Päätös jättää kaikki entinen ja lähteä etsimään uutta elämää on aina vaikea tehdä. Talebanin vainoa pelkäävä afganistanilainen televisiotoimittaja Liza Delawahri otti helmikuun alussa tämän ratkaisevan askeleen yhdessä kolmen pienen tyttärensä kanssa, vaikka siihen sisältyi suuria riskejä.
Delawahri on Ariana- ja Maiwand-mediayhtiöiden entinen journalisti. Kun Taleban otti uudelleen vallan Afganistanissa viime elokuussa, Delawahri kirjoitti IS:lle salanimellä päiväkirjaa Kabulista. Myöhemmin hän teki myös omalla nimellään kaksi videoreportaasia elämästä uudessa Afganistanissa.
Kuukausien piileskely Kabulissa oli henkisesti hyvin raskasta aikaa, eikä pakomatka ollut yhtään helpompi.
Delawahri kertoo seuraavassa matkan vaiheista IS:lle.
Mikä on heidän tulevaisuutensa? Liza Delawahri ja kaksi hänen tyttäristään tuoreessa, Pakistanissa otetussa kuvassa.
”Jumala tietää, kuinka kipeät jalkani olivat”
Siitä on nyt puoli vuotta, kun jäin työttömäksi. Talebanit nousivat valtaan elokuussa. Sen jälkeen en uskaltanut lähettää tyttäriäni kouluun.
Minun oli pakko vaihtaa usein asuinpaikkaa ja piileskellä eri taloissa. Uhka toimittajia vastaan kasvoi joka päivä.
Jokin aika sitten Taleban sieppasi kaksi journalistia. He olivat töissä Ariana-mediayhtiössä, jonka palveluksessa minäkin olin. Molemmat vapautuivat sen jälkeen, kun YK vaati Talebanilta tietoja heidän olinpaikastaan.
Silloin päätin lähteä Pakistaniin. Minulla oli jo viisumi meitä varten. Mukaan otimme vain vaatteita, ei mitään muuta.
Lähdimme taksilla Kabulista kohti Torkhamin raja-asemaa. Matkalla kohtasimme monia vaikeuksia. Talebanin tarkastuspisteitä oli ainakin viisitoista.
Kahdella tarkastuspisteellä kuljettaja pyysi meitä nousemaan autosta ja kävelemään tarkastuspisteen ohi. Hän sanoi, että talebanit löisivät häntä, jos he saisivat tietää hänen kuljettavan naisia.
Jokaisella tarkastuspisteellä talebanit kysyivät, minne olin matkalla. Jouduin kertomaan heille, että olin sairas ja lähtenyt hakemaan hoitoa. He vastasivat: ”Joko olet oikeasti sairas tai valehtelet ja olet pakenemassa maasta.”
Vakuutin puhuvani totta, vaikka tietenkin me olimme pakomatkalla.
Saavuttuamme Torkhamiin emme päässeet raja-asemalle, vaan jouduimme jäämään yöksi lähelle rajaa.
Rajan ylitys seuraavana päivänä ei ollut helppo. Jonossa oli tuhansittain ihmisiä.
Kuvasin matkapuhelimellani salaa lyhyitä videoita. Kuvissa näkyy aseistettuja talebaneja. Minut olisi varmasti vangittu, jos olisin jäänyt kiinni.
Jonotus oli tuskallista.
Jumala tietää, kuinka kipeät jalkani olivat ja kuinka tyttäreni olivat myös hyvin heikossa kunnossa. Sydämeni oli heikko väsymyksestä, mutta jonottaa piti.
Se oli loukkaus, nöyryytys. Oli kuin meitä olisi lyöty.
Talebanit sanoivat ihmisille: ”Te ette ole muslimeita, te olette matkalle Eurooppaan ja Amerikkaan. Teidät pitäisi tappaa”.
Samaan aikaan talebanien perheenjäsenet kulkivat rajan yli tummennetuin ikkunoin varustetuissa autoissa, ilman mitään ongelmia tai tarkastuksia.
Afganistanin naiset ovat jatkaneet mielenosoituksia oikeuksiensa puolesta. Kuvassa naisia marssimassa Kabulissa 16. tammikuuta.
Pääsimme palvelutiskien luo. Meidän passimme tarkastettiin. Kello oli seitsemän illalla – olimme olleet jonossa kahdeksan tuntia. Mietimme, kuinka pitkälle pääsisimme.
Seuraavaksi saimme istua pakistanilaiseen taksiin. Odotin millä hetkellä hyvänsä, että tytöt tulevat kipeäksi. Torkhamissa oli hyvin kylmä.
Kello 23 meille annettiin lupa ylittää raja. Odotus oli kestänyt yhteensä 12 tuntia.
Matkustimme Peshawariin tietämättä, pääsisimmekö mihinkään eurooppalaiseen maahan.
Pakistanin viisumi on voimassa vain viikon. Viisumia täytyy pidentää, mutta pidentäminen maksaa 40 000 rupiaa per henkilö – noin 200 euroa. Minulta ja tytöiltä siis yhteensä 800 euroa.
Vaihtoehtona olisi paluu takaisin Afganistaniin. Uusi kohtaaminen Talebanin kanssa, uusi rajanylitys ja uusi viikon viisumi.
Toinen mahdollisuus on rekisteröityä pakolaiseksi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n toimistossa. Mutta jos rekisteröidymme, emme voi enää palata takaisin kotimaahan.
Miljoonilla afgaaneilla on puutetta ruoasta. Kuvan nainen sai avustusjärjestöltä leipää Kabulissa 18. tammikuuta.
Olin jo pitkään toivonut mahdollisuutta muuttaa Ranskaan. Saimme sähköpostin Ranskan lähetystöstä:
”Ranskan viisumihakemuksen käsittely voi kestää 2–3 kuukautta tai kauemmin, emmekä voi antaa takuuta viisumin myöntämisestä.”
Eteenpäin pääseminen on hyvin vaikeaa.
En kertonut pakomatkastani kenellekään Afganistanissa. Lähdin salaa, koska halusin pelastaa meidät. Taleban on viime aikoina vanginnut toimittajia ja kansalaisaktivisteja.
YK ja ihmisoikeusjärjestöt tutkivat lähes kahtasataa tapausta, joissa talebanit ovat pidättäneet ja surmanneet muun muassa entisen hallinnon palveluksessa olleita – huolimatta lupaamastaan armahduksesta. Virallisesti Taleban kiistää pidätykset ja surmat.
Eurooppaan on jo päässyt turvaan monia ihmisiä, muitakin kuin journalisteja. Miksi minua ei auteta, vaikka olen journalisti, ja aivan yksin?
