Lutz Trenkner sai Stasin arkistosta käsiinsä kansiot, josta alkoi hahmottua karmea totuus omasta perheestä – ”Miksi? Minkä tähden?”

Julkaistu:

Kun DDR sulki rajansa, Lutz Trenkner joutui vuosiksi eroon lännessä asuvasta isoveljestään ja päätyi lopulta vankilaan. Muurin murruttua häntä odotti uusi tragedia, kun toinen veli paljastui hänestä tietoja luovuttaneeksi Stasin epäviralliseksi avustajaksi. Berliinin muurin murtumisesta tulee 9.11. kuluneeksi 30 vuotta.
Ursula ja Lutz Trenknerin viihtyisältä kattoterassilta aukeaa upea näkymä yli eteläisen Berliinin. Lähellä kohoaa Steglitzin kaupunginosan vanhan raatihuoneen torni, etelämpänä näkyvät Lutz Trenknerin mieliharrastukseen pyöräilyyn sopivat vehreät kaupunginosat. Alhaalla katutasossa ihmiset asioivat pienissä putiikeissa sekä paikallisessa Aldi-marketissa. Täällä, entisessä Länsi-Berliinin lähiössä, Ursula ja Lutz Trenkner olisivat halunneet asua koko elämänsä, tehdä työtä ja kasvattaa lapsensa.


Kaukana koillisessa siintää entisen Itä-Berliinin maamerkki, mahtava tv-torni. Se symboloi valtiota, jossa Trenknerit eivät missään tapauksessa olisi halunneet elää. Siellä he joutuivat kuitenkin viettämään yli puolet tähänastisesta elämästään. Ilman mahdollisuutta edes vierailla lännessä he yrittivät sopeutua kotimaahansa DDR:ään, mutta arki kävi lopulta sietämättömäksi. Seurauksena oli tyly vankeustuomio ja useiden kuukausien piina Itä-Saksan kurjissa vankiloissa.

Lutz Trenkner syntyi toisen maailmansodan keskelle hyvin toimeentulevaan perheeseen nuorimpana kolmesta pojasta. Isä toimi paikallisena lääkärinä pienessä Schlotheimin kylässä Keski-Saksassa. Sodan lopulla Yhdysvaltain armeija eteni heidän kotiseudulleen, kunnes voittajavaltiot sopivat miehitysvyöhykkeistään Saksassa. Trenknerien kotiseutu jäi Neuvostoliiton vyöhykkeelle, ja amerikkalaissotilaat kehottivat Trenknereitä pakkaamaan kaikki tavaransa ja vetäytymään heidän mukanaan länteen. Isä kuitenkin kieltäytyi lähtemästä ja jättämästä sairaita potilaitaan.

– Se päätös saneli perheemme kohtalon vuosikymmeniksi, Trenkner kertoo tarinaansa kotinsa työhuoneessa.


Perheen vanhin poika, isoveli Joachim, teki johtopäätökset DDR:stä hyvissä ajoin ja muutti vuonna 1959 länteen. Lutz ja hänen toinen veljensä Ulf olivat vielä liian nuoria tehdäkseen samoin. Elokuussa 1961 oli jo myöhäistä: DDR pystytti Berliinin muurin padotakseen maastapakoa länteen. Tie vapauteen oli tukossa ja Trenkner jäi jumiin.

– Ajattelin aina että seuraisin isoveljeäni, mutta se mahdollisuus karkasi minulta, Trenkner miettii ja katsoo työhuoneensa pienestä ikkunasta kaukaisuuteen.

Ero läheisestä isoveljestä oli kipeä. Saman kohtalon kokivat tuhannet itä- ja länsisaksalaiset, kun yhtäkkiä pystytetty muuri repi railon perhesuhteisiin ja avioliittoihin.

Trenknerin veljekset eivät nähneet toisiaan moneen vuoteen. Joachim sai lopulta viisumin DDR:ään, koska häntä ei pidetty laittomana maastamuuttajana. Hän pääsi vierailemaan veljensä luona 1–2 kertaa vuodessa. Tapaamisista muodostui henkireikä.

– Hän toi länsilehtiä ja ystäviäänkin vierailuille ja keskustelimme paljon DDR:n tilanteesta. Veljen elämä lännessä toi perspektiiviä ajatuksiini.

Veli työskenteli Länsi-Berliinissä toimittajana, ja kerran Trenkner antoi haastattelun tämän kollegoille.

– Jälkikäteen ajatellen taisin olla hieman naiivi. En tajunnut, että lännessä asuva veli ja tämän vierailut kiinnostivat DDR:n viranomaisia. Minua alettiin tarkkailla jo tuolloin.

Lutz Trenkner vaimoineen yritti sopeutua DDR:ään. Ursulasta tuli sairaanhoitaja, Lutz luki itsensä opettajaksi. He asettuivat Trenknerien vanhalle kotiseudulle ja saivat pojan. Ulkoiset puitteet elämälle olivat riittävät. Henkinen puoli sen sijaan ei ollut kunnossa.

– Koko DDR oli yhtä valhetta. Kuuluin minäkin lapsena pioneereihin ja FDJ-nuorisojärjestöön, mutta niin tekivät kaikki, koska silloin kukaan ei painostanut. Monet olivat aikuisena puolueen jäseniä vain, jotta saisivat olla rauhassa, hän selittää.

– Meillä oli samoin ajattelevia ystäviä, joiden kanssa keskustelimme usein paosta. Eräs suunnitteli jo kaasupalloakin lentääkseen länteen. Mutta minä pelkäsin. Minulla oli vaimo ja lapsi, pako olisi ollut liian vaarallista.
Lutz Trenkner sinnitteli DDR-kansalaisena, yritti torjua kaikkialle tunkevan politiikan elämästään ja keskittyä omiin pieniin asioihinsa sekä teknisen työn ja liikunnan opetukseen. Sitten tuli se viimeinen pisara.

– Vuonna 1978 DDR:n kouluissa alettiin opettaa lapsille sotataitoja. Ei ampumista, mutta minun piti esimerkiksi opettaa heille partiotaitoja ja marssimista. Pienille lapsille!

Pahinta oli poliittinen agitaatio, jota oppilaille syötettiin. Lapsia opetettiin pitämään länttä vihollisena, jota vastaan piti valmistautua taisteluun. Kommunistipuolueen kätyrit vaikuttivat myös kouluissa.

– Oppilaita oli vaikea motivoida marssiharjoituksiin, joten sanoin heille, että mitäpä jos laulamme samalla niin, että raikuu. Siinä me sitten marssimme koulun ympäri, eikä muiden luokkien opiskelusta tullut mitään. Tarkoitus oli tehdä siitä hauskaa, mutta jälkeenpäin eräs puoluesihteeri tuli kehumaan, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtäkään koululuokkaa niin taistelutahtoisena.

Trenkner tajusi olevansa vääjäämättä osa lasten aivopesua, halusi tai ei, ja sai tarpeekseen. Hän ei halunnut paeta, mutta hän halusi pois.

– Yhtäkkiä en enää pelännytkään. Ajattelin, että nyt otan riskin, on yhdentekevää mitä tapahtuu.

Syyskuussa 1983 Trenknerin perhe jätti viranomaisille hakemuksen: he halusivat luopua DDR:n kansalaisuudesta ja muuttaa Länsi-Berliiniin Lutzin veljen luo. Hakemuksesta alkoi yli vuoden kestänyt, nopealla tahdilla edennyt piina, joka jätti lähtemättömät jälkensä Trenknerien perheeseen.

Maastamuuttohakemus hylättiin. Trenknerit uusivat sen. Lutz Trenkner joutui työpaikallaan puhutteluun ja sai potkut. Työttömyysturva oli olematon. Trenknereitä seurattiin avoimesti. Heidän muuttohalunsa kuitenkin vain kasvoivat. Kolmannen ja viimeisen muuttohakemuksen he jättivät tammikuussa 1984.

16. helmikuuta 1984 Lutz Trenkner seisoi yksin kotitalonsa eteisessä, vaimo oli juuri ehtinyt lähteä töihin. Kahdeksan turvallisuuspoliisi Stasin virkailijaa oli tunkeutunut asuntoon ja alkanut myllätä sitä ympäri. Trenkner sai kuulla, että heidän poikansa oli pidätetty. Häntä itseään ei pidätetty heti, vaan vasta iltapäivällä, kun hän vaimoineen yritti saada tietoja pojastaan.

– Vaimoni yritti useaan kertaan sanoa, että me tai poikamme emme ole tehneet mitään väärää. Mutta Stasin kanssa ei keskusteltu. He eivät vastanneet, olimme heille kuin ilmaa. Heidän kasvoiltaan loistivat vain viha ja vahingonilo, Trenkner muistaa.


Trenknereitä syytettiin ”laittomista kontakteista ulkomaalaisiin” eli lännessä asuvaan veljeen ja sitä kautta ”yrityksestä vahingoittaa valtiota”. Öiset kuulustelut tutkintavankeudessa kestivät tunteja. Stasi halusi tietää kaiken kontakteista veljeen.

– Se oli naurettavaa, sillä myöhemmin Stasin asiakirjoista kävi ilmi, että he olivat vakoilleet minua pitkään ja tiesivät jo ihan kaiken. Minä myös kerroin heille avoimesti tapaamisista veljeni kanssa, sillä tiesin, että toivoa ei ollut. Joka kerran joutuu Stasin vankilaan, ei pääse sieltä ilman tuomiota.

Toukokuussa 1984 Trenknerit tuomittiin vankeuteen, Lutz vuodeksi ja 8 kuukaudeksi, Ursula vuodeksi ja 3 kuukaudeksi. Lutz Trenkner muistaa oikeussalista erityisesti sen, kuinka tavattoman onnellinen hän oli nähdessään vaimonsa ensi kertaa kuukausiin. Häntä huojensi, että heidän poikansa tuomittiin vain sakkoihin ja päästettiin vapaaksi. Vankilaolot DDR:ssä olivat kurjat ja kohtelu välillä jopa sadistista, joten tieto pojan vapautumisesta toi hieman helpotusta.


Seuraava onnellinen muisto liittyy päivään, jolloin Lutz Trenkner sai tietää, että Länsi-Saksa oli ostanut hänet vaimoineen vapaaksi. Hänen äänensä vavahtaa yhä, kun hän kertaa, kuinka heidät kuljetettiin muiden poliittisten vankien kanssa rajan yli ja he tajusivat viimein päässeensä pois. DDR:n vankien vapautukset rahakorvausta vastaan olivat jo tuohon aikaan yleisesti tiedossa, mutta niistä ei puhuttu julkisesti asian arkaluonteisuuden takia.

Koko Trenknerien perhe maksoi Länsi-Saksalle 300 000 D-markkaa (yli 600 000 silloista Suomen markkaa). Lutz Trenkner pitää hintaa halpana, kun ajattelee, että sillä summalla he saivat elämänsä takaisin.


Tragedia Trenknerin perheessä sai kuitenkin vielä uuden ulottuvuuden. Se aiheuttaa Lutz Trenknerille edelleen syvää surua, suuttumusta ja epäuskoa. Harmaantunut eläkeläinen istuu työhuoneessaan ja toistaa kysymystä: Miksi? Minkä tähden?

Kun Berliinin muuri murtui ja Stasin arkistot avautuivat, Lutz Trenkner pyysi vuonna 1993 kopiot häntä käsittelevistä asiakirjoista. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki noin tuhat sivua asiakirjoja, seuranta- ja salakuunteluraportteja ja kuulustelupöytäkirjoja itsestään. Koodinimeksi hänelle oli annettu ”Dosentti”. Trenkner pinoaa asiakirjakansiot syliinsä havainnollistaakseen määrää.

– Minä, pieni opettaja pienessä saksalaiskylässä – ja näin paljon vakoilumateriaalia. Järjetöntä! Onneksi heillä ei sentään ollut salakuuntelumikrofoneja makuuhuoneessamme, hän naurahtaa.

Jo arkistossa Trenkner oli kummastellut virkailijan puolihuolimatonta lausahdusta: ”Teidän tapauksenne onkin erityinen”. Virkailija oli jo käynyt paperit läpi ja peittänyt ihmisten nimet yksityisyyden suojan perusteella, kuten laki vaati.


Trenkner ahmi paperinsa läpi kolmessa päivässä. Hän kiinnitti huomiota nimeen, joka toistui useissa raporteissa. Niissä siteerattiin ”Gerhard Schneider” -nimistä Stasin epävirallista avustajaa, IM:ää. Trenknerin mieleen hiipi pian karmea epäilys, sillä Gerhard Schneider oli tiennyt asioita, joita salakuuntelukaan ei olisi voinut paljastaa. Hän janosi lisää tietoa.

– Vakoiliko meitä joku lähisukulaisemme, Trenkner tivasi arkistovirkailijalta.

Tämä kieltäytyi lakiin vedoten kommentoimasta. Kun Trenkner kysyi uudestaan, virkailija mietti hetken ja nyökkäsi sitten liki huomaamattomasti. Se riitti Trenknerille vahvistukseksi. Hän oli ollut jopa DDR:n mittakaavassa poikkeuksellisen petoksen uhri.

Hän kertoo kutsuneensa veljensä Ulfin kylään ja istuttaneensa tämän keittiön pöydän ääreen. Veli oli päässyt muuttamaan länteen jo vuonna 1986, ja he olivat tavanneet säännöllisesti. Mutta nyt Lutz Trenkner tiesi, että Ulf oli vakoillut häntä ja isoveljeä vuosikausia DDR:ssä. Tämän muutto länteen oli Lutz Trenknerin mukaan ollut Stasin yritys jatkaa vakoilua.

Tieto Gerhard Schneiderin oikeasta henkilöllisyydestä käy ilmi Lutz Trenknerin Saksan arkistoviranomaisilta saamasta virallisesta lausunnosta, jonka myös IS on nähnyt.

– Esitin todisteet ja kysyin yhden kysymyksen: Miksi? Hän ei vastannut. Hän ei ole koskaan vastannut minulle sanallakaan.

Lutz Trenkner ei ole pitänyt yhteyttä veljeensä sen jälkeen. Isoveljen kanssa hän on silloin tällöin pohtinut kysymystä, miksi oma veli petti heidät.

– Saihan hän siitä rahaa ja kuulemma hänelle oli myönnetty joku mitalikin. Olemme miettineet, tunsiko hän keskimmäisenä lapsena itsensä perheessä jotenkin vähäpätöisemmäksi. Vaikea sanoa.

– Minun ja hänen välit eivät koskaan olleet yhtä lämpimät kuin minun ja Joachimin, mutta miksi hän vihasi minua niin paljon?


Lutz Trenkner on periaatteessa tyytyväinen elämäänsä. Hän kirjoittaa ja kertoo kokemuksistaan, jotta Stasi-diktatuuri ei unohtuisi. Eläkepäivät vaikuttavat auvoisilta.

Menneisyys kuitenkin kalvaa ja Trenkner on pohtinut veljesten vanhetessa anteeksiantoa. Sukulaisten kautta hän on saanut kuulla, että Ulf on sairastellut. Lutz Trenkner epäilee vanhojen tapahtumien nousseen kummittelemaan veljen mielessä.

– Hänen täytyi ymmärtää jo silloin, että hän käytännössä tuomitsi minut ja vaimoni vankilaan. Siksi en pysty antamaan hänelle anteeksi, Trenkner lausuu synkkänä.

Ulfin nimi on muutettu.

Lutz Trenknerin haastattelu on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 2014. Hän kirjoittaa edelleen aktiviisesti kokemuksistaan ja on saanut niistä valmiiksi omakustannekirjan. Hän ei ole edelleenkään puhunut nuoremman veljensä kanssa.

Katso video: Näitä tunneleita pitkin paettiin DDR:stä länteen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt