Olemme seisoneet jonossa neljä tuntia, kun vierellämme olevan nuoren naisen mitta täyttyy. Hän alkaa vauva sylissään raivata hätäisenä tietä läpi ihmisjoukon ja yrittää retuuttaa toisella kädellä mukanaan painavaa matkalaukkua.
– Eikö teillä ole sydäntä! nainen huutaa ukrainaksi kerta toisensa jälkeen.
Huudot on osoitettu rajavartijoille, joita ei kuitenkaan näy. He ovat jossain ylärinteessä, valkoisen pakettiauton ja pienen rakennuksen välissä. Sinne sadat ihmiset meidän edessämme ja tuhannet takanamme pyrkivät.
Tuon aukon kautta käy kulku Ukrainan Uzhhorodista kohti Slovakian rajaa ja turvaa. Sen saavuttaminen vaikuttaa kuitenkin toivottomalta.
Ihmiset ovat pakkautuneet lähelle toisiaan. Epäsäännöllisin väliajoin väkijoukko nytkähtää aaltona eteenpäin. Ihmiset siirtävät matkatavaroitaan puoli metriä eteenpäin ja jäävät odottamaan seuraavaa nytkähdystä, joka tulee joskus viiden minuutin, joskus puolen tunnin päästä.
Joukossa on naisia, lapsia ja ulkomaalaisia miehiä. Ukrainalaisilta miehiltä maasta poistuminen on kielletty, eikä heitä juuri joukossa näy.
Välillä ihmiset käyvät aidan ulkopuolella heinikossa tarpeillansa ja palaavat sitten nöyrästi paikalleen jonossa. Vapaaehtoiset jakavat vettä, teetä, keksejä ja voileipiä. Auringon laskettua annetaan vilttejä niille, jotka eivät ole tuoneet mukanaan lämpimiä vaatteita.
Nytkähdys, odotus, nytkähdys, odotus, odotus.
Venäjän hyökkäyksen alta pakenee nyt miljoonia ukrainalaisia. Osa heistä jää vielä turvallisina pidetyille seuduille ystäviensä tai sukulaistensa luokse, sadattuhannet pyrkivät maasta kokonaan pois. Teillä käy ympäri vuorokauden tasainen liikennevirta kohti länttä, ja ilmaiset evakkojunat ovat äärimmilleen täynnä.
Pakolaisten hyökyaalto on lamauttanut rajat. Pahin on tilanne Puolan rajalla, jolta kerrotaan tarinoita kaksi yötä jonossa viettäneistä perheistä.
Huhut kertoivat vielä perjantaina, että Slovakian rajalla tilanne olisi siedettävä. Lauantai-iltapäivänä sielläkin vallitsi kaaos.
Pakettiauton ja talon välistä ei pääse vielä Slovakiaan. Siitä pääsee odottamaan busseja, jotka vievät rajalinjan tuntumaan.
Busseja saapuu harvakseltaan. Kun yksi vihdoin tulee, ihmiset yrittävät rynnätä sen sisään. Lapset itkevät. Sotilaat työntävät busseihin yrittävät miehet tylysti pois.
Päätämme kävellä rajalinjalle. Siellä joudumme jälleen odottamaan. Yli kaksimetrinen ja noin 150-kiloinen upseeri pitää komentoa. Hän jakaa ihmisiä joukkoihin ja huutaa raivoissaan niille, jotka yrittävät livahtaa edelle.
Raja on tyhjä, mutta odotus vain jatkuu. Kun meidät viimein päästetään Ukrainan puolen passintarkastukseen, on vastassa vain muutama virkailija. Ei ihme, että jonot ovat tuntien pituiset.
Jotkut ovat epäilleet, että Ukraina jarruttaa tahallaan pakolaisvirtoja. Mikäli maasta alkaa joukkopako, sen puolustajien motivaatio voisi kärsiä. Toiset arvelevat, että rajavartiolaitoksen resurssit ovat sodan takia koetuksella. Selvää on vain se, että maasta poistumista ei ole järjestetty tehokkaasti.
Slovakian puolella vastassa on suuri joukko paikallisen Punaisen Ristin vapaaehtoisia avustustyöntekijöitä. Meille tarjotaan juomista ja syömistä sekä kysellään, onko meillä tarvetta kyytiin tai majapaikkaan. On kulunut lähes kahdeksan tuntia siitä, kun aloitimme jonotuksen.
Silloin se iskee kunnolla tajuntaan: meitä kohdellaan kuin sotapakolaisia, koska me todella olemme sotaa paossa. Euroopan sisällä. Vuonna 2022.
Me emme kuitenkaan ole oikeita pakolaisia. Meillä on hotellivaraus ja koti lentomatkan päässä.
Miljoonilla ukrainalaisilta on viety kodin lisäksi toivo ja tulevaisuudensuunnitelmat. Maahan jäävillä on kenties vielä koti, mutta he elävät jatkuvan pelon vallassa.
Tuntuu lähes raukkamaiselta jättää ukrainalaiset keskelle sodan järjettömyyttä. Niin me kuitenkin teemme. Me ja maailma.