Kommentti: Pitkään vastoin­käymisistä kärsineet libanonilaiset voisivat opettaa suomalaisille paljon elämästä

Libanonilaiset voisivat opettaa nykysuomalaisille paljon kyvystä kestää vastoinkäymisiä, kirjoittaa erikoistoimittaja Jouko Juonala.

Autopommeja, ilmaiskuja, kranaatteja... Beirutilaiset joutuivat elämään sodan keskellä 15 vuotta. Kuva pommi-iskusta Länsi-Beirutissa vuodelta 1984.

16.8.2020 17:36

Beirut oli vuonna 1990 pirstaleina 15 vuotta kestäneen sisällissodan jäljiltä. Rauha oli tullut. Kaupunkia halkonut, taistelevia osapuolia erottanut vihreä linja oli juuri avattu liikenteelle. Kuljin linjan läpi taksilla sataman kautta, korkeiksi kasoiksi pinottujen merikonttien väleistä. Ne olivat tarjonneet taistelijoille suojaa tulitukselta.

Se oli maailman sekavimpia sisällissotia. Kristityt taistelivat muslimeja vastaan, sunnit shiioja, paikalliset palestiinalaisia, libanonilaiset ja syyrialaiset Israelia ja israelilaiset palestiinalaisia vastaan. Aseistettuja ryhmiä oli kymmenittäin. Jakolinjat eivät olleet ainoastaan uskonnollisia ja etnisiä. Veriviholliset saattoivat seuraavana päivänä liittoutua entisiä ystäviä vastaan.

Sota ei ollut mitään pikku kahakointia. Israel teki sen aikana kaksi massiivista invaasiota Libanoniin vuosina 1978 ja 1982. Punaisen Ristin tietojen mukaan konflikti vaati ainakin 150 000 ihmishenkeä.

Seuraavakin reissu vuonna 1991 oli samanlainen: kaupunki oli yhä kuin Berliini 1945. Kuka reikäjuustoksi ammuttuja taloja olisi ehtinyt korjata? Länsi-Beirutin pääkadulla Rue Hamralla ilotytöt pyydystivät asiakkaita kellarien synkissä ”baareissa”, jotka olivat kuin rotankoloja.

Puistattaa vieläkin.

Autopommeja, ilmaiskuja, kranaatteja... Beirutilaiset joutuivat elämään sodan keskellä 15 vuotta. Kuva pommi-iskusta Länsi-Beirutissa vuodelta 1984.

Korkealle muiden rakennusten yläpuolelle nousi kranaattien rei’ittämä Holiday Inn -hotelli, kuin Orthancin torni enttien hyökkäyksen jälkeen. Se oli entinen tarkka-ampujien kyttäyspaikka. Sieltä kuolema katsoi kiikaritähtäimeen ja etsi uhrejaan. Ihmettelimme synkkää maamerkkiä yhdessä YK-palveluskaverini Kari Koiviston kanssa.

Itse ihmettelen vieläkin, miten uskalsimme mennä Beirutin huvipuiston maailmanpyörään, joka oli kärsinyt sisällissodassa.

Oman rantahotellimme nimi oli Riviera. Kylpyhuoneessa suihkusta virtasi pahalta haisevaa, vihreää vettä. Sähkö katkesi keskiyöllä. Hyvää yötä.

Rauhan vakiinnuttua alkoi jälleenrakennus. Sitä johti miljardööri-pääministeri Rafik al-Hariri, joka sijoitti Beirutiin omia varojaan ja hankki rahoitusta upporikkailta kavereiltaan arabimaissa. Beirut alkoi vähitellen kukoistaa. Tuusan nuuskaksi ammutusta Marttyyrien aukiosta tuli jälleen kaupungin elävä keskus. Sisällissodan aikana se oli kuolemanvyöhykettä.

Beirutin raunioita joulukuussa 1982.

Nousukausi päättyi, kun autopommi tappoi Haririn keskellä Beirutia helmikuussa 2005. Kansainvälinen tutkinta paljasti, että murhatyö oli ääri-islamilaisen Hizbollah-järjestön työtä. Hizbollahia tukenut syyrialainen miehitysarmeija sai valtavien mielenosoitusten jälkeen lähtöpassit Libanonista. Se oli helpotus, mutta uusia murhenäytelmiä seurasi.

Kesäkuussa 2006 Hizbollahin asejoukot tekivät iskun rajan taakse Israeliin, surmasivat sotilaita ja kaappasivat näistä kaksi. Israel vastasi kaikella voimallaan. Hizbollahin hallitsemat Beirutin eteläiset kaupunginosat ja osa koko maan infra­struktuurista tuhoutuivat pommituksissa. Kesäsodassa kuoli arviolta 1 300 libanonilaista ja 165 israelilaista.

Rantakatu, kuuluisa Corniche, oli sinä syksynä täynnä elämää. Katselin, kuinka miehet kalastivat rantakiviltä. Haririn tappaneen pommin jäljet olivat yhä selvästi näkyvissä.

Vuoden 2011 jälkeen Libanonia kohtasi uusi katastrofi: naapurimaan sisällissota. Beirutiin alkoi saapua syyrialaisia pakolaisia, joiden määrä nousi vähitellen 1,5 miljoonaan. Kävin katsomassa vuonna 2013, kuinka Unicef auttoi syyrialaislapsia ja näiden perheitä. Libanonissa on ollut palestiinalaisia pakolaisia vuodesta 1948. Siellä tiedettiin jo liiankin hyvin, millaista pakolaisen elämä on. Pakolaisten jälkeläiset auttoivat uusia pakolaisia.

Mies myi julisteita sisällissodasta toipuvassa Libanonissa.

Nuori poika sateen ja mudan valtaamalla Shatilan pakolaisleirinkadulla israelilaisjoukkojen hyökättyä leirille vuonna 1982.

Viime keväänä iski koronavirusepidemia. Libanonin muutenkin hauras talous romahti.

Kaiken tämän päälle, kirsikkana kärsimyksen kakkuun, tuli räjähdys, elokuun 2020 käsittämätön suuronnettomuus. Ainakin 220 ihmistä kuoli, 7 000 loukkaantui ja 300 000 jäi ilman kotia.

Libanonissa on taas hätä.

Räjähdystä ei pidetä onnettomuutena vaan korruptoituneiden poliitikkojen rikollisen piittaamattomuuden seurauksena. Raivostuneet kansalaiset vaativat läpimädän hallintojärjestelmän purkamista. Mitta on tullut täyteen.

Onneksi Libanonissa asuu sitkeitä, vahvoja ja monet katastrofit kokeneita ihmisiä. Sisällissodan aikana he rakensivat kotinsa aina uudelleen, vaikka se olisi kuinka monta kertaa ammuttu rikki. Nyt he keräilevät taas elämäänsä kasaan. He ansaitsisivat paremmat johtajat.

Libanonilaiset voisivat opettaa meille suomalaisille paljon kestokyvystä ja sitkeydestä, kyvystä ponnistaa suosta taas ylös. Sodan elänyt sukupolvi tietää, mitä se todellisuudessa merkitsee, me muut emme.

Sellainen ol’ Beirut, sellainen ol’ Beirut, kovan onnen kaupunki.

Lapset keräsivät kevätkukkia Libanonissa 1990-luvulla.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?