Mika Aaltolan kolumni: Venäläisessä maailmassa edessä levoton vuosi - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Mika Aaltolan kolumni: Venäläisessä maailmassa edessä levoton vuosi

Kun tilanne muuttuu eliitin pirstaloituessa ja pelon vallan menettämisestä levitessä, huomio kääntyykin sisäisten vihollisten murskaamiseen, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

6.2. 8:00

Venäjällä valta ei vaihdu kaduilla. Mutta harvainvaltaisissa järjestelmissä kello tikittää usein kohti sisäpiirin hajoamista. Huoli vallanperiytymisestä ja sisäpiiriläisten omasta selviytymisestä saattaa yhdistyä liikehdintään kaduilla. Silloin järjestelmässä saattaa syntyä muutoksia, jotka heijastuvat sekä sisä- että ulkopolitiikkaan. Usein ensimmäiset oireet ovat kansaa yhdistäviä näytösoperaatioita, kuten Georgian ja Ukrainan sodat.

Kun tilanne muuttuu eliitin pirstaloituessa ja pelon vallan menettämisestä levitessä, huomio kääntyykin sisäisten vihollisten murskaamiseen. Mobilisaatio ulkoisiin operaatioihin tulee vaikeaksi. Ne eivät enää yhdistä kansaa. Vihollisten käsitetäänkin olevan sisällä. Lopulta vihollisia on kaikkialla, paranoidi tilanne ajautuu kestämättömäksi.

Mutta nyt, kun valtakoneiston murhayrityksen kohteeksi joutunut oppositiojohtaja tuomitaan vankilaan, mitä voimme tehdä? Ähkyä, puhkua ja puhaltaa, mutta Venäjän nykyjohto ei vielä kuitenkaan ole oljista rakennettu. Se ei tarvitse hyväksyntäämme. Voimme sanallisesti tuomita, nimetä ja häväistä. Vaatia poliittisesti syytetyn oppositiojohtajan vapauttamista ja lainvoimaa, mutta millä tuloksilla?

Kaikki tämä on luonnollista, koska demokratioissa samaistutaan muutosta vaativiin tahoihin. Voimme olla tyrmistyneitä, turhautuneita ja pettyneitä. Osittain kyseessä onkin omien läntisten arvojemme kirkastaminen.

Hans Morgenthau (1904–1980), kansainvälisen politiikan modernin realismin keskeisimpiä teoreetikkoja, varoitti ns. prestiisipolitiikan vaaroista. Korkean arvovallan koetaan helposti heijastuvan auktoriteettina, valtana esimerkiksi nyt Venäjän suhteen. Mutta ongelmana on, että usein käsitämme oman arvovaltamme korkeammaksi kuin se itseasiassa on, ja muiden matalammaksi kuin se oikeasti onkaan. Arvovaltapolitiikka on luonnollinen piirre, jos se ei ole liian etukenoista ja ylivenynyttä. Jos se on liiallista, toinen voi katsoa kortit ja arvovaltamme saattaa osoittautua pelkäksi tyhjäkäynniksi.

 Venäjäkin härkkii demokratioita yrittäen epävakauttaa niitä ja kylvää riitaa.

Tietysti omien arvojen kirkastamisesta on sisäisiä hyötyjä. Mutta onko tehokkaalle toimijuutta synnyttävälle konsensukselle mahdollisuuksia? Esimerkiksi Unkari EU:n jäsenenä on yhä enemmän harvainvalta, jossa opposition toimintamahdollisuudet ovat vähäiset. Voi olla hankalaa patistella Venäjää esimerkiksi sanktioilla, koska Unkarin kaltaiset maat pitäisi saada mukaan. Niille Venäjä tai Kiina ovat luontaisen viehättäviä liittolaisia eliittejä yhdistävissä valtaan takertumispyrkimyksissä.

Välineitä vaikuttaa siis ei ehkä paljoa ole, eikä siten juuri toimijuutta. Tässä tilanteessa korostuvat suorat suhteet Venäjään. Venäjää tarvitaan moneen pöytään. Myös laajemmin Venäjän nykyjohdolla on sanansa sanottavana Ukrainasta, ydinaseisiin tai vaikkapa Syyrian tai Iranin haasteisiin.

Tietenkin Suomessa ymmärretään, ettei Venäjä ole monoliitti, jota yhä yksinvaltaisempi johto edustaa. On tärkeää huomioida myös oppositio, sille valta saattaa keikahtaa tulevaisuudessa. Kestävät suhteet edellyttävät laajaa yhteydenpitoa. Demokraattisemmat voimat Venäjällä ovat meille luontaisia huomion kohteita. Huolta kannattaa pitää, ja tätä myös signaloida.

Venäjäkin härkkii demokratioita yrittäen epävakauttaa niitä ja kylvää riitaa. On selvää, että demokratioiden pitää pitää yllä omia arvojaan ja puolustaa vahvasti avoimia yhteiskuntiaan.

Diplomaattiset yhteydet nykyjohtoon ovat parhaimmillaan välittömät, että tiedämme Venäjän dynamiikan ja osaamme siihen varautua. Jos niitä ei ole, on vain väärintulkittuja sanoja, pullistelevaa arvovaltaa ja vaaroja.Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?