Mika Aaltolan kolumni: Suurvallat jylläävät, mutta mikään ei ole vääjäämätöntä

Julkaistu:

Kolumni
Todellisuus tapahtuu, ei ainoastaan menneisyyden, mutta myös tulevaisuuden varjossa, kirjoittaa Mika Aaltola.
Asiat sujuvat tuulen ollessa myötäinen. Berliinin muurin murruttua aallot olivat Euroopan unionin kannalta myötäisiä. Unioni syveni ja laajeni. Ajan keskeinen henki mahdollisti paljon. Yhteisen rahan, paljon infrastuktuuria ja uusia instituutioita. Ajan henki tuki liberaalin ajattelun yleismaailmallistumista. Historian pitkän kaaren nähtiin suosivan markkinoiden avautumista, rajojen madaltumista sekä valtioiden luopumista ”vanhanaikaisista” vaateista muiden alueisiin. Historian nähtiin myös tukevan demokratian ”vääjäämätöntä” leviämistä.

Perustrendit olivat kuin kiveenhakattuja, yliaikakautisia. Olettamat muuttuivat ikään kuin epäpoliittisiksi. Niitä ei käsitetty ainakaan valta- tai geopoliittisiksi. Esimerkiksi, kun Ukrainan kanssa käytiin ennen Krimin miehitystä ja Ukrainan sotaa, neuvotteluita kauppasopimuksesta, asia nähtiin periaatteessa byrokraattisena prosessina. Samalla ihmeteltiin Venäjän reaktioita. Perusolettamista käsin Venäjän tulkittiin olevan tuhon tiellä. Naapureille uhittelu, tullien asettaminen läntisille tuotteille, nationalistinen hehkutus ja demokratiasta luopuminen käsitettiin historian pitkästä kaaresta poikkeamisena, joka saattaisi Venäjän kujanjuoksuun. Esimerkiksi presidentti Obaman hallinnolle, Venäjän oikkuilu oli tavallaan itsensä korjaava ongelma, koska enemmin tai myöhemmin Venäjällä ymmärrettäisiin palata ”oikealle” ladulle.

Asiat ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Brexit-kina, Trumpin valinta, Kiinan nousu, uusnationalismin leviäminen, Unkarin malli ja Venäjän kyky seilata eteenpäin omalla strategiallaan ovat kaikki olleet merkkejä omien mielikuviemme historiattomuudesta, luultua paljon vähemmän universaalista luonteesta. Venäjä saattaa porskuttaa valitsemallaan tiellä eteenpäin. Historiassa juuri mikään ei ole vääjäämätöntä, jos ei sitten historiaan liitettyjen oletusarvojen kuoleminen.

Olisiko ratkaisuna sitten kyynistyminen? Valta kuuluu sille, joka sen ottaa. Valta perustuu voimalle, jolla on kuolettavan kovat välineet ja ovela luonne. On helppo olla lohduton tai ajatella, että realistinen valtapolitiikka on kaiken kulmakivi. Toisaalta kyyninen ja lohduton valtapoliittinen realismikaan ei kuvaa muuttumattomia ”faktoja” sellaisenaan.

 

On helppo olla lohduton tai ajatella, että realistinen valtapolitiikka on kaiken kulmakivi.

Maailmamme on erilainen kuin suurvaltakeskeiset maailmanajat aikaisemmin. On paljon uusia muunnelmia. Kun katselee karttaa maailman datakaapeleista, ei voi olla huomaamatta, kuinka Yhdysvallat- ja länsikeskeinen se on. Vanha vallan jakauma monisti itsensä uudelle toimintakentälle. Kaapelikartta ei ole kaukana, vaikka globaalien pääomavirtojen kartasta. Pääomat virtaavat edelleen läntiseen Eurooppaan ja Yhdysvaltojen rannikoille. Datavirtoja ylläpitävät uudet käytännöt ovat siellä, missä on varallisuutta. Liikkeet näillä kartoilla ovat hitaampia, kuin esimerkiksi suurvaltaehdokkaiden voimankäyttö Syyriassa. Vanha aika vaikuttaa omaan aikaamme asettaen yllättäviä ehtoja uusien suurvaltojen käyttäytymiselle.

Todellisuus tapahtuu, ei ainoastaan menneisyyden, mutta myös tulevaisuuden varjossa. Haasteet, kuten ilmastonmuutos, muuttaa tässä ja nyt reunaehtoja. Se tuottaa uusia valtakäytäntöjä niihin liittyviä ideologioita. Jos ”ikiaikaisen” geopolitiikan keskiössä on ollut strategisten resurssien, kuten energian, suora tai epäsuora hallinta, ajatus strategisista resursseista on nyt muuttumassa. Maailman mutatoituu. Strategissa analyysissä pitäisi hoksata, kuinka takaperoiset ja etuperoiset takaisinkytkennät yhdistyvät toisiinsa. Omaa aikaamme värittävät siemenmuodossa olevat tulevat tapahtumat sekä edellisten aikakausien perintö, jota emme ehkä aikoinamme huomanneet.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt