Pietari Jääskeläisen perhe sullottiin junaan ja lähetettiin järkyttävälle matkalle Stalinin kauhukaivokselle – Suomeen salaa kuljetettu päiväkirja paljastaa - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Pietari Jääskeläisen perhe sullottiin junaan ja lähetettiin järkyttävälle matkalle Stalinin kauhukaivokselle – Suomeen salaa kuljetettu päiväkirja paljastaa

Stalinin koneiston alle jääneiden inkerinsuomalaisten kohtaloista osa on yhä pimennossa.

Anni Reuterin Neuvostoliitossa asuneen suvun 35 jäsenestä lähes kaikki karkotettiin tai vangittiin 1930- ja 1940-luvuilla.

24.5.2020 9:23

”Hyvästi Tauru, hyvästi kaunis Tahvala, hyvästi maat ja niityt, jotka oli jo otettu meiltä pois. Hyvästi eläimet, jotka vielä navetassa seisoivat, vaikka eivät olleet enää meidän. Vielä kerran loimme katseen kotiin, jonka kurkihirren suojassa niin usein saimme turvaa, jossa kaikki lapsemme ensi kerran parkaisivat.”

Näin kuvasi maanviljelijä, runoutta harrastanut Pietari Jääskeläinen kohtalonyötä vuonna 1931. Leningradin, nykyisen Pietarin esikaupunkialueella, Kelton kylässä asunut perhe heräsi julmana huhtikuun yönä kello kolmelta, kun ovea kolkutti miliisipäällikkö, kaksi agenttia ja kyläneuvoston jäsen.

Perhe sai kolme tuntia aikaa varustautua karkotusmatkalle kohti tuntematonta.

Omaisuus koottiin rekiin naapureiden rynnätessä paikalle kuin tulipaloa seuraamaan. Mutta liian myöhään, ”kaikki oli jo porona”, Jääskeläinen kirjoitti. Alkoi matka Inkerinmaalta kohti Siperiaa, Krasnojarskin kaupungin ”helvettiä”.

Perheeseen kuului vanha eno, Pietarin ottoisä Jaakko Multiainen, poika Simo nuoren vaimonsa Marian ja Sulo-vauvan kanssa, ja toiset pojat Pekka, Matti, Juhani ja Jaakko. Lisäksi perheeseen kuului neljä alaikäistä tytärtä: Eeva, Elsa, Helena ja Susanna.

Jääskeläinen kuvaa perheen päiväkausia jatkunutta karkotusmatkaa muistiin­panoissaan. Tosnan asemalla junaan liitettiin muualta saapuneita vaunuja, joissa kussakin oli karkotettuja kulakkeja. Juna piteni 41 vaunuun, jossa jokaisessa oli noin 40–45 henkeä. Ikkunaluukkuja ei voinut kylmyyden takia pitää auki. Tarpeita varten oli vain ämpäreitä.

Vettä sai kaksi kertaa päivässä, jos sitäkään. Matka jatkui, ja Uralin vuorten jälkeen maasto tasoittui. Lazbinskajan kaupungin jälkeen ovia sai pitää asemilla auki.

Jääskeläisen perheellä oli paljon inkerinsuomalaisia kohtalotovereita, jotka karkotettiin Josif Stalinin vainoissa eri puolille Neuvostoliittoa, Kuolan niemimaalle, Siperiaan ja Keski-Aasiaan 1930-luvulla. Jääskeläinen rinnasti karkotuksen juutalaisten historiaan, "muinaiseen Israelin kansan korpimatkaan".

– Nykylukijalle hänen kuvauksensa karkotusmatkasta tuo lähinnä mieleen juutalaisten kohtalon keskitysleireillä, pohtii Anni Reuter, apurahatutkija Suomalaisen kirjallisuuden seurassa ja Pietarin lapsenlapsen lapsi.

Reuter tutkii tällä hetkellä väitöskirjassaan inkerinsuomalaisten pakkosiirtoja ja hajaannusta. Hänelle suvun tausta alkoi aueta palasina lapsuudessa. 1980-luvulla Neuvostoliiton hajotessa Suomessa alkoi käydä jännittäviä sukulaisia, jotka olivat palanneet Siperian ja Kazakstanin karkotuspaikoista. Suomeen kulkeutui salaa myös Pietari Jääskeläisen päiväkirja.

Anni Reuterin Neuvostoliitossa asuneen suvun 35 jäsenestä lähes kaikki karkotettiin tai vangittiin 1930- ja 1940-luvuilla.

Inkerinsuomalaisten sukulaistensa vaiheita tutkii myös toimittaja Lea Pakkanen. Hänelle kuljetusten kauhut ovat myös tuttu suvun kokemuksista ja tutkimuskirjallisuudesta. Kuljetuksissa kuolleita ei Pakkasen mukaan välttämättä kirjattu mihinkään. Pakkasen sukulaisista kaksi jätettiin sairaana kuolemaan asemalle. Karkotettuja ei kirjattu yksilöinä, vain yleisesti perhekunnittain.

– Kuljetuksissa kuoli valtava määrä ihmisiä, joiden lukumäärää ei pysty arvioimaan.

Ihmiset pakattiin karjavaunuihin, ja niissä levisivät punatauti ja lavantauti. Kuljetuksissa oli usein monia etappeja ja pitkää odottelua.

– Olen kuullut jopa kuukauden kestäneistä matkoista, kun etäisyydetkin olivat niin pitkiä, Pakkanen kertoo.

– Toisen maailmansodan aikana pelkkä junamatka Siperiaan saattoi kestää yli kuukauden pommitusten takia. Tämän jälkeen monet vielä kuljetettiin laivoilla syvemmälle Siperiaan, jotkut aina Jäämeren rannoille asti, Reuter jatkaa.

”Äiti, äiti, äiti”

Toukokuussa 1931 Jääskeläinen kirjoitti välietapista kohti kultakaivoksia. Keski-Siperiassa sijaitsevassa Krasnojarskissa karkotetut pantiin ensin rakentamaan parakit, joihin heidät asutettiin. Ne sullottiin täyteen ihmisiä, jotka söivät ja nukkuivat kaksikerroksisilla lavereilla.

Ruokaa tarjotaan harvoin, naisille ja lapsille ei välttämättä ollenkaan.

Väkeä oli aluksi yhdessä rakennuksessa yhteensä 635 henkeä. Kun heitä siirrettiin toisiin parakkeihin, jäi alle 12-vuotiaita lapsia vielä Jääskeläisen laskelman mukaan hänen parakkiinsa 135.

– Lattiat, laverit, seinänvieret, kaikki ovat täynnä nukkuvia ja kaikkialta kuului sydäntä särkevä voihke. Tuolla lepää rinnatusten kaksi sairasta lasta. Tässä rinnallani lepää vaimo, tuskin jaksaa suuta availla. Vierellä viisi alaikäistä sairasta lasta, joita vanhin tytär hoitelee. Isä on lähetetty muualle töihin. Tuossa itkee äiti, jolta tuoni korjasi yhtenä yönä kolme lasta, jotka kaikki heittivät henkensä leväten äitinsä vierellä. Tuossa lepää kaksi enkelimäistä ruumista, äidillä autuaallinen hymy huulilla.

– Taas tuonne en hennoisi huomiotanne kääntää. Siellä on kuusi pikkuista karitsaa sulloutuneina yhteen karsinaan, joilta on kuolema kuin susi vienyt äidin ennenaikaiseen hautaan. Joka yö kello kolme tulee lapsi kauhun valtaan huutaen kauheasti. Sen kauhun seasta, jota lapsi tuntee erottaa ainoastaan viimeiset sanat, kun hän alkaa rauhoittua: äiti, äiti, äiti loppumattomiin.

Yön kauhut keskeytyivät neljältä aamulla, kun miliisi herätti vangit töihin. Työpäivä kesti aluksi noin 16 tuntia, mutta lyheni sitten. Päällystö kohteli vankeja julmasti, ”ihme oli että eilen annettiin lapsille ruokaa”.

– Parakeissa asuvat olivat vain työvoimana käytettävää ihmismateriaa. Heidän piti olla kaivoksilla, hakata puita tai kalastaa. Lapset olivat pelkkä rasite gulag-järjestelmälle, Pakkanen sanoo.

– Kylmyys ja kulkutaudit surmasivat monia ja erityisesti lapsia ja vanhuksia, Jääskeläinen kertoo.

Monet onnistuivat paetakin. Jääskeläisen kasvatusisä yritti karata 11-vuotiaan pojan kanssa takaisin kotiseudulle, mutta hänet vangittiin ja pian pahoinpitelyn jälkeen hän kuoli. Sulo-vauvan äiti sairastui pian lavantautiin. Vauva kuoli matkalla kultakaivoksille.

Stalinin muotokuva yhä seinällä

Valtavaksi paisunut työ- ja vankileirikoneisto, gulag, toimi Neuvosto-talouden työvoimana. Pakkasen perheenjäseniä joutui sekä Norilskin kaivoksille että Jakutiaan pakkotyöhön. Näistä paikoista Pakkanen on kirjoittanut artikkeleissaan Ylellä ja HS:ssä.

Jääskeläisen suvun karkotuspaikat Kuolanniemimaalla, Siperian Krasnojarskissa ja Jeniseiskissä ja Pahta Aralin sovhoosissa Kazakstanissa.

– Vankileirijärjestelmä oli osittain työkaluna sille, miten Neuvostoliiton teollisuutta lähdettiin rakentamaan pohjoisen alueille. Muutoin ihmisiä olisi ollut vaikea saada raatamaan pakkasessa ja kaivamaan kaivoksissa.

Hurjimpien arvioiden mukaan jopa 250 000 Norilsklag-leirin vangeista menehtyi kylmään, nälkään ja raskaaseen työhön.

Neuvostoliiton hajottua Norilskin malmikaivoksen sai haltuunsa oligarkki Vladimir Potanin, jonka pääomistuksessa siitä tuli yksityisyritys NorNickel. Yhtiö omistaa Suomessa Harjavallassa sijaitsevan nikkelinjalostamon. Suomi-yhteyksiä on kaksikin, sillä Potanin on Ilta-Sanomien tietojen mukaan jääkiekkojoukkue Jokerien merkittävä rahoittaja ja jalostamo sen yhteistyökumppani.

NorNickelin hallintorakennuksen käytävällä on yhä Stalinin muotokuva esillä.

– Se oli mielestäni hätkähdyttävää. Että tässä päivässä on mahdollista nähdä jossain firmassa Stalinin kuva seinällä, kaupungissa joka on perustettu vankien pakkotyöllä, Pakkanen sanoo.

Myös Jääskeläinen koki, että heidät oli myyty kaivosyhtiölle.

– Mitä tulemme vielä näkemään on vaikea sanoa, sillä meidät on myyty kultayhtiölle, joka Jenisein jäiden lähdettyä aikoo lähettää meidät kultakaivoksille.

Neuvostoliiton salaisen poliisin OGPU:n, sittemmin NKVD:n, tavoitteena oli toimittaa sopimustyövoimaa eräille suurille yhtiöille. Eräs sähke kertoo ilmoituksena, että Siperian kultakaivoksille lähetetään Tsvetmetzoloton pääjohtajan ”tilauksesta” 2 050 perhettä. Pohjois-Jenisein kaivoshallinto sai 800 perhettä.

Jääskeläisten perhe Jeniseiskissä vuonna 1931. Perheen pojat oli viety edeltä kultakaivosalueelle.

Kirjeet harvenevat

Myöhemmin Jääskeläisen perhettä ja muita karkotettuja siirrettiin eteenpäin Jenisei-jokea pitkin Jeniseiskin kaupunkiin. Jääskeläinen piti kaupunkia kauniina ja kuvasi elämää vapaammaksi kuin Krasnojarskissa.

Kirjeet harvenivat Stalinin vainojen yltyessä.

Reuter huomauttaa, että elämä eri karkotuspaikoissa vaihteli suurestikin. Jeniseiskissäkin elämään mahtui myös jouten olemistakin. Pietarin tytär Susanna muisteli lapsuuttaan Reuterille ja kertoi, että rankasta elämästä huolimatta isällä oli aina aikaa leikkiä lastensa kanssa. Vanhempien huolenpito ja isän leikit tekivät lapsuudesta Siperiassa ”kaikesta huolimatta onnellisen”.

Vainojen ja nälkävuosien keskellä monet sinnittelivät ja raivasivat itselleen aikanaan uuden elämän Neuvostotasavaltojen liitosta: Pietarin lapsista Elsa kouluttautui kirjanpitäjäksi ja Susanna matematiikan opettajaksi Krasnojarskin yliopistossa. Pietarin vanhimmat pojat Juhani ja Jaakko tulivat pakolaisina Suomeen. Jatkosodassa Juhani toimi pappina ja Jaakko taistelulähettinä.

Työkykyisiä siirrettiin yhä eteenpäin kultakaivoksille Siperian havumetsien keskelle. Työkyvyttömät kuljetettiin kolonioihin, joissa ”elämä oli huonoa”. Jääskeläisten uusi asuinpaikka oli pieni Jelizavetka. Aluekeskuksessa Severo-Jeniseiskissa sijaitsee nykyään Venäjän suurin kultakaivos. Perhe sinnitteli hengissä myymällä vaatteita, syömällä nokkosta ja joskus pettuleipää. Myöhemmin se alkoi viljellä maata ja huuhtoa kultaa.

Pekka Jääskeläinen (kesk.) työtovereineen kultakaivosalueella helmikuussa 1936.

Stalinin vainot pahenivat ja niin kutsutun suuren puhdistuksen vuosiksi. Pietarin muistiinpanot alkoivat lyhentyä. Kesä 1935 kului vielä hiljaisuudessa, ”Luojan siunauksessa, aineellisesti ja henkisesti rauhassa”. Joulukuun 4. päivänä 1937 tuli tieto, että Pietarin veljenpoika kuoli vankilassa. Kaikki Jelisavetkan suomalaiset miehet vangittiin vuonna 1938. Osa ”vapautettiin” kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen.

Pietari ja hänen vanhin poikansa tuomittiin vastavallankumouksellisina ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Pietarin vaimo Katarina jäi odottamaan miestään ja poikaansa.

Matti ja Pekka Pietarinpojat Severo Jeniseiskin keskustassa vuonna 1937. Pekka työskenteli seppänä.

16 vuotta myöhemmin Katarinan odotus päättyi neuvosto-Karjalassa, kun viranomaiset ilmoittivat Pietarin kuolleen sydänkohtaukseen 14.3.1942 eli toisen maailmansodan aikana. Reuterin Venäjän-sukulaisten tietojen mukaan Simo ammuttiin Krasnojarskissa marraskuussa vuonna 1938. Pietari kuoli keripukkiin Krasnojarskin alueella.

Tytär Elsa muisteli, että 8-luokalla ollessaan hän kävi tervehtimässä isäänsä piirikunnan keskuksen vankilassa, jossa tämä käveli aitauksessa. Keskustelu oli kielletty, mutta Pietari sai kehotettua tyttäriään opiskelemaan.

Erään perhepotretin taakse Pietari on kirjoittanut pojalleen Juhanille Suomeen, jonne kirje välitettiin Inkeristä: ”Siperiaan karkotetulta perheeltäsi, jotta muistaisit, että sinulla on perhe joka sinua rakastaa”.

Juttu perustuu Anni Reuterin teksteihin ja artikkeliin ”Kansaamme pirstotaan”: Inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora 1930-luvun kirjeissä kuvattuna. Se julkaistiin Historiallisessa Aikakauskirjassa maaliskuun lopussa. Artikkeli on osa Reuterin valmistelemaa väitöskirjaa. Lähteinä myös Lea Pakkasen artikkelit sekä tutkija Toivo Flink.

Inkeriläiset

  • Inkeriläiset ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla pääasiallisesti Savosta ja Karjalasta Inkerinmaalle siirtyneiden jälkeläisiä. Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 Inkeri siirtyi Venäjän alaisuuteen. Ortodoksisella Venäjällä suomalaiset säilyttivät luterilaisen uskontonsa.

  • Stalinin ajan karkotukset, väestönsiirrot, teloitukset ja kielen, kulttuurin ja uskonnon kieltäminen tyhjensivät 1940-luvun loppuun mennessä pääosan inkerinsuomalaista kylistä, joissa oli vuosisadan alussa elänyt mahdollisesti noin 140 000 inkeriläistä.

  • Inkeristä karkotettiin 1930-luvulla noin 55 000 inkerinsuomalaista eri puolille Neuvostoliittoa, aluksi kulakkitalonpoikia ja vuodesta 1935 raja-alueiden suomalaisia. Vainoissa kuoli tai katosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) mukaan arviolta 8 000–25 000 suomalaista. Kulakeiksi Stalin kutsui maata omistavia, kansanvihollisina pidettyjä, talonpoikia.

  • Neuvostohallitus päätti karkottaa kaikki inkerinsuomalaiset Kazakstaniin elo-syyskuun vaihteessa 1941, mutta saksalaiset etenivät niin nopeasti, ettei karkotusta ehditty toteuttaa. Osa Inkerin asukkaista jäi saksalaisten miehitysalueelle ja osa Leningradin saartorenkaaseen. Sieltä pakkosiirrettiin arviolta 30 000 inkerinsuomalaista Siperiaan maaliskuussa 1942. Jatkosodan lopun Suomen toteuttamissa väestönsiirroissa maahan saapui yli 63 000 inkeriläistä, pääasiallisesti naisia ja lapsia.

  • Välirauhan jälkeen 8 000 inkerinsuomalaisista jäi Suomeen. Noin puolet heistä pakeni Ruotsiin vuosikymmenen loppuun mennessä. Neuvostoliittoon palasi 35 000 henkeä. Palanneet sijoitettiin Keski-Venäjälle ilman paluuoikeutta entisille asuinsijoille. Kielto koski vain inkerinsuomalaisia.

  • Vuonna 1990 presidentti Mauno Koivisto määritteli inkeriläiset etnisiksi suomalaisiksi ja toivotti heidät tervetulleiksi. Suomeen saapui yli 30 000 inkerinsuomalaista.

  • Inkeriläisten kohtalo on jälleen pinnalla. Kansallismuseossa avautui alkuvuonna näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Stalinin vainojen muistoja ja aineistoja kerätään parhaillaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Keruu jatkuu toukokuun loppuun. Reportaaseja kirjoittanut Lea Pakkanen valmistelee aiheesta kirjaa.

  • Maaliskuussa ulos tuli myös inkerinsuomalaisen Lauri Randlan ohjaama, Viroon sijoittuva elokuva Näkemiin Neuvostoliitto. Viime vuonna julkaistiin tietokirja Neuvostoliiton vankileireistä eli Gulag-järjestelmästä.

  • Stalinin vainoihin, mutta ei suoranaisesti inkeriläisiin, liittyy myös viime vuonna Kansallisarkiston aloittama esiselvitys vainoissa tapetuista punasuomalaisista, joista on tulossa uutta tietoa Venäjän valtion historia-arkistosta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?