Toinen maailmansota päättyi Euroopassa 75 vuotta sitten – miksi saksalaiset jatkoivat raakaa taistelua katkeraan loppuun saakka vielä Hitlerin kuoleman jälkeen? - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa 75 vuotta sitten – miksi saksalaiset jatkoivat raakaa taistelua katkeraan loppuun saakka vielä Hitlerin kuoleman jälkeen?

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tuli kuluneeksi 75 vuotta; syitä kärsimyksen pitkittymiseen pohditaan Saksassa yhä.

Natsihallinto julisti Berliinin ”puolustusvyöhykkeeksi” helmikuun alussa 1945. Nämä Volksturm-kansanmiliisin miehet saivat panssarinyrkkikoulutusta kaupungissa huhtikuun alussa.­

8.5. 19:43

Sotamarsalkka Wilhelm Keitel allekirjoitti asiakirjan Saksan ehdottomasta antautumisesta Berliinin Karlshorstissa 8. toukokuuta 1945. Siihen päättyi toinen maailmansota Euroopassa – maalla, merellä ja ilmassa.

Tuhatvuotiseksi tarkoitettu Kolmas valtakunta eli vielä vähän aikaa antautumisen jälkeen Flensburg-Mürwikissä, merivoimien tukikohdassa Saksan pohjoisosassa. Siellä brittisotilaat ottivat 23. toukokuuta kiinni Hitlerin seuraajakseen nimittämän suuramiraali Karl Dönitzin ja Wehrmachtin yleisesikunnan OKW:n päällikön Alfred Jodlin. Samalla Saksan ”virkaatekevä valtakunnanhallitus” ja OKW lakkasivat olemasta. Varusteluministeri Albert Speer otettiin samana päivänä kiinni lähistöllä.

Suuramiraali Karl Dönitzin pidätysasiakirja talletettiin Yhdysvaltain sota-arkistoon.­

Saksan itärintama oli romahtanut Neuvostoliiton offensiivissa jo huhtikuun puolivälissä, ja Hitler oli tehnyt itsemurhan Berliinin valtakunnankanslian bunkkerissa 30. huhtikuuta.

Tieto Führerin ”kaatumisesta Saksan puolesta” kerrottin radiossa tuoreeltaan, ja Berliini antautui Neuvostoliiton joukoille 2. toukokuuta. Johtajan kuolema ja toivoton sotatilanne olivat saksalaisten tiedossa, mutta sotatoimet päättyivät vasta viikko Hitlerin itsemurhan jälkeen.

Berlin-Karlshorst 8. toukokuuta 1945: sotamarsalkka Wilhelm Keitel allekirjoittaa antautumisasiakirjan.­

Natsi-Saksan tappio itärintamalla alkoi oikeastaan häämöttää jo Stalingradin katastrofin jälkeen talvella 1942–1943, ja lännessä se varmistui liittoutuneiden vakiinnutettua sillanpäänsä Normandiassa kesäkuussa 1944. Ardennien hyökkäys vuoden 1944 lopussa yritti kääntää vielä tilanteen saksalaisten eduksi, mutta voimat loppuivat.

Miksi siis saksalaiset kävivät häviöön tuomittua sotaa niinkin pitkään? Uskoivatko he Hitlerin puheisiin uusista aseista ja lopullisesta voitosta? Miksi tarvittiin julma loppunäytös, joka vain pidensi kansan kärsimystä?

Adolf Hitler tervehtii sotamarsalkka Wilhelm Keitelia, suuramiraali Karl Dönitziä, SS-johtaja Heinrich Himmleriä ja ilmamarsalkka Erhard Milchiä päiväämättömässä arkistokuvassa.­

Tutkijat eivät ole löytäneet helppoja vastauksia näihin kysymyksiin. ”Kolmas valtakunta” oli sodan lopussa jo maantieteellisesti pirstaleinen, ja sekä sotilaiden että siviiliväestön kokemukset taistelukentillä idässä ja lännessä olivat hyvin erilaisia. Ei ollut yhtä, yhteistä sieluntilaa tai mielialaa, jota voisi analysoida.

– Syitä on varmasti monia, sanoi saksalainen historioitsija Mathias von Hellfeld maanantaina Deutschlandfunk Nova -radiolle.

– Sotilaat olivat vannoneet valan, ja monet heistä ajattelivat, että taistelua täytyy jatkaa sodan loppuun saakka, eikä sota ollut vielä päättynyt. Toiset luonnollisesti pelkäsivät natsien hallintokoneiston terroria, toiset taas puna-armeijan hirveää kostoa.

Monet tavalliset sotilaat pelkäsivät tosissaan vankeuteen joutumista, sillä he tiesivät mitä Wehrmacht ja SS olivat tehneet miehitetyillä alueilla kaikkialla Euroopassa. Wolf Schneider oli 20-vuotiaana nuorukaisena Luftwaffen jalkaväkiyksikössä, joka antautui Hollannissa 7. toukokuuta. Liikkui huhu, jonka mukaan vangit laitettaisiin kuivaamaan patoaltaita, jotka saksalaiset olivat päästäneet tulvimaan, ja urakka kestäisi vuosia. Hän halusi ampua itsensä.

– Toinen syy oli pelko. Voittajillahan oli täysi syy kohdella meitä huonosti. Näin itse Puolassa, kuinka me kohtelimme puolalaisia, Schneider kertoi Süddeutsche Zeitungille.

Saksalaiset sotilaat puolestaan tiesivät historioitsija von Hellfeldin mukaan siitä, mitä puna-armeija teki edetessään Saksaan: ryösti ja raiskasi ja murhasi siviiliväestöä. Se herätti halun puolustaa kotiseutua, ja taistelutahtoa pönkitti vuosien propaganda ”aasialaisista laumoista” ja neuvostoliittolaisista ”ali-ihmisistä”.

– Asevoimissa oli tietysti edelleen myös vakaumuksellisia natseja, jotka päättivät noina päivinä jatkaa taistelua. He pistivät jopa lapset univormuun, antoivat näille käsikranaatteja ja rynnäkkökiväärin ja lähettivät nämä panssareita vastaan.

Tässä talossa Karlshorstissa allekirjoitettiin Saksan ehdoton antautumisasiakirja 8. toukokuuta 1945. Rakennus on nykyisin museo.­

Päällimmäisiä tunteita sotilaiden parissa saattoivat saattoivat olla halu pysyä mukana joukossa huolimatta tilanteen toivottomuudesta.

Näin kertoi Berliinissä vappuna 1945 taistellut Klaus Sommer muistitietokatkelmassa Lebendiges Museum Online -sivustolla tunnelmasta sen jälkeen, kun tieto Hitlerin kuolemasta oli tullut:

– Kyselimme toisiltamme, että mitä nyt, kun Führer on kuollut, oliko niin, että lippuvala ei enää sitonut meitä. Halusimme siis odottaa sopivaa tilaisuutta ja lopettaa taistelemisen. Mutta, hämmästyttävää kyllä, sotilaat tunsivat sitoutuneensa toisiinsa asetoveruuden kautta. Kukaan ei halunnut jättää toisia pulaan. Siispä pysyimme yhdessä, ja jatkoimme esimiesten käskyjen noudattamista.

Monet sotilaat todennäköisesti myös pelkäsivät vastarinnan ja käskystä kieltäytymisen seurauksia: kenttäoikeutta ja teloitusryhmää. Hallinnon ankara koura oli pitkä myös siviiliväestössä. Tilastot kertovat, että oikeudenkäynnit tappiomielialan lietsomisesta lisääntyivät hurjaa vauhtia kansantuomioistuimessa ja useissa erityistuomioistuimissa vuodenvaihteessa 1944–1945. Kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja, ja rangaistuksena oli usein kuolema.

Brittiläinen historioitsija ja Hitler-elämäkerturi Ian Kershaw on listannut viisi syytä saksalaisten loppuun saakka kestäneeseen uskollisuuteen: velvollisuuden- ja kunniantunto, Hitlerille absoluuttisen aseman suonut valtarakenne, hallinnon harjoittama terrori, vaihtoehtojen olemattomuus ja bolshevismin pelko. Kershaw viittaa myös kuudenteen syyhyn, jota on vaikea näyttää toteen: yleiseen todellisuudentajun menetykseen.

Hitlerin suosio ja hänen ympärilleen rakennettu henkilökultti saattoivat nekin vaikuttaa saksalaisten haluun puolustaa natsivaltakuntaa. Henkilökultti kuitenkin hiipui varsinkin Stalingradin tappion jälkeen vuonna 1943, mutta se koki vielä lyhyen renessanssin Hitleriä vastaan heinäkuussa 1944 tehdyn murhayrityksen jälkeen.

Hitler teki itsemurhan valtakunnankanslian bunkkerissa 30. huhtikuuta 1945.­

Viimeisten sotakuukausien aikana Hitlerin suosio romahti, arvioi historioitsija Volker Ullrich. Sota jauhoi Saksaa jo raunioiksi, ja rintamilla kaatuneiden listat pitenivät. Ullrichin mukaan sodassa kuoli heinäkuusta 1944 toukokuuhun 1945 enemmän saksalaisia siviilejä kuin neljän edeltävän sotavuoden aikana yhteensä. Liittoutuneiden ilmapommitukset ja taistelujen ulottuminen Saksaan vaativat hirveän veron.

Suurin osa saksalaisista ei enää tuntenut surua kuullessaan uutisen Hitlerin kuolemasta, Ullrich arvioi Deutschlandfunkin haastattelussa.

– Fanaattisille Hitlerin kannattajille, jotka uskoivat viimeiseen saakka lupauksiin lopullisesta voitosta ja ihmeaseista, oli uutinen Hitlerin kuolemasta järkytys. Uskoon perustunut luottamus, jota Hitler oli monissa herättänyt, vaihtui pettymykseen, katkeruuteen ja vihaan, Ullrich sanoi.

Ullrich pitää suuramiraali Dönitziä päävastuullisena siihen, että sota jatkui vielä viikon Hitlerin kuoleman jälkeen. Dönitz halusi viimeiseen saakka välttää ehdottoman antautumisen kaikilla rintamilla. Hän halusi neuvotella brittien ja amerikkalaisten kanssa erikseen länteen sijoitettujen armeijaryhmien antautumisesta ja jatkaa sotaa itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan.

– Tarkoituksena oli vetää mahdollisimman moni siviili ja sotilas idässä pois neuvostojoukkojen tieltä, jotta nämä olisivat ehtineet paeta amerikkalaisten ja brittien linjojen taakse. Tämän strategian seurauksena oli se, että Saksan sotavoimat lännessä tekivät useita alueellisia antautumissopimuksia Britannian ja Yhdysvaltain joukkojen kanssa, mutta katkera vastarinta idässä jatkui.

Lopulta kenraali Dwight Eisenhower torjui Dönitzin neuvotteluhankkeet, ja Kolmannen valtakunnan viimeinen johtaja vietiin vankeuteen.

Neuvostoliiton lippui liehui antautumispäivän muistoksi Berliinin Tiergartenissa perjantaina.­

Berliinin raunioitunut valtiopäivätalo näytti tältä toisen maailmansodan päättyessä.­

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?