Rajavartijoita uunotettiin täydellisesti, kun itäberliiniläinen Ute Henkel pakeni länteen – Stasin toiminta jäi askarruttamaan vuosikausiksi

Julkaistu:

Itäberliiniläisen Ute Henkelin salamarakkaus muurin yli vei hänet hurjalle pakomatkalle läpi Tshekkoslovakian. Berliinin muurin murtumisesta tulee kuluneeksi 30 vuotta.
Vielä vuosikymmenten jälkeenkin Ute Henkelin kasvoille kohoaa vieno puna ja hymy, kun hän muistelee ensitapaamistaan miehensä Wilhelmin kanssa.

– Se oli 3. kesäkuuta 1967. Olin silloin 25-vuotias. Tutustuimme äitini ystävättären kautta Itä-Berliinissä, jossa mieheni oli vierailulla Länsi-Berliinistä.


Häneltä lähtivät jalat alta saman tien. Salamarakkautta ei häirinnyt edes se, että Berliinin muuri erotti rakastavaiset. Wilhelm opiskeli Länsi-Berliinin Teknisessä yliopistossa, mutta pääsi säännöllisesti vierailemaan Itä-Berliinissä päiväseltään. Rakastunut pariskunta kuherteli keskenään käytännössä joka hetki kun mahdollista.

– Tapasimme joka viikonloppu itäberliiniläisessä hotellissa. Kerran matkustimme kumpikin Prahaan ja vietimme siellä ihanan viikonloppuloman, Henkel muistelee.


Hän kertoo miehensä jo kuolleen. Pari ehti kuitenkin viettää yhdessä onnelliset 45 vuotta, avioitua ja saada kaksi lastakin.

Yhteiselo ei kuitenkaan olisi onnistunut ilman Henkelin hurjaa pakoa länteen.

– Syyskuussa 1967 Wilhelm sanoi, että hän haluaa minut luokseen pysyvästi. Minulla oli kiva työ, paljon ystäviä ja hyvä elämä DDR:ssä, mutta ei kuitenkaan mitään, mikä olisi pidätellyt. Niinpä suostuin saman tien hänen pyyntöönsä. Hän käski minun odottaa, kun hän laati suunnitelman.

Berliinin muurin rakentamisen jälkeen pakeneminen DDR:stä oli muuttunut kuolemanvaaralliseksi. Kymmeniä ihmisiä oli ammuttu tai kuollut pakoyrityksissä muurilla, joten livahtaminen raskaasti aseistettujen rajavartijoiden ohi ja moninkertaisten esteiden läpi oli suoritettava niin, ettei kukaan huomaisi mitään.

Henkelin mies tunsi Länsi-Berliinissä ihmisiä, jotka pystyivät auttamaan. Kyse oli puoliammattimaisesta toiminnasta, sillä pakeneminen vaati kekseliäisyyttä ja rahaa.

Marraskuun alussa 1967 Ute Henkel sai ohjeet. Hänen oli määrä matkustaa jälleen Prahaan, mutta tällä kertaa vastassa ei olisikaan oma rakastettu.

– Jännitin jo junamatkalla aivan hirveästi. Jostain syystä minut vielä tutkittiin todella tarkasti junassa, onneksi mukanani ei ollut mitään epäilyttävää. Majoituin hotelli Europaan ja sain ohjeet olla Jan Husin muistomerkillä seuraavana päivänä kello kolme iltapäivällä. Minun piti jättää kaikki matkatavarani hotelliin. Otin mukaani vain henkilöpaperit, Henkel selittää.

Tapaamispaikkaan saapui autolla kolme miestä. Alkoi ajomatka kohti Tshekkoslovakian länsirajaa Karlovyi Variin, tai Carlsbadiin, kuten Henkel kaupunkia saksalaisittain kutsuu.

– Sieltä matka jatkui kohti rajaa, ja jossain vaiheessa minut siirrettiin Cadillaciin, jolla minun oli määrä mennä rajan yli.

Pakoauto ei ollut sattumalta Cadillac. Iso amerikkalaisauto sopi pakoavustajien tarkoituksiin erinomaisesti. Joka puolella autossa oli runsaasti tilaa, myös kojelaudan ja moottorin välissä.


Sinne oli rakennettu juuri ja juuri ihmisen kokoinen salalokero, jonne ujuttauduttiin hanskalokeron kohdalta. Rajavartijat eivät voineet havaita salamatkustajaa ilman auton perinpohjaista penkomista ja kojelaudan paneelien purkamista. Henkelin auttajat luottivat, että sellaista ei tehtäisi. Varmuuden vuoksi miehillä oli väärät henkilöpaperit.


– Matka Tshekkoslovakian rajalle ja sen yli Baijeriin kesti noin 4–5 tuntia. Kuulin miesten äänet piilopaikkaani, ja he kertoivat minulle koko ajan missä mennään. Tarkemmin en tiedä tapahtumista, mutta kaikki sujui ilman välikohtauksia kummankin puolen rajakontrollissa.

– Tietenkin minun piti pysyä aivan hiljaa, siinä tilanteessa ei voinut yskiä tai aivastaa, Henkel hymähtää.


Hänen pakomatkansa ensimmäinen huipennus tapahtui pienellä länsisaksalaisella metsätiellä, jossa hänet autettiin ulos salalokerosta. Seuraava huipennus oli elämän ensimmäinen lentomatka Münchenistä Länsi-Berliiniin 17.11.1967.

Viimeinen huipennus odotti Tempelhofin lentokentällä, jossa Wilhelm oli häntä avosylin ja kukkien kanssa vastassa.

Rakastavaisten yhteiselo sai kuitenkin vielä odottaa. Länsi-Berliinin kolmen miehitysvaltion, eli Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan edustajat halusivat kuulustella Henkeliä vakuuttuakseen, ettei hänellä ole mitään tekemistä DDR:n ulkomaantiedustelun kanssa. Henkel majoitettiin berliiniläisasuntoon, josta hän ei saanut poistua. Vasta kolmen päivän kuulustelujen jälkeen hän oli vihdoin vapaa.


Hänellä oli kuitenkin vielä huoli äidistään, joka oli jäänyt itään. DDR:n pahamaineinen turvallisuuspalvelu Stasi kuulusteli äitiä useita kertoja puolen vuoden aikana naisvankilassa Potsdamissa lähellä Berliiniä. Äiti pääsi välillä kotiin, mutta haettiin taas uudestaan kuulusteluihin. Häntä epäiltiin pakoavustajaksi. Samasta syystä Henkelin miehellä ei ollut enää asiaa Itä-Berliiniin, koska hän oli auttanut maan kansalaista pakenemaan laittomasti.

Lopulta Stasin kiinnostus äitiä kohtaan laimeni. Henkel arvelee syyksi sen, että hän oli mennyt vapunaattona 1968 naimisiin miehensä kanssa Länsi-Berliinissä, ja äiti kertoi asiasta kuulustelijoille.

– Ilmeisesti se oli todiste siitä, että olin harmiton tapaus. Olin paennut vain rakkauden perässä, Henkel uumoilee.


Heinäkuussa 1968 sattui vielä jotain erikoista, joka sai Henkelin pohtimaan enemmänkin sitä, oliko jollakulla Stasin virkailijalla sittenkin inhimillisiä tunteita. Stasi nimittäin palautti Henkelin äidille Itä-Berliiniin matkalaukun, jonka hänen tyttärensä oli jättänyt Prahan Europa-hotelliin pakomatkallaan.

– Mietin yhä, että miksi he sen tekivät. Laukku on minulla edelleen, ja se on yksi rakkaimmista muistoistani.

Ute Henkelin haastattelu on julkaistu Ilta-Sanomissa alun perin vuonna 2014.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt