Stalin oli romahtamassa viikossa, kun Hitlerin salamahyökkäys jyräsi – vähitellen saksalaisten asiat alkoivat mennä pahasti pieleen - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Stalin oli romahtamassa viikossa, kun Hitlerin salamahyökkäys jyräsi – vähitellen saksalaisten asiat alkoivat mennä pahasti pieleen

Julkaistu: 4.7. 18:08

Kesällä 1941 käytiin ennennäkemättömän isoa taistelua. Saksan salamasota eteni vain päivissä ja viikoissa syvälle Neuvostoliittoon.

Ne olivat mainioita kesäpäiviä hyökkääjille, Saksan armeijalle ja sen liittolaisille.

– Tuo kiivastahtinen syöksy oli panssarikomentajan toiveuni, muisteli sotamarsalkaksi kohonnut Erich von Manstein.

  • Yllä olevalla videolla brittiläistä uutifilmimateriaalia Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon syksyltä 1941.

22. kesäkuuta 1941 aamuyöstä saksalaiset aloittivat pommitukset, ja armeijat tunkeutuivat Neuvostoliittoon. Puna-armeijan komentajat olivat seuranneet huolissaan saksalaisten joukkojen keskityksiä ja valmisteluja, mutta heitä oli nimenomaan kielletty tekemästä mitään, mikä ”provosoisi” saksalaisia. Siksi heidät yllätettiin täysin.

Sekasorrossa miljoonia miehiä kaatui, jäi motteihin ja antautui. Operaatio Barbarossa vaikutti pysäyttämättömältä.

”Luulin nähneeni perääntymistä, mutta en ole koskaan nähnyt mitään sellaista kuin nyt”, kuvasi sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossman.

”Joukkopako! Raamatullinen joukkopako! Ajoneuvot liikkuvat kahdeksana jonona, kuuluu kymmenien kuorma-autojen raaka jyrinä, kun ne yrittävät saada renkaansa irti mudasta. Valtavia lammas- ja lehmälaumoja paimennetaan peltojen poikki”, hän kirjoitti.

Neuvostoliitto menetti miljoonia miehiä kaatuneina ja sotavankeina. Oli vain ajan kysymys, milloin maailmankommunismin linnake romahtaisi.

Stalin oli luottanut siihen, että polttoaine, raaka-aineet ja vilja, joita Neuvostoliitto toimitti sotaakäyvälle Saksalle, pitäisivät Hitlerin rauhallisena. Hän oli harvinaisella tavalla ymmärtänyt väärin vastapuolensa, ja vaikka Hitler oli jo pitkään julkisesti unelmoinut Neuvostovaltion tuhosta, Stalin tukahdutti kaikki epäilykset ja tiedot saksalaisten aikeista. Sitten tuli shokki.

– Lenin perusti valtiomme ja me olemme tyrineet sen, Stalinin kuultiin manaavan.

Kun saksalaisten eteneminen oli jatkunut viikon, Stalinin hermot pettivät. Hän vetäytyi datshalleen Moskovan lähelle. Hänen hätääntynyt lähipiirinsä ei tiennyt mitä tehdä. Stalin ei vastannut puhelimeen. Koko politbyroo päätti lähteä hänen luokseen. Perillä Stalin vaikutti hetken pelästyneeltä.

– Miksi tulitte, Stalin kysyi.

Hän näytti epäilevän, että aikomuksena oli syrjäyttää hänet. Sen sijaan alaiset pyysivät Stalinia johtamaan taas. Hänelle jouduttiin vakuuttamaan, että kukaan muu ei siihen pystyisi.

Teräksinen mies tarttui taas Kremlin ruoriin.

Saksalaisten hyökkäys ei sittenkään sujunut kuten piti. Vuonna 1812 myös kesäkuun lopulla hyökännyt Napoleon ehti Moskovaan jo syyskuussa. Syyskuussa 1941 Hitlerin joukot olivat vielä kaukana siitä. Yksiköitä keskitettiin välillä muihin hyökkäyssuuntiin.

Puna-armeijan vastarinta koveni. Silloin, kun sen sotilaat taistelivat, he taistelivat kuolemaan asti. Länsirintamalla ranskalaiset ja britit antautuivat usein vähän vastarintaa tehtyään, puna-armeijalaiset eivät.

Kun saksalaiset olivat marssineet Baltiaan, heitä tervehdettiin vapauttajina. Stalinin pahoin kohtelemassa Ukrainassakin kävi usein näin. Mutta Venäjällä oli toisin. Ja siitä saksalaiset saivat syyttää itseään.

”Tämä on murhaamista. Venäläiset kuulevat pian sotilaidemme kulkemien reittien varrella makaavista aseettomista ruumiista, joilla on kädet ylhäällä ja joita on ammuttu päähän. Lopputulos on, että vihollinen piileskelee metsissä ja pelloilla ja jatkaa taistelua”, kirjoitti kenraali Joachim Lemelsen Saksan sodanjohdolle.

Hänen huolensa ei ollut humaania vaan käytännöllistä. Saksalaisten julmuus kovetti heidän vihollisensa.

Vapaaehtoisena sairaanhoitajana palvellut Jelena Volkova oli haavoittuneena sairaalassa, kun kuuli huonoja uutisia.

”Suunnilleen siihen aikaan sain kuulla, että saksalaiset olivat hirttäneet isäni Mogiljovissa. Äiti oli päässyt pakoon ja evakuoitu Alma Ataan, jossa hän kuoli pian suruun”, Volkova muisteli.

Volkova palkittiin sodan aikana kaksi kertaa haavoittuneen pelastamisesta tulituksesta ja kerran sotavangin ottamisesta.

Monet Stalinin hallinnosta kärsineet olisivat voineet vaihtaa puolta, mutta saksalaisten julmuus teki siitä mahdotonta. Ja se oli päämäärä sinänsä. Hitlerin suunnitelma vaati ainakin 30 miljoonan venäläisen siviilin tappamista nälkään, jotta vallatuille alueille muuttaville saksalaisille saataisiin elintilaa. Juutalaisia surmattiin suuria määriä. Saksalaiset raiskasivat ja tappoivat siviilejä. Valittavaksi jäi vain yksi puoli.

Sekin oli armoton. Stalin uhkasi pakenijoita ja antautujia kuolemalla. Heidän perheitäänkin rangaistiin. Teloitettujen joukossa oli saksalaisten operaatio Barbarossan alussa länsirintamaa johtanut kenraali Dmitri Pavlov, jota syytettiin epäpätevyydestä. Tuhannet tekivät hänelle seuraa joukkohautoihin.

Stalin saattoi nyt perustella aiempia tekojaan saksalaisten hyökkäyksellä. Maan teollistaminen oli maksanut miljoonia ihmishenkiä, mutta nyt tehtaat sylkivät panssareita taisteluun. Jos tsaari oli ollut venäläisille Jumalan edustaja, Stalin oli neuvostoliittolaisille jumala. Mutta nyt propagandamylly antoi sotilaille luottamusta. Hullulle henkilöpalvonnalle saatiin uusi tekosyy.

Saksalaisten lähestyessä Moskovaa lokakuussa Stalin harkitsi jättävänsä kaupungin, josta Leninin muumio oli jo evakuoitu salaa. Mutta hän muutti mielensä.

Kun pääesikunta Stavka halusi siirtyä ratkaisun hetkellä turvallisempaan paikkaan kaupungin laidalle, Stalin kysyi puhelimessa onko heillä lapioita. Hämmästynyt upseeri kysyi mihin niitä tarvitaan.

– Käskekää tovereidenne ottaa lapioita ja mennä kaivamaan itselleen muutama hauta. Stavka ei poistu Moskovasta. Minä en poistu Moskovasta, diktaattori jyrähti.

Hitler oli uhonnut, että hän järjestäisi vallankumouksen vuosipäivänä 7. marraskuuta paraatin Punaisella torilla. Sen sijaan siellä marssi yhä puna-armeija, ilmahyökkäysten uhasta välittämättä.

Jo kesällä saksalaiset olivat huomanneet aliarvioineensa neuvostodivisioonien määrän pahoin. Osa heitä vastaan lähetetyistä oli kouluttamattomia pakolla värvättyjä tai vapaaehtoisia, mutta hekin hidastivat etenemistä.

– Isänmaan ja Stalinin puolesta, sotilaat huusivat juostessaan varmaan kuolemaan.

Nyt ilmaantui myös uusia panssareita, jotka olivat parempia kuin saksalaisten omat.

Kun syksy muutti tiet liejuksi, saksalaistankeillakin oli vaikeuksia. Sitten tuli talvi. Viimeinen ponnistus kohti Moskovaa kävi yhä vaikeammaksi.

”Arktiset tuulet, jotka olivat yllättäneet meidät suoja-asemissamme, tekivät tuhojaan hyökkäävien joukkojen keskuudessa, Parissa päivässä yksinomaan paleltumista johtuva mieshukka nousi satoihin tuhansiin”, kirjoitti sotilaslääkäri Heinrich Haape.

Pahempaa oli tulossa. Stalinin vakoilijat saivat hänet vakuuttuneeksi, että Japani ei hyökkäisi Neuvostoliittoon. Stalin oli polvea, joka hyvin muisti vuoden 1905 Japanin sodan nöyryytyksen. Hän oli pitänyt Kaukoidässä osaa parhaista joukoistaan. Nyt siperialaisilla hiihtojoukoilla oli käyttöä Moskovan edustalla. Saksalaisten tietämättä divisioonat matkasivat läpi valtavan maan junissa.

5. joulukuuta puna-armeija oli valmis vastaiskuun aivan Moskovan lähelle edenneitä saksalaisia vastaan.

”Kuolema saapui jäisin siivin ja jäi kumppaniksemme”, tohtori Haape kirjoitti.

”Tässä kylmyydessä taistelivat saksalaiset: ei enää minkään ihanteen tai ideologian puolesta, ei enää isänmaan puolesta. He taistelivat sokeasti tekemättä kysymyksiä, haluamatta tietää, mikä heitä odotti.”

Siperialaisille se oli pikku pakkanen. Tykistö ja panssarit tukivat heidän rynnistystään. Puna-armeijan ratsujoukoillakin oli nyt käyttöä. Pienillä poneilla ratsastavat sotilaat kävivät hankeen hyytyneiden miesten ja tankkien kimppuun.

Eräässä puna-armeijan takaisin valtaamassa kylässä olleita naisia käskettiin hautaamaan omat kaatuneet. Saksalaiset saisi jättää. Naiset kuitenkin hautasivat myös saksalaiset.

– Onhan heilläkin äiti jossain odottamassa, he sanoivat.

Saksalaiset lyötiin. Innostunut Stalin määräsi lisää hyökkäyksiä, mutta ne olivat tuhlausta. Puna-armeijankin puhti oli poissa, ja vuoden 1942 alussa taistelu taukosi. Sota jatkuisi vielä neljä pitkää vuotta, mutta sen suunta oli kääntynyt Moskovan edustalla.

Lähteet: Braithwaite: Moskova 1941; Hastings: Maailma tulessa; Beevor: Toinen maailmansota; Haape: Moscow Tram Stop; Kuohuva vuosisata.

Juttu on ilmestynyt alun perin vuonna 2019 IS:n erikoislehdessä Toinen maailmansota.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?