Kolme tarinaa Berliinin muurin takaa: ”Jos joutuisin valitsemaan jommankumman, valitsisin nykyisen – elämän vapaudessa”

Kolme tarinaa Berliinin muurin takaa: ”Jos joutuisin valitsemaan jommankumman, valitsisin nykyisen – elämän vapaudessa”

Julkaistu:

Berliinin muurin kaatumisesta tulee 9.11. kuluneeksi 30 vuotta. Kolme Itä-Saksassa syntynyttä muistelee elämää DDR:ssä ja pohtii, mitä kahden Saksan liitosta on kolmen vuosikymmenen aikana syntynyt.
Michael Grosse syntyi Itä-Berliinissä kaksi kuukautta muurin rakentamisen jälkeen vuonna 1961. Jo lapsena hän kohtasi muurin jatkuvasti.

– Ajoin paikallisjunalla joka päivä muurin ohi. Olihan se lapsesta pelottava rakennelma. Jokainen tiesi, että sotilailla oli ampumiskäsky, Grosse muistelee.

Nykyisin teatterinjohtajana läntisessä Krefeldissä työskentelevän Grossen perhe kuului DDR:ssä yhteiskunnan eliittiin. Hänen isänsä oli kuuluisa näyttelijä, ja se toi perheelle tiettyjä etuja. Esimerkiksi Grossen sisko sai luvan muuttaa länteen miehensä luo, vaikka kaikille näitä perheenyhdistämislupia ei suotu.

– Viranomaiset eivät uskaltaneet asettua poikkiteloin, koska isäni oli kuuluisa. Luulen, että pääsin itse opiskelemaankin sen vuoksi, Grosse pohtii, ja kertoo:

– Isäni oli vakuuttunut kommunisti, mutta vuoden 1953 kansannousun verisen kukistamisen jälkeen hänestä tuli hyvin kriittinen valtiojohtoa kohtaan.

– Hän kuului kuitenkin ihmisiin, jotka saivat välillä sanoa jotakin, ilman että siitä tuli seurauksia. Ymmärsin sen jo lapsena.


Kun muuri kaatui marraskuussa 1989, Grosse oli töissä teatterissa Zwickaussa. Illalla 9. päivä olivat joulunäytelmän kenraaliharjoitukset.

– Menin illalla kotiin ja katsoin uutiset. Katsoin epäuskoisena kuvia Bornholmer Strassen rajanylityspaikalta, enkä voinut edes soittaa Berliiniin äidilleni, koska minulla ei ollut silloin puhelinta.

– Seuraavana päivänä meillä oli ensi-ilta ja sitten jatkuvasti niin paljon esityksiä, että pääsin vasta kahden ja puolen viikon päästä käymään ensimmäistä kertaa lännessä, Grosse kertoo naurahtaen.

Ensimmäinen lännen kaupunki, jossa hän kävi, oli Hof lähellä rajaa. Siellä hän kierteli katuja tuntien olonsa epätodelliseksi.

– Positiivinen kulttuurishokki olivat lännen kauppojen valikoimat. Mitä kaikkea saattoikaan ostaa! Kokkaan mielelläni, ja tuolloin valtava mahdollisuuksien kosmos aukesi minulle!


Paitsi ruokavalikoimat, myös muut valikoimat avautuivat tuolloin 28-vuotiaalle teatterimiehelle.

– Yhdistyminen tuli minulle juuri oikeaan aikaan, avasi uusia perspektiivejä. Kuulun historian voittajiin, mutta monet vanhemmat ihmiset kuuluivat häviäjiin. Heiltä otettiin paljon pois, ja he antoivat sen menetyksen tunteen, sen asenteen, eteenpäin lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Tästä kumpuaa nykyinen tyytymättömyys idässä, Grosse arvelee.

Hän tunsi Zwickaussa ihmisiä, jotka heti rajan avautumisen jälkeen ostivat lännen tavarapaljoudessa luotolla pesukoneita, televisioita ja lomamatkoja. Pian monet menettivät kuitenkin työpaikkansa DDR:n tuotantolaitosten ja koko hallinnon romahtaessa, ja monet velkaantuivat.

Grosse huomauttaa, että ihmisten taloudellisiin huoliin yhdistyivät myös voimattomuuden ja huonommuuden tunteet, kun kaikki idän rakenteet hylättiin ja lännen standardit ja systeemit otettiin käyttöön.

 

Olisi puhuttava siitä voimattomuudesta, avuttomuudesta, siitä holhoavasta lännen asenteesta, jota itäsaksalaiset kohtasivat. 17 miljoonalle ihmiselle sanottiin, että heidän elämänsä oli väärin, ja tässä on parempi versio.

– Näitä yhdistymisen tuomia kipukohtia ei ole käsitelty. Minusta olisi tärkeää, että korkeimmalla poliittisella tasolla nimettäisiin ne suoraan.

– Olisi puhuttava siitä voimattomuudesta, avuttomuudesta, siitä holhoavasta lännen asenteesta, jota itäsaksalaiset kohtasivat. 17 miljoonalle ihmiselle sanottiin, että heidän elämänsä oli väärin, ja tässä on parempi versio. Idässä monista tuntuu, ettei heitä arvosteta eikä huomioida, Grosse kuvailee.

Teatterimaailmassakin kulttuuriero lännen ja idän välillä näkyi. Katsoessaan ensimmäistä kertaa läntisessä Saksassa näytelmää, Grosse hämmästyi, kuinka tärkeää estetiikka saattoi olla.

Idässä taas teatterilla oli suuri yhteiskunnallinen funktio, erityisesti 1980-luvun loppupuolella.

– Ihmisten tyytymättömyys lisääntyi, ja viranomaiset antoivat teattereiden toimia eräänlaisena venttiilinä. Kabareet ja yhteiskuntakritiikki olivat sallittuja.

– Eräässäkin näytelmässä päähenkilö Sinikka listasi työtehtäviään, ja yksi niistä oli puutarhassa olevan muurin purkaminen – ja voit arvata, mitä salissa tapahtui, kun näyttelijä luki tuon kohdan: valtavia aplodeja ja juhlimista! Grosse muistelee.


Hän työskenteli koko 1990-luvun idän teattereissa ja sai taistella vähistä kunnallisista varoista päiväkoteja, kouluja ja urheiluseuroja vastaan. Muutos olikin suuri, kun Grosse aloitti vuonna 2000 läntisen teatterin johtajana Rendsburgissa.

– Ero oli kuin päivällä ja yöllä! Lännessä vallitsi aivan toisenlainen perustava ymmärrys siitä, mikä arvo kulttuurilla on. Enää minun ei tarvinnut jatkuvasti puolustaa teatterin olemassaolon oikeutusta, vaan kertoa päättäjille vain, miten varat käytämme, Grosse kertoo.

Hän on tottunut elämään lännessä. DDR:stä hän kaipaa vain kahta asiaa. Würzfleisch-nimistä lihapataruokaa, jota onneksi saa yhä idän ravintoloista, sekä ”salakieltä”:

– Minusta DDR:ssä oli jännittävää, että oli olemassa eräänlainen salakieli. Ihmiset jättivät sanomatta sen, mitä tarkoittivat, mutta saivat silti sanomansa kuulluksi. Se oli rivien välistä lukemista, ja siihen liittyi tietty elämäntunne. Sitä jotenkin kaipaan.


Mario Jänicke oli nuori perheenisä Itä-Berliinissä, kun muuri murtui marraskuussa 1989.

Hän näki televisiosta hallituksen lehdistötilaisuuden, mutta ymmärsi uudistuksen olevan vain se, ettei DDR:stä tarvinnut enää lähteä kolmannen maan kautta Länsi-Saksaan.

– En tajunnut, että muuri oli nyt auki edestakaisin kulkemiseen. Joten katsoin vain jalkapallopeliä televisiosta. Vasta seuraavana aamuna ymmärsin, että muuri oli todella kaatunut, Jänicke muistelee.

– Se oli täysin absurdia! Olin juuri ollut 18 kuukautta asepalveluksessa, päässyt pois kaksi viikkoa aiemmin. Me olimme jatkuvasti hälytysvalmiudessa ja meidän olisi pitänyt ilmoittaa jokaisesta länsikontaktista – ja sitten muuri äkkiä murtui, hän naurahtaa.

 

Olin juuri ollut 18 kuukautta asepalveluksessa. Me olimme jatkuvasti hälytysvalmiudessa ja meidän olisi pitänyt ilmoittaa jokaisesta länsikontaktista – ja sitten muuri äkkiä murtui.

Seuraavana päivänä Jänicke lähti ensimmäistä kertaa elämässään länteen.

Hän kulki Bornholmer Strassella rajan yli ja korkkasi kuohuviinipullon, johon hän oli DDR-armeijan perinteen mukaisesti liimannut mittanauhasta irti leikattuja sentin pätkiä. 150 kappaletta 150 viimeiselle päivälle.

– Joimme kuohuviiniä lännessä, se oli uskomatonta. Sitten kävelimme vain ympäriinsä.

– Oli jo ilta ja kaikki kaupat kiinni. Näin erään urheilukaupan ikkunassa vauvan Adidas-kengät, jotka maksoivat 99 markkaa. Omaisuus vauvan kengistä! Se oli ensimmäinen kulttuurishokkini, hän muistelee.

Pian yhdistymisen jälkeen Jänicke menetti työpaikkansa, kuten monet muutkin. Hän haki lännen puolelta trukkikuskin töitä vuokratyöfirmasta, ja sai kutsun toimistolle.


Jänicke meni paikalle, istui ja odotti, kuten oli idässä oppinut. Tuntien päästä joku kysyi, mitä hän siellä oikein teki, ja kävi ilmi, ettei trukkikuskin paikkaa enää ollut. Sen sijaan toinen paikka olisi: koneistajan työ BMW:llä.

– Olin saanut koneistajan koulutuksen, mutten halunnut enää tehdä niitä töitä. Toisaalta kyseessä oli BMW. Päätin ottaa paikan vastaan, ja samassa firmassa olen yhä. Tosin nyt eri tehtävissä, olen kouluttautunut, Jänicke kertoo onnekkaasta työnhaustaan.

Nyt, 56-vuotiaana, hän asuu yhä Itä-Berliinissä. Hän on jalkapallofani ja matkustelee paljon moottoripyörällään ympäri Saksaa ja Eurooppaa.

– En kaipaa mitään DDR:stä. Sanon aina, että minulla on kaksi elämää, ennen ja jälkeen yhdistymisen. Olin molemmissa onnellinen, Jänicke summaa, ja jatkaa:

– Vapaus, demokratia – meillä menee oikeasti hyvin. Sen tuntuvat monet unohtaneen. Mutta minä en ole unohtanut, muistan yhä, mistä tulen. Täällä idässä jotkut tuntuvat jälleen haluavan diktatuurin, jonkun joka määrää. Sitä on vaikea ymmärtää.


Vaikka diktatuuri ei ole Jänickelle vaihtoehto, nykyisessä yhteiskunnassakin on ongelmansa.

– DDR:ssä hyvää oli se, ettei luokkaeroja ollut. Olimme kaikki samanlaisia, kenelläkään ei ollut paljon. Mutta nyt minä tienaan hyvin rahaa, voin elää huoletta, samalla kun naapurini on työtön. Voin tehdä kaikkea, mistä tykkään, mutta hän ei voi tehdä mitään. En edes tiedä, mistä voisin puhua hänen kanssaan, Jänicke kuvailee.

Kun hän kulkee Berliinissä, hän näkee yhä katuun merkityt kivet, jotka osoittavat muurin reitin. Se herättää hänessä muistoja ja ennen kaikkea yhden tunteen:

– Olen kiitollinen. Ennen kaikki oli Stasin johtamaa, nyt rahan johtamaa. Jos joutuisin valitsemaan jommankumman, valitsisin nykyisen. Elämän vapaudessa, hän sanoo.


Sinä iltana, kun DDR:n televisiossa sanottiin, että ihmiset saavat matkustaa vapaasti länteen, Susanne S. istui thüringeniläisessä kirkossa konsertissa. Hän käveli kotiin, ei avannut televisiota eikä radiota, ja meni seuraavana aamuna, 10. marraskuuta 1989, tavalliseen tapaan töihin.

Susanne oli töissä pienessä ompelimossa. Hän alkoi lakaista lattiaa ja käänsi radion päälle. Uutisissa kerrottiin muurin murtumisesta, eikä S. yksinkertaisesti uskonut korviaan.

– Lakaisin ja lakaisin, mietin, että mitä ihmeen satuilua tuo on, haluavatko he vetää ihmisiä nenästä. Mutta kollegoitani ei kuulunut töihin, se oli kummallista. En silti voinut uskoa, että muuri olisi kaatunut. Sitä ei vain voinut kuvitella, Susanne kertoo Ilta-Sanomille.

Seuraavana päivänä Susanne tunki neljän ystävänsä kanssa ahtaaseen Trabantiin ja he ajoivat kohti länttä.


Tiet olivat tupaten täynnä, jonot valtavia, ja ihmiset vain juhlivat. Tunnelma oli euforinen, sillä kaikki tiesivät tekevänsä ja kokevansa historiaa.

Aamuyöllä viiden aikaan Susanne ystävineen saapui Marburgiin Länsi-Saksassa. He painoivat ystävien tutun ovikelloa.

– Ovipuhelimesta kuului vihainen ääni, mutta kun mies ymmärsi, keitä olemme, hän suorastaan syöksyi portaat alas. Halasimme, vaikken edes tuntenut häntä.

– Vietimme muutaman päivän kaikki yhdessä, ja tuosta miehestä tuli hyvä ystäväni. Olemme tunteneet nyt tasan 30 vuotta, Susanne kertoo.

Saksojen yhdistyminen toi Susannelle paljon hyvää, vaikka hän aluksi menettikin työpaikkansa. Hän pystyi lukemaan itsensä ylioppilaaksi – DDR:ssä se estettiin, koska hänen perheensä oli puolueen epäsuosiossa – ja hän opiskeli itsensä musiikkiterapeutiksi.


Opiskellessaan ja asuessaan lännessä Susanne huomasi, että monilla hänen kavereillaan oli vahvoja käsityksiä DDR:stä, vaikka he eivät olleet koskaan edes käyneet siellä.

Se ärsytti häntä, nuo ennakkoluuloiset ja epätodet tarinat.

– Minusta on todella mielenkiintoista, miten ihmiset kohtaavat toisensa. En usko, että politiikka voi käskeä meitä kasvamaan yhteen, vaan jokaisen pitää tehdä se itse, yksilötasolla. Pitää olla kiinnostunut ja avoin toisenlaisia ihmisiä kohtaan, Susanne pohtii.

Nyt hän asuu jälleen idässä, Weimarissa, ja kohtaa toisinaan ihmisiä, jotka kaipaavat entistä DDR:ää.

– Itse en todellakaan kaipaa DDR:ää. Olin 22-vuotias, minulla oli hyvät mahdollisuudet tottua uuteen elämään.


– Mutta tunnen myös monia, jotka olivat 50-vuotiaita ja joutuivat työttömiksi, vaikka olivat ennen olleet hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Se oli heille shokki. Monet sanovat, etteivät tiedä, mikä olisi yhdistymisen myötä parantunut, Susanne kuvailee.

Hänellä on nyt 20-vuotias poika, joka harrastaa postimerkkien keräilyä, ja entisen DDR:n koristeelliset merkit ovat pojalle kuin mielikuvitusmaailman tuotteita.

– DDR on pojalleni outo, tuntematon teema. Ja myös shokeeraava. Kun hän kävi Stasin entisestä vankilasta tehdyssä museossa, hän oli kauhuissaan, Susanne kertoo.

Stasin jälkeen jättämät kaiut Susanne on kohdannut myös työssään musiikkiterapeuttina. Ne näkyvät esimerkiksi vanhainkodissa, kun hän saapuu dementoituneen vanhuksen huoneeseen.

– Monet vanhukset suhtautuvat epäluuloisesti, kyselevät papereitani. Tai kuiskivat, miten pääsin sisään. Luulen, että jotkut heistä olivat Stasin riveissä, jotkut taas ehkä joutuivat urkkijoiden ilmiantamiksi. DDR:ssä oppi olemaan epäluuloinen, Susanne selittää.

 

Äkkiä yksi vanhuksista alkoi laulaa DDR:n aikaisia lastenlauluja, joiden laulaminen ei ole ollut sopivaa vuosikymmeniin. Silloin muut naiset, monet jo syvästi dementoituneita, alkoivat laulaa mukana – hekin muistivat sanat.

DDR on jättänyt myös muunlaisia jälkiä ihmisiin. Taannoin eräs musiikkiterapiaistunto dementiasta kärsivien naisten kanssa päättyi koskettavaan yhteislaulutuokioon.

– Äkkiä yksi vanhuksista alkoi laulaa DDR:n aikaisia lastenlauluja, joiden laulaminen ei ole ollut sopivaa vuosikymmeniin. Silloin muut naiset, monet jo syvästi dementoituneita, alkoivat laulaa mukana – hekin muistivat sanat. Hoitajakin liittyi mukaan. Ja kyyneleet valuivat. Mikä kipu näiden lastenlaulujen mukana tuli esiin, kipu ja kaipuu. Se oli hyvin koskettava hetki, Susanne kuvailee, ja lisää:

– En ole mustavalkoinen ajattelija. Uskon, että välisävyt ovat tärkeitä. Ihmisten pitää antaa kertoa tarinansa, heitä pitää kuunnella.

Susanne ei halua koko nimeään julkisuuteen, koska tuntee teeman olevan yhä hyvin henkilökohtainen. Siksi käytämme tässä jutussa vain hänen sukunimensä alkukirjainta.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt