Suomalais­tutkija vastaa Venäjälle Sandarmohista: Väite sota­vankien ”salatusta hauta­paikasta” on järjetön – ”Venäläis­tutkijat elävät stalinistisessa todellisuudessa”

Julkaistu:

Suomen sotavankisurmia tutkinut dosentti Antti Kujala pitää Venäjällä leviäviä Sandarmoh-väitteitä ”epäystävällisenä eleenä Suomea kohtaan”. IS julkaisee Kujalan laatiman kirjoituksen kokonaisuudessaan.
Helsingin yliopiston dosentti, muun muassa Suomen sotavankisurmia tutkinut tohtori Antti Kujala on harmistunut tavasta, jolla hänen tutkimustaan on pyritty käyttämään hyväksi Venäjällä levitetyssä uudessa Sandarmoh-teoriassa Suomea vastaan.

– On epämiellyttävää, että tutkimustuloksiani käytetään poliittisessa tarkoituksessa ja niitä vääristellen. Kukaan tutkija ei pidä sellaisesta, Kujala sanoi IS:lle.

Kujalalta ilmestyi vuonna 2008 tietokirja nimeltä Vankisurmat – neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa (WSOY).


Kirjassaan Kujala tekee selväksi, että Suomi kohteli neuvostovankeja huonosti ja heitä myös surmattiin laittomasti.

Missään vaiheessa tutkimuksiaan Kujala ei ole kuitenkaan törmännyt faktoihin eikä edes viittauksiin, joiden mukaan Suomi olisi tiennyt jo jatkosodan aikana Neuvosto-Karjalan Sandarmohissa sijaitsevista Josif Stalinin aikaisista poliittisten vainojen uhrien haudoista ja käyttänyt itse niitä samoja hiekkakankaita neuvostoliittolaisten sotavankien hautaamiseen.


Presidentti Vladimir Putinin perustama Venäjän sotahistoriallinen seura, Venäjän puolustusministeriö ja pari petroskoilaista tutkijaa ovat kuitenkin jo muutaman vuoden ajan pitäneet yllä ”hypoteesia”, jonka mukaan Sandarmohin joukkohaudoista löytyisi myös suomalaisten teloittamia neuvostovankeja.
Kahtena kuluneena syksynä Sandarmohissa on tehty myös kaivauksia, joissa on pyritty löytämään todisteita suomalaisten ampumista sotavangeista. Kaivauksia ei ole suoritettu tiedeyhteisön valvonnassa eikä tuloksista ole ainakaan toistaiseksi tiedotettu tieteen kaikkia avoimuussääntöjä noudattaen.
IS julkaisee ohessa Kujalan laatiman kirjoituksen, jossa hän vastaa venäläisväitteisiin. Ensimmäinen versio Kujalan kirjoituksesta ilmestyi Severreal.org -sivustolla Venäjällä, mutta seuraava teksti on sen täydennetty versio.

Kujalan alkuperäinen teksti oli englanninkielinen. IS on kääntänyt tekstin suomeksi ja Kujala on tarkistanut kirjoituksen suomenkielisen asun muutamine lisäselvennyksineen.


Antti Kujala: ”Räikeää vääristelyä – viisivuotiaan logiikkaa”

Muutama vuosi sitten kaksi petroskoilaista tutkijaa, Sergei Verigin ja Juri Kilin, tulivat julkisuuteen ”tieteellisellä hypoteesilla”, jonka mukaan Sandarmoh oli myös Suomen teloittamien neuvostoliittolaisten sotavankien salainen hautapaikka jatkosodan ajalta 1941-44, jolloin Suomi oli miehittäjänä Neuvosto-Karjalassa.

Nyky-Venäjän sisäisten tapahtumien suhteen olen ulkopuolinen, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että Veriginin ja Kilinin ”hypoteesi” sekä myös Stalinin joukkohautojen tutkijoiden tunnetut vangitsemiset ovat yrityksiä vähätellä ja häivyttää Stalinin joukkosurmia.

Tavoitteena lienee herättää myös epäluuloja Memorial-järjestön työtä kohtaan ja pelotella sekä hiljentää ihmisiä, jotka ovat tehneet Memorialissa työtä Stalinin tekojen selvittämiseksi.

On totta, että Suomen armeija ei saa puhtaita papereita neuvostoliittolaisten sotavankien kohtelusta, mutta yritys vierittää Stalinin rikoksista osasyy Suomen harteille on räikeää tosiasioiden vääristelyä.

Kyse on myös epäystävällisestä eleestä Suomea kohtaan. Jokaisen kansan pitäisi tarkastella oman historiansa pimeitä puolia yrittämättä valkopestä niitä siten, että korostetaan muidenkin kansojen tehneen syntiä, sillä sellainen yritys muistuttaa lähinnä viisivuotiaan lapsen logiikkaa.

Voin vain toivoa, että Sandarmohin tapauksen käsittelystä Venäjällä vastaavat ihmiset olisivat niin vastuullisia, että he havaitsisivat tämän ”tieteellisen hypoteesin” järjettömyyden.

Ikävä sanoa, mutta Verigin ja hänen apurinsa vaikuttavat pikemminkin kolmannen luokan historioitsijoilta, jotka mitä ilmeisimmin itse uskovat omiin ideoihinsa.

He elävät enemmän tai vähemmän ”stalinistisessa todellisuudessa”, jossa ulkomaat ja ulkomaalaiset ovat Venäjälle jatkuvasti pelkkä uhka. Heidän johtopäätöksensä pohjautuvat tällaiselle ajattelulle.


Suomen Punainen Risti valvoi vankien kohtelua

Suomella todellakin oli sotavankileirejä Medvezhegorskissa eli Karhumäessä, joka sijaitsee noin kymmenen kilometriä länteen Sandarmohista.

Sandarmohin hiekkakannas itsessään sijaitsi puolestaan hyvin lähellä taistelujen eturintamaa jatkosodan aikana.

Suomen Punainen Risti valvoi tarkasti Suomen hallussa olleita sotavankeja kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Jokaisella sotavangilla oli oma Punaisen Ristin sotavankikorttinsa. Esimerkiksi kuolinpäivä ja kuolinsyy merkittiin kortteihin, ja välistä kortteihin kirjattiin myös vangin hautapaikka.

Vuonna 2008 Suomen Kansallisarkisto sai valmiiksi internetissä olevan tietokannan, johon on merkitty Suomen vankeudessa kuolleiden 19 000 neuvostosotavangin tiedot. Tämä tietokanta olisi myös venäläisten tutkijoiden käytössä, mutta ainakaan toistaiseksi Verigin ja Kilin eivät näytä hyödyntäneen sitä, vaikka kyseisen tietokannan pitäisi olla kaiken sotavankeja koskevan järkevän uuden tutkimuksen peruslähtökohta.

Tietokannasta käy ilmi, että Karhumäessä on rekisteröityjä sotavankien hautapaikkoja, mutta yhtään niistä ei ole Sandarmohissa, koska siellä ei myöskään ollut yhtään sotavankileiriä. Yleinen käytäntö sodan aikana oli, että sotavangit haudattiin sotavankileirien välittömään läheisyyteen.

Punainen Risti tarkkaili sotavangin kuolemaan johtaneita olosuhteita ja vankien hautaamista. Ajatus suomalaisten ylläpitämästä ”salaisesta hautapaikasta” on siksi hyvin absurdi. Koko idea voisi kuulostaa järkevältä ainoastaan sellaisessa suljetussa todellisuudessa, joka oli ominaista NKVD:lle eli Neuvostoliiton salaiselle poliisille.


Sotavankien kortteja ei väärennetty

Teoriassa on tietenkin mahdollista, että Sandarmohiin olisi haudattu joitakin taisteluissa kaatuneita neuvostoliittolaisia sotilaita, mutta itse pidän sitäkin vaihtoehtoa hyvin epätodennäköisenä.

Syyskuussa 1944 solmittu Moskovan välirauha eli aseleposopimus velvoitti Suomen käymään oikeutta niitä henkilöitä vastaan, jotka olivat syyllistyneet sotarikoksiin. Olen itse käynyt läpi esimerkiksi läpi oikeustapauksia, jotka liittyvät 500:n neuvostosotavangin surmaamiseen.

Suurin osa ammutuista sotavangeista teloitettiin laittomasti. Heistä 332:n henkilöllisyys on onnistuttu selvittämään.

Punaisen Ristin kortistoissa ainoastaan yhdeksän ammutuista on merkitty kuolleeksi tauteihin, mutta olen saanut selville sodan jälkeisistä oikeusdokumenteista, että heidät oli todellisuudessa ammuttu.

Pienemmillä leireillä kuolinsyyn toteamisen saattoi tehdä henkilö, jolla ei ollut lääketieteellistä koulutusta. Mutta tästäkin huolimatta vain siis hyvin harvan ampumahaavoja saaneen sotavangin kuolinsyyksi oli merkitty sairaus – eli että itse väkivalta ei olisi ollut menehtymisen syy. Tämä viittaa siihen, että mitään laajamittaista sotavankikorttien väärentämisestä teloitusten salailemiseksi ei ole tapahtunut.

Olen arvioinut että viidestäsadasta tutkimastani sotavankisurmasta noin sadan vangin henkilöllisyys on jäänyt kokonaan tunnistamatta. Heidät on todennäköisesti surmattu ennen kuin heidät on ehditty rekisteröidä kortteihin. Jäljelle jäävät noin 70 ovat arvioni mukaan tapauksia, joista on laadittu Punaisen Ristin kortti, mutta erilaisten puutteellisten merkintöjen – kuten tarkan kuolinpäivän puuttumisen – vuoksi heidän surmiaan ei ole voitu yhdistää olemassa oleviin korttitietoihin.

Punaisen Ristin ja sotavankisairaaloiden tietojen mukaan Suomen hallussa olleista sotavangeista surmattiin yhteensä 1 019 henkilöä jatkosodan aikana 1941-44.

Tutkimusteni perusteella arvioin, että tähän lukuun pitää lisätä vielä noin 200 henkilöä, jotka ehdittiin surmata ennen kuin heidät oli rekisteröity sotavangeiksi eikä heistä siten myöskään laadittu sotavankikorttia. Vuosina 1941-42 sotavankien rekisteröinti suoritettiin jopa kuukausien viiveellä vangiksi jäämisen jälkeen.

Suomen leireillä ei ollut joukkosurmia

Venäjän Karjalassa sijaitseva Sandarmoh on hautapaikka tuhansille venäläisille ja suomalaisille sekä kymmenille muille kansallisuuksille, joita surmattiin 1930-luvun lopulla Neuvostoliitossa toimeenpannuissa Josif Stalinin käynnistämissä poliittisissa vainoissa. Hautapaikka tuli Venäjällä yleiseen tietoisuuteen vasta 1997 Memorialin ja paikallisen historia-aktivistin Juri Dmitrijevin arkistoselvitysten perusteella Neuvostoliiton romahdettua.

Verigin ja Kilin ovat kertoneet lehtitietojen mukaan epäilevänsä kuitenkin, että 500 tai ehkä 1 000 tai jopa 2 000 Suomen surmaamaa tai suomalaisten käsissä kuollutta neuvostosotavankia olisi haudattu Sandarmohiin. Väitteet ovat perusteettomia.

Suomen ylläpitämillä sotavankileireillä ei tapahtunut ylipäätään joukkosurmia. Yleensä sotavankeja surmattiin yksittäin tai muutama kerrallaan, mutta joissakin harvoissa tapauksissa on surmattu 10-12 henkilöä kerralla.

Sotavankien kohtelua säätelevät kansainväliset sopimukset sallivat vain hyvin lievät menetelmät sotavankien rankaisemiseen. Kurin ylläpitämiseksi vartijat ottivat siksi välistä lain omiin käsiinsä ja heidän välittömät esimiehensä sallivat kaiken tapahtua aivan kuin eivät olisi mitään huomanneetkaan.

Tiedetään, että yhdellä Karjalankannaksen sotavankileirillä tapahtui yli sata sotavankisurmaa loppuvuodesta 1941 kesään 1942 mennessä. Päämaja ryhtyi selvittämään näitä surmia jo sodan aikana, ja tuo selvitystyö johti osaltaan siihen, että sotavankisurmien määrä väheni kauttaaltaan suomalaisleireillä.

Mutta koska oltiin keskellä sotaa, päämaja ei lopulta vienyt tutkimiaan Karjalankannaksen tapauksia oikeuteen. Voi kuitenkin olettaa, että mikäli vastaavia sotavankien laajamittaisempia surmia olisi tapahtunut myös muilla leireillä – kuten esimerkiksi Karhumäen lähellä – myös ne olisivat herättäneet päämajan huomion ja me tietäisimme niistä myös Punaisen Ristin sotavankikorttien perusteella.

Sandarmohista ei saa ”suomalaisten Katyniä”

Suomen sotavankileireillä tiedetään menehtyneen 19 000 sotavankia, mutta itse olen arvioinut, että menehtyneitä oli mahdollisesti jopa kolme tuhatta enemmän. He ovat todennäköisesti kuolleet ennen kuin heidät on ehditty rekisteröidä emmekä siksi tiedä heidän nimeään. Arvio perustuu eri armeijan divisioonien tekemiin ilmoituksiin sodan aikana.

Luvuissa on epätarkkuuksia, mutta Suomella on täytynyt olla ainakin 3 000 sotavankia enemmän kuin on virallinen sodan jälkeen ilmoitettu kokonaisluku 64 000. Suurin osa rekisteröimättömistä arviolta kolmestatuhannesta vangista on mitä ilmeisimmin kuollut tauteihin tai aliravitsemuksen seurauksiin, sillä juuri ne olivat myös tilastoihin merkittyjen 19 000 menehtyneen sotavangin yleisimmät kuolinsyyt.


Olisi hölynpölyä väittää, että suurin osa rekisteröimättömistä arviolta kolmestatuhannesta vangista olisi voitu ampua.

Olisi niin ikään kaukaa haettua kuvitella, että suurin osa rekisteröimättömistä sotavangeista olisi saattanut viettää vankeusaikansa joko Karhumäellä tai jossain muualla Neuvosto-Karjalassa. Kannattaa myös muistaa, että suurin osa neuvostovangeista sijoitettiin kanta-Suomen alueelle, jotta heidän pakomahdollisuutensa pystyttiin minimoimaan.

Ja suorastaan järjetöntä olisi väittää, että Karhumäen-Sandarmohin alue olisi jonkinlainen ”salainen suomalainen Katyn”.

Katynin joukkosurma oli toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 tapahtunut puolalaisten upseerien ja sivistyneistön joukkoteloitus, jonka saksalaiset saivat selville sodan edetessä ja julkistivat koko maailmalle. Stalin oli surmauttanut Katynissä arviolta yli 21 000 puolalaista, mutta myöhemmin Neuvostoliitto yritti monin eri tavoin kiistää osallisuutensa teloituksiin ja vierittää syyn saksalaisten niskoille.

Suomen armeija ei tiennyt Stalinin haudoista

On totta, että yksi kolmasosa sotavangeista menehtyi suomalaisilla vankileireillä. Vaikka Suomi ei harjoittanutkaan mitään systemaattista tuhoamispolitiikkaa, sotavankien suhteellinen menehtymisprosentti oli toisen maailmansodan aikana Suomea korkeampi ainoastaan natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa.

En siis yritä valkopestä Suomen armeijan tekemisiä – kuten lukija varmaan on huomannut – mutta kannatan pidättäytymistä tosiasioihin, jotka on tätä ennen jo tutkittu perusteellisesti. Eli toisin sanoen olisi käytettävä esimerkiksi minun tekemiäni lukumääräarvioita oikeassa asiayhteydessä eikä niin, että niiden avulla yritettäisiin hämärtää koko kuvaa sotavankien kohtelusta.

Entä tiesikö Suomen armeija Stalinin poliittisten vainojen joukkohaudoista Sandarmohissa jo jatkosodan aikana?

Vastaus tähän kysymykseen voi löytyä vain suomalaisista dokumenteista, jotka ovat suomalaisissa arkistoissa. Minä itse en ole – eikä ole myöskään kukaan muukaan suomalaistutkija – nähnyt mitään viittaustakaan siihen. Asiakirjoista näkyy, että Suomen armeijan päällystöllä ei ollut niistä mitään tietoa.

Suomen Kansallisarkisto on toivottanut myös Veriginin ja Kilinin tutkimaan dokumentteja. Mitkään sodanaikaisista dokumenteista eivät ole enää salauksen piirissä, mutta tietojeni mukaan he eivät ole käyneet suomalaisarkistoihin tutustumassa. Verigin ei edes puhu suomea. Joten kuinka he voisivat tietää paremmin kuin me suomalaistutkijat?

Jos Suomen armeija olisi löytänyt Stalinin joukkohaudat Sandarmohista, Suomi olisi käyttänyt niitä hyväkseen samantyyppisessä Neuvostoliittoa vastaan suunnatussa propagandassa kuin Saksa teki Katynin kohdalla. Tähän johtopäätökseen on päätynyt myös arvostettu Petroskoin yliopiston historiantutkija Irina Takala, ja se kuulostaa kaikkineen hyvin uskottavalta.

Epäuskottava on sen sijaan ajatus siitä, että Suomen armeija olisi ryhtynyt kuljettamaan sotavankeja teloitettavaksi tai vienyt heidän ruumiitaan haudattavaksi kymmenen kilometrin päähän Karhumäen leireiltä, kun leirien vieressä oli hautausmaita ja niiden hyödyntäminen oli yleinen käytäntö.

Väite vihreästä väristä ei todista mitään

Mitä tulee Venäjän sotahistoriallisen seuran kaivauksiin, haluaisin huomauttaa, että Suomessa sotavangeille annetut brittiläiset manttelit olivat väriltään ruskeita, eivät vihreitä.

Syyskuussa 2018 sotahistoriallinen seura kertoi löytäneensä vihreitä kankaanpalasia kaivausten yhteydessä. Jos löytö pitää paikkaansa, se ei todista neuvostosotavankien ampumisesta, sillä väri on väärä.

Kun sotavanki ammuttiin laillisesti – eli hänelle oli annettu kuolemantuomio – teloitettava vanki katsoi teloittajiaan päin. Mutta vain harvat sotavangit tuomittiin kuolemaan.

Suurin osa ampumisista oli laittomia sotavankisurmia, jolloin uhrin käskettiin lähteä kävelemään eteenpäin ja vartija ampui häntä selkään. Vartija raportoi tämän jälkeen eteenpäin, että vanki oli mukamas yrittänyt paeta, sillä pakoyritys oli sallittua estää tällä tavoin.

Venäläisten lehtitietojen mukaan Sandarmohista ylös kaivetut vainajat olisi kuitenkin surmattu niskalaukauksella ja heidän kätensä olisivat olleet selän taakse sidottuina. Se oli yleinen NKVD:n käyttämä teloitustapa.

Eli toisin sanoen: jos olento kävelee kuin ankka ja kaakattaa kuin ankka, se on mitä todennäköisimmin ankka.

Venäjä ja Suomi ansaitsevat parempaa

Toivon todella, että Venäjän ja Suomen välillä olisi mahdollista tutkia Stalinin vainoja ja toisen maailmansodan tapahtumia ilman mitään poliittisia taka-ajatuksia tai päämääriä.

Maidemme välisessä historiantutkimuksessa on ollut aivan liikaa politisointia ja viholliskuvan rakentamista. Sekä venäläiset että suomalaiset ansaitsevat paljon parempaa.

Antti Kujala, historian tohtori, dosentti, Helsingin yliopisto



Voit lukea lisää Sandarmohista myös seuraavista IS:n artikkeleista:

Venäläistutkijalla on vastateoria Suomi-syytöksille: Oliko sotavankien ampuja Neuvostoliitto itse?

Venäjä sai Johan Bäckmanin avukseen ”Suomen teloittamien” kaivauksiin

Suomalaisdiplomaatti kävi joukkohaudoilla juuri ennen uutta ”Suomen teloittamien” etsintäkohua: ”Halusin nähdä Sandarmohin omin silmin”