oli sen sijaan mukana tavaroita kuten televisioita, vaatteita ja mattoja. Ihmisten arvot paljastuivat. Kumpi on tärkeämpää, elämä vai tavarat?
Tie vei ensin venäläisten hallinnassa olevaan Berdjanskiin.
– Kiinnitin huomiota siihen, kuinka nuoria ne sotilaat olivat. Tuntui siltä, että milloin vain voisi tulla ammutuksi. Illuusiota turvallisuudesta ei ollut, taivaalta kuului lentokoneiden ääntä ja taivaanrannassa näkyi ”auringonlaskuja”.
Parin päivän kuluttua löytyi tarpeeksi bensaa, ja seurue lähti pyrkimään kohti Zaporizzjaa. Autossa oli niin paljon painoa, että sen perä laahasi maata kuoppaisilla teillä.
Zaporizzjan tiellä kuoppia ei kuitenkaan voinut väistellä, sillä tien reunat oli kylvetty täyteen miinoja. Novikova kuvailee piinaavaa etenemistä läpi venäläisten tiesulkujen. Niitä oli yhteensä 17.
– Sotilaat tarkastivat laukut. Kuskimme on sankari ja fiksu mies, koska hän piti päänsä kylmänä ja puhui meidät läpi tarkastuspisteistä provosoimatta sotilaita. Pelottavinta oli, kun he pakottivat hänet riisumaan paitansa, jotta voivat tarkastaa tatuoinnit.
Sotilaat etsivät mieheltä isänmaallisia tatuointeja, joita ei onneksi ollut. Monilla ukrainalaisilla kuitenkin on.
Lue lisää: Mariupolin kaupunki: Asukkaat alkavat kuolla nälkään
Pitkään tietopimennossa ollut Novikova tajusi vasta matkalla, kuinka isolla alueella venäläiset Ukrainassa operoivat.
– Kun vastassa oli ensimmäinen Ukrainan armeijan tiesulku, se oli valtava helpotus, hän sanoo.
Novikova pitää ihmeenä sitä, että sai kuljetettua isoäitinsä pois Mariupolista.
Novikova koulutti entisessä elämässään opiskelijoita, ja Lvivissä hän asuu entisen opiskelijansa luona. Ukrainan väreissä olevat legopalikat hän sai opiskelijalta pienenä lahjana, ja nyt ne kulkevat mukana.
Zaporizzjassa aiemmin sairastunut mummokin alkoi parantua, ja matka saattoi jatkua länteen ja Lviviin. Novikova ei kuitenkaan tunne oloaan turvalliseksi edes Lvivissä, joten suunnitelmana on pyrkiä ystävien luo Hollantiin, kunhan ensin on levätty ja syöty.
Novikovan mukaan sota on voitettava. Hän pitää Mariupolin draamateatterin iskua kriittisenä pisteenä, jossa tuhottiin vauhdilla ennen sotaa kehittyneen kaupungin sielu.
– Minuun sattuu paljon, sillä sillä Mariupol oli kotini. He tuhosivat meidän tarinamme, sillä kaupungissa oli tehty pitkään töitä sen parantamiseksi.
Novikova kertoo perheensä olevan alun perin lähtöisin Venäjän Pietarista ja muuttaneen Ukrainaan 1980-luvulla. Pietarissa asuu edelleen hänen setänsä, joka ei usko sodan olevan käynnissä Ukrainassa.
– Hän on vieläpä mummoni oma poika. Yritän pysyä asiallisena ja kysellä kuulumisia, vaikka hän lähettelee minulle hirveitä viestejä. Setä syyttää minua natsiksi, joka on kaapannut mummon väkisin ”matkustamaan”. Hän ei usko meitä, vaikka olemme kertoneet, mitä olemme omin silmin nähneet.
