Ulla Appelsinin kommentti: Tapaus George Floyd – viisi ongelmaa, jotka liittyvät patsaiden tuhoamiseen - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Ulla Appelsinin kommentti: Tapaus George Floyd – viisi ongelmaa, jotka liittyvät patsaiden tuhoamiseen

Eivät nykyiset vääryydet poistu siten, että menneisyys pyyhitään näkyvistä, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.

12.6.2020 12:28

Amerikkalaisen George Floydin kuolema poliisin käsissä on hirvittävän väärin. Mielenosoittaminen mustien oikeuksien puolesta ja rasismia vastaan on aivan oikein. Näiden asioiden pitäisi olla jokaiselle ajattelevalle ihmiselle itsestään selviä.

Vaikeampi kysymys on sen sijaan se, kuinka pitkälle hyvää asiaa ajaessa voi mennä. Rauhallisten mielenosoitusten lisäksi on nähty myös väkivaltaa, vandalismia ja varastelua. Tällaiseen toimintaan on syyllistynyt erittäin pieni, mutta näkyvä osa mielenosoittajista. Osa riehujista on epäilemättä tilannetta häikäilemättä hyväksi käyttäviä ammattihäiriköitä, mutta osaa ajaa eteenpäin vahva aate. Väkevässä aatteessa sinänsä ei ole vikaa, mutta ongelmia voi alkaa syntyä, jos aatteen palo alkaa peittää kokonaan alleen analyyttisen ajattelun.

Niin näyttää käyneen erityisesti viime päivinä, kun raivo on alkanut kohdistua menneisyyden muistomerkkeihin. Varsinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa on tuhottu tai vahingoitettu patsaita, joiden on katsottu edustavan sortoa.

Edward Colstonin patsas heitettiin mereen Bristolissa.

Esimerkiksi Bristolissa mielenosoittajat iskivät orjakauppias Edward Colstonin näköispatsaan kimppuun ja heittivät sen mereen, Westminsterissä toisen maailmansodan mahtihahmon Winston Churchillin patsas töhrittiin ”rasisti”-tekstillä ja kymmeniä patsaita vaaditaan nyt poistettaviksi. Myös alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavat aktivistit ovat lähteneet vandalismiin mukaan: Virginiassa mielenosoittajat heittivät Kristoffer Kolumbuksen patsaan järveen, Minnesotassa kiskoivat köydellä Kolumbuksen maahan ja Bostonissa puolestaan revittiin Kolumbukselta pää irti.

Kristoffer Kolumbuksen patsas on sotkettu mielenosoituksissa Yhdysvalloissa.

 Miten historian ymmärtämisessä auttaa se, jos hävitämme historian ympäriltämme?

Mielenilmaukset eivät ole loppuneet patsaisiin: suoratoistopalvelu HBO Max ilmoitti äskettäin poistavansa toistaiseksi valikoimastaan ikonisen Tuulen viemää -elokuvan. Maailman parhaimpien elokuvien joukkoon useasti äänestetty Tuulen viemää sai lähteä, koska se sisältää kanavan mukaan etnisiä ja rasistisia ennakkoluuloja. Eikö viimeistään tässä vaiheessa tulisi herätä ja todeta, että nyt alkaa tilanne karata käsistä.

Mikä tässä sitten on ongelma? Niitä on oikeastaan viisi.

Ensinnäkin meidän tulisi ymmärtää historiallinen konteksti. Ei tapahtuneita asioita tule hyväksyä, mutta pitää käsittää se, että aika on ollut toinen. Otetaan vaikkapa Colston. Hän lahjoitti paljon rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta oli kiistatta myös orjakauppias. Mutta Colston syntyi 1636. Lähes neljäsataa (400) vuotta sitten. Ei orjuus ollut silloin kauheus, eikä edes ainut kauheus. Maailma oli silloin sellainen, että kidutus oli yleistä, naisia poltettiin noitina ja teloituksia tultiin joukolla katsomaan kuin parhaitakin hupinäytelmiä. Ihmisoikeuksista ei oltu kuultukaan. Orjia ostettiin, myytiin ja kansalaisten keskuudessa ilman huolen häivääkään käytettiin tavaroita, jotka olivat syntyneet orjatyön ansiosta. Mikä on satoja vuosia sitten eläneiden ihmisten vastuu teoista, jotka vasta paljon myöhemmin on ymmärretty vääriksi?

Toiseksi: Missä menee raja? Jos Colston kipattiin mereen, mitkä muut patsaat pitäisi sitten poistaa samalla logiikalla? Miksi paikallaan saisi seistä esimerkiksi Thomas Jefferson, Yhdysvaltain perustajaisiin kuuluva maan kolmas presidentti, jolla on vaikuttava monumentti pääkaupungissa Washingtonissa? Jefferson vastusti julkisesti orjakauppaa, mutta hän itse kuitenkin omisti satoja orjia ja hänellä oli sangen vahvoja näkemyksiä valkoisen rodun ylivertaisuudesta ja mustien ja valkoisten pitämisestä erillään. Pitäisikö monumentti, yksi USA:n tunnetuimmista nähtävyyksistä, nyt edistyksellisyyden nimissä räjäyttää ja Jeffersonin pronssipatsas moukaroida palasiksi?

Jeffersonin muistomerkki Washingtonissa.

Kolmanneksi: Miten historian ymmärtämisessä auttaa se, jos hävitämme historian ympäriltämme? Yhdysvalloissa edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi on vaatinut, että ainakin 11 patsasta tulisi poistaa kongressin istuntorakennuksesta, koska patsaat esittävät sisällissodan aikaisten etelävaltioiden mahtimiesten patsaita. Voisi kuitenkin ajatella, että juuri parlamentissa, jos missä, tulisi maan historian näkyä. Ei historiaa voi muuttaa. Historia on olemassa, jotta kansakunta tuntee menneisyytensä, myös sen kipupisteet.

Suomessakin on nähty samanlaisia eleitä. Pari vuotta sitten eduskunnan silloinen varapuhemies, nykyinen työministeri Tuula Haatainen poistatti työhuoneensa seinältä arkkipiispa Gustaf Johanssonista maalatun taulun. Johanssonille tuli äkkilähtö, kun Haatainen oli jostain lukenut, että Johansson olisi avoimesti puolustanut Suomen sisällissodassa taistelleiden naiskaartilaisten teloituksia. Mitä eksaktisti Johansson on sanonut, on hieman epävarmaa, mutta varmaa on ainakin se, että Johansson oli – varsinkin vanhoilla päivillään – hyvin konservatiivinen piispa, joka ei innostunut naisten oikeuksien lisäämisestä ja oli napit vastakkain sittemmin häntä paljon tunnetummaksi merkkihenkilöksi nousseen toisen kuopiolaisen vaikuttajan eli kirjailija Minna Canthin kanssa. Vanhoillinen änkyrä siis.

 Jos sallimme tänään yhdelle joukolle oikeuden tuhoon ja sensuuriin hetken kiihkossa - mitä sitten, kun huomenna tulee seuraava kerta?

Mutta harvat ihmiset ovat mustavalkoisia. Johansson oli keskeisiä kirkollisia vaikuttajia Suomessa ja toimi yhteensä 50 vuotta yliopiston opettajana, piispana ja arkkipiispana ja istui säätyvaltiopäivillä pappissäädyn puheenjohtajana. Hän oli seurakuntadiakonian edelläkävijöitä Suomessa ja diakoniatoiminta auttaa tänäkin päivänä monia vähäosaisia.

Monelta Suomen merkkihenkilöltä löytyy lausuntoja, jotka eivät nykytiedon valossa ole enää poliittisesti korrekteja. Onko järkevää, että eduskunnan kellareihin kannetaan muotokuvia sitä mukaa, kuka sattuu pitämään mistäkin hahmosta tai inhoamaan ketäkin?

Ei kaikkien muistomerkkien pidä toki olla ikuisia. On ymmärrettävää, että jos maassa vaihtuu valta ja entinen diktatuuri kaatuu, kaatuvat myös diktaattorien patsaat. Nopeasti raivattiin esimerkiksi Irakissa jalustoiltaan saddamhusseinit sen jälkeen, kun yhden despootin aikakausi päättyi. Ja historian ehkä merkittävin patsaiden tuhoamisoperaatio tapahtui, kun Neuvostoliitto hajosi. Silloin kuului rytinää, kun kaikkialla kaatuivat lukemattomat Leninin ja Stalinin muistomerkit. Kun kommunismi romahti, oli kommunististen hirmuhallitsijoiden aikakin mennä.

Mutta pitäisikö jokaisen menneisyyden merkkihenkilön osoittaa nuhteettomuutta nykyisyyden standardeilla tai muuten putoaa patsaalta pää tai lähtee kadulta tai puistolta nimi? Eikö se ole aika kohtuuton – ja järjetönkin vaatimus?

Ei Colstonin patsaan paikka ole meressä – jos se ei ulos yksinkertaisesti kelpaa, se kannattaa museoida ja kertoa samalla orjakaupan karmeasta historiasta. Ja mitä Johanssoniin tulee, eikö tälle naisten oikeuksia vastustaneelle arkkipiispalle olisi oikeastaan ollut mitä sopivin paikka roikkua edelleen seinällä ja olla pakotettu joka päivä katselemaan – naispuolista eduskunnan varapuhemiestä työssään?

Neljänneksi: on hyvin pelottavaa, jos sensuuri alkaa iskeä jo fiktioonkin. Me paheksumme menneisyyden kirjarovioita, mutta syyllistymme niihin itse, jos kuuluisia elokuvia aletaan poistaa vain siksi, että niiden kuvaama maailma ei enää edusta nykyisiä arvojamme.

Klassikkoelokuva Tuulen viemää aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

Elokuvat ja kirjat peilaavat aikaansa. Ne voivat opettaa meille sekä sitä, miten paljon yhteiskunta on muuttunut – Tuulen viemän aikaisessa maailmassa ei totisesti olisi voinut mustasta miehestä tulla Yhdysvaltain presidenttiä – että sitä, millaisia virheitä meidän ei kannata enää toistaa.

Eivät nykyiset vääryydet poistu siten, että menneisyys vain pyyhitään näkyvistä. Päinvastoin. Meidän pitää tietää ja tuntea historia, jotta ymmärrämme, miten on tultu tähän, jossa me nyt olemme. Joskus yhteiskunnalliset muutokset vievät aikaa, mutta niitä tapahtuu. Ihan silmiemme alla.

Ja viidenneksi: patsaiden tuhointoa on puolustettu sillä, että raivo on ollut oikeutettua. Puolustajien mielestä on täysin ymmärrettävää tunnekuohun vallassa tuhota patsaita, joiden edustamat henkilöt ovat olleet merkittävä osa sortokoneistoa tai poistaa vääriä asenteita esittäviä elokuvia. Tämä argumentti on kuitenkin ehkä kaikkein vaarallisin. Jos sallimme tänään yhdelle joukolle oikeuden tuhoon ja sensuuriin hetken kiihkossa – mitä sitten, kun huomenna tulee seuraava kerta? Minkä kimppuun silloin käydään?

Kuka, ketkä ja mitkä ovat silloin kohteita?

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?