Kaksi lapsi­perhettä pakeni hengen­vaarallisesti DDR:stä sateen­varjo­kankaasta ommelulla kuuma­ilmapallolla – Länsi-Saksassa ystävyys päättyi surullisesti

Julkaistu:

Günter Wetzel ompeli kuumailmapallon ja pakeni sillä Itä-Saksasta tasan 40 vuotta sitten. Nyt hän kertoo IS:lle tarinansa.
Vanhalla poljettavalla ompelukoneella sateenvarjokankaasta, taftista ja purjekankaasta kokoon kursittu 26 metriä korkea pallo. Moottoripyörän moottorista kyhätty ilmanpuhallin, neljä ylösalaisin asennettua propaanikaasusäiliötä ja hellapiipun pätkästä tehty poltin, jolla ilmaa lämmitettiin tulenlieskalla.

Kori, jonka alustan teräslevyn paksuus oli 0,8 milliä ja ”kaiteina” pelkät narut. Kyydissä neljä aikuista ja neljä lasta, joista kaksi oli vain 2- ja 5-vuotiaita. 28 minuutin lento jääkylmässä ilmassa keskellä yötä jopa 2 000 metrin korkeudessa yli raja-aitojen, joita vartioivat ampumakäskyn saaneet sotilaat.

Günter Wetzel, mitä ajattelette sensaatiomaisesta paostanne DDR:sta nyt neljä vuosikymmentä myöhemmin?

– Jos olisin silloin tiedostanut kaikki vaarat mitä lentoon liittyi, en olisi lähtenyt hankkeeseen. Olisin keksinyt jotain muuta, sanoo mies, joka on muun muassa tuoreen Pako muurin takaa -elokuvan esikuvana.

Günter Wetzelin ja hänen toverinsa Peter Strelzykin perheiden loikkauksesta länteen tulee maanantaina kuluneeksi tasan 40 vuotta. Pakoa ja kylmän sodan musertavaa rautaesirippua muistellaan Saksassa tänä syksynä muutenkin mittavasti, kun muurin murtumisesta tulee marraskuussa 30 vuotta.


Myös Wetzel, 64, osallistuu nykyisin auliisti muisteluihin – oltuaan sitä ennen hiljaa kolme vuosikymmentä. Hän suostuu mielellään IS:n haastatteluun puhelimessa Saksan Chemnitzistä.

– Halusin pitkään rauhaa perheelleni ja lapsilleni, mutta sitten aloin ajatella, että DDR:n historiaa pitää käsitellä ja muistella. Nykyisin kierrän kouluissa ja eri tilaisuuksissa kertomassa paitsi paosta myös entisestä kotimaastani, ja nuoret vaikuttavat olevan erittäin kiinnostuneita. Wetzel kertoo.

Wetzel ei osaa nimetä yksittäistä syytä siihen, miksi hän halusi paeta Länsi-Saksaan. Sen sijaan hän luettelee monta syytä.

– Olin vuosien kuluessa ajatellut asiaa paljon ja vakuuttunut, että minun on päästävä pois. Vaikka mikään ei sinänsä uhannut elämäämme, emme olleet vapaita, ja se alkoi aiheuttaa ahdistusta.


Pakohalu istutettiin Wetzeliin myös verenperintönä. Hänen isänsä loikkasi länteen, kun pikku-Günter oli vain 5-vuotias. Tuolloin rajoja ei vielä vartioitu niin tiukasti kuin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin DDR muuttui kansalaisiaan vahtivaksi poliisivaltioksi. Hallitseva kommunistipuolue ei lähtijöitä suvainnut. Eikä lähtijöiden lapsia, joille saatettiin kostaa hienovaraisella, mutta julmalla tavalla.

– Halusin lukemaan fysiikkaa yliopistoon, mutta isäni takia se evättiin minulta. Meillä ei ollut mitään yhteyttä häneen, mutta hänen takiaan päädyin hanttihommiin, muun muassa kuorma-autonkuljettajana ja ambulanssikuskina itsensä elättänyt Wetzel kuvaa katkeruuden kasvua itsessään.

Palataan kuitenkin varsinaiseen syyhyn, miksi Günter Wetzelistä tuli kuuluisa.

Lyhyesti voisi sanoa, että se liittyy hänen ompelutaitoonsa.

Pakokeinot DDR:stä olivat moninaisia, mutta Wetzelin ja Strelzykin metodi kuuluu kekseliäimpiin. Sitä voisi luonnehtia myös hurjaksi – ja jopa epätoivoiseksi.

Wetzel ja Strelzyk olivat tavanneet työn merkeissä kotikaupungissaan Pöss­neckissä, ja samanhenkisyys johti ystävyyteen. Paosta keskusteltiin paljon. Vain keinon keksiminen oli vaikeaa, koska kumpikin halusi perheensä mukaan, eli yhteensä lähtijöitä olisi kerralla kahdeksan.

– Meidän tapauksessamme kaikki alkoi sattumasta. Vaimoni sisar kävi lännestä vierailulla luonamme ja toi kuumailmapalloilusta kertovan lehden tuliaisiksi. Ajattelin, että ei tuo voi olla niin vaikeaa tai vaarallista, ettenkö voisi itsekin tehdä niin.

– Olimme siihen aikaan jotenkin... sanoisinko elämänhaluttomia, ja näimme siinä keinon. Olimme vakuuttuneita, että se olisi mahdollista ja turvallista. Seuraavaksi piti vain vakuuttaa myös vaimomme asiasta, Wetzel muistelee.

Hänen tarinansa kertoo ihmisen suunnattomasta kekseliäisyydestä, sinnikkyydestä, ajoittaisesta epätoivosta ja lopulta henkeäsalpaavasta pelosta, joka pakotti eteenpäin.

Wetzelit ja Strelzykit tekivät päätöksen kuumailmapallopaosta naistenpäivän aattona, 7.3.1978. Alkoi kuumeinen opiskelu ja valmistelu. Materiaaleja tutkittiin ja testattiin, pallon koko arvioitiin kuvista ja sen käyttöä opeteltiin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Wetzel oli se, joka ompeli. Päivästä toiseen anoppinsa vanhalla Gritzner-merkkisellä poljettavalla koneella. Se oli jykevä ja mahdollisti paksun neulan käytön, mutta Wetzelin jalka kipeytyi lopulta pahasti polkemisesta. Avuksi piti hankkia moottori, ja työ sujui nopeammin.

Ensimmäinen pallo oli susi. Se ei täyttynyt kunnolla, vuoti ja oli liian raskas. Öiset testit metsäaukiolla epäonnistuivat ja lopulta Strelzyk poltti pallon ja samalla todisteet lämmitysuunissaan.

Toinen pallo saatiin täyttymään, kun miehet ottivat oppia virheistään. Wetzel rakensi 250-kuutioisen MZ-moottoripyöränsä moottorista tehokkaan ilmanpuhaltimen pallon täyttämiseksi, Strelzyk paranteli poltinta, materiaaleja kevennettiin ja Wetzel vahvisti saumoja nailonlangalla. Kankaita haalittiin eri puolilta itäistä Saksaa milloin miksikin harrastajaksi tekeytyneinä.



Lopulta Wetzel kuitenkin tajusi, että pallo oli liian pieni ja poltin tehoton kahdeksalle ihmiselle. Hän kävi vaimonsa kanssa hurjan sisäisen kamppailun.

– Totesimme, että riski oli pienten lasten kanssa liian suuri ja ilmoitimme Strelzykeille vetäytyvämme hankkeesta.

Strelzykeille luopuminen ei ollut vaihtoehto. Kun Peter Strelzyk oli tehnyt vielä yhden keksinnön, propaanikaasusäiliöiden kääntämisen ylösalaisin polttimen tehon lisäämiseksi, hänen perheensä lähti pako­yritykseen heinäkuussa 1979. Pilvessä lentäminen kuitenkin kasteli pallokankaan, se muuttui liian raskaaksi ja pallo tömähti alas vain muutaman sadan metrin päässä rajasta – DDR:n puolella.

Strelzykit onnistuivat livahtamaan kotiinsa jäämättä kiinni, mutta pallo jäi.

Strelzykeille ja myös Wetzeleille valkeni karu tosiasia: turvallisuuspoliisi Stasi oli nyt vääjäämättä heidän perässään ja jäljitti heitä pakopallon materiaalien ja muiden todisteiden avulla. He vakuuttuivat siitä, että oli vain ajan kysymys, milloin Stasi löytäisi heidät.

Siinä oli viimeinen ja paras syy paeta: kiinnijäänti olisi merkinnyt pitkää vankeustuomiota, ehkä lasten huostaanottoa. Kummallakin oli kokemusta myös siitä, että ihmiset saattoivat DDR:ssä vain kadota, eikä heistä koskaan enää kuultu.

 

Vaikka koko ajan oli olemassa vaara, että Stasi nappaa meidät ja joudumme vankilaan, ehdottomasti suurimmassa vaarassa olimme kuitenkin lentäessä.

Tarvittiin kolmas pallo.

Siitä tehtiin puolet suurempi kuin edellisestä, yli 4 000 kuution kokoinen jättiläinen. Wetzel jäi sairauslomalle ja ompeli käytännössä yötä päivää. Viimein pako oli kiinni vain yhdestä tekijästä: pohjoistuulesta, joka puhaltaisi pallon oikeaan suuntaan eli etelään kohti Baijeria ja Länsi-Saksaa.

Kuukausi ennen pakohetkeä Stasi teki jotain poikkeuksellista: se pyysi lehti-ilmoituksella kansalaisilta tietoja Strelzykien jälkeensä jättämien todisteiden tunnistamiseksi. Loikkariperheet tajusivat, että oli toimittava heti tilaisuuden tullen.

– Vaikka koko ajan oli olemassa vaara, että Stasi nappaa meidät ja joudumme vankilaan, ehdottomasti suurimmassa vaarassa olimme kuitenkin lentäessä. Olisimme voineet milloin tahansa syöksyä alas, Wetzel muistelee nyt.

Myöhään yöllä 16. syyskuuta 1979 Wetzelit ja Strelzykit lapsineen, jotka olivat tuolloin 2-, 5-, 11- ja 15-vuotiaita, ahtautuivat pakopalloonsa ja panivat elämänsä yhden kortin varaan.

Ensimmäinen karmiva hetki koettiin jo lähdössä, kun miehet eivät onnistuneet katkomaan ankkuriköysiä yhtä aikaa, vaan kori heilahti vinoon ja poltin sytytti pallon tuleen. Onneksi mukaan oli varattu jauhesammutin.

Sitten pallon huipulle repesi ammottava reikä, kun ylimmän kangaskappaleen saumat pettivät. Tämä tarkoitti, että poltinta oli pidettävä päällä jatkuvasti, jolloin pallo oli kuin iso yötaivaalla läpättävä hehkulamppu.


Jälkeenpäin on selvinnyt, että pallosta oli tehty ilmoitus. DDR:n rajavartijoiden valonheittimet pyyhkivät taivasta, mutta eivät kuitenkaan yltäneet kahden kilometrin korkeudessa lentävään pakopalloon. Wetzelillä ja Strelzykeillä oli samaan aikaan muuta ajateltavaa, sillä polttimen jatkuvalla käytöllä oli seurauksensa.

– 2000 metrissä meiltä loppui kaasu. Emme kyenneet ohjaamaan palloa mitenkään, olimme vain matkustajia.

Loppu tultiin tuurilla, jossa yhtä osaa näyttelivät Wetzelin laskelmat pallon koosta.

– Olimme tehneet pallosta isomman kuin oli ollut tarpeen ja se jaksoi kantaa meitä ja putosi vain hitaasti. Myös tuuli oli voimakas ja vei meitä koko ajan eteenpäin.

– Laskeutuminenkin oli onnekas. Pallo olisi voinut osua rinteeseen, puihin, taloihin tai veteen.

Ainoa, joka sai osumaa pallon rysähdyksessä puutaimikkoon, oli jalkansa loukannut Wetzel. Suurempi huoli oli kuitenkin varmistaa, että pallo tosiaan oli lentänyt rajan yli. Miehet olivat epävarmoja, koska lento oli kestänyt vain 28 minuuttia.

– Olimme suunnattoman huojentuneita ja onnellisia, kun törmäsimme poliiseihin. Länsisaksalaisiin poliiseihin, Wetzel muistelee.

 

Olimme suunnattoman huojentuneita ja onnellisia, kun törmäsimme poliiseihin. Länsisaksalaisiin poliiseihin.



Millainen elämä lännessä odotti? Saitteko mitä etsitte?

– Kyllä. Onnistuimme hankkimaan pian työpaikat ja asunnon. Tein töitä automekaanikkona ja opettelin harrastajalentäjäksi. Elämä oli mukavaa.

Yksi asia Wetzeliä jäi kaivelemaan. Välit Strelzykiin katkesivat pian paon jälkeen.

– Jouduin jalkavammani takia olemaan sairaalassa viikon, ja sillä aikaa Peter otti mediassa kaiken kunnian pallon rakentamisesta. Minä olin kuitenkin se, joka sai idean, teki pallon ja useita siihen liittyviä keksintöjä. Peter vastasi polttimesta ja pallon rahoituksesta. Kumpikaan meistä ei olisi kyennyt hommaan ilman toisen apua.

– En ymmärrä, miksi hän teki niin kuin teki. Hän kuoli pari vuotta sitten eikä meillä ollut enää yhteyksiä hänen perheeseensä, Wetzel sanoo.

Wetzel vetäytyi julkisuudesta ja asettui Baijeriin. Kymmenen vuoden päästä hän pääsi seuraamaan aitiopaikalta DDR:n kaatumista.

– Olin todella onnellinen. Jo viikon kuluttua muurin murtumisesta matkustin ensi kertaa entiseen kotikaupunkiini tapaamaan sukulaisiani ja ystäviäni.

Wetzel tuntee monen muun maanmiehensä tavoin, että Saksojen yhdistymisessä tehtiin paljon poliittisia ja taloudellisia virheitä, mutta hän korostaa silti nyky-Saksan hyviä puolia.

– Ainakin olemme yhtenäinen maa.

– Kun tapaan nuoria, korostan heille, kuinka hyvin heillä loppujen lopuksi menee. Heillä on mahdollisuus kehittää itseään, olla aloitteellisia ja innovatiivisia, ja jos he eivät ole tyytyväisiä maahansa, he voivat aina muuttaa pois. Sitä me emme voineet tehdä.

Oliko DDR:ssä jotain hyvää?

– Oli. Yksityisellä tasolla ihmisten yhteenkuuluvuuden tunne ja naapurien ja ystävien auttaminen oli parasta, sellaista ei nykyään enää ole. Se on kadonnut myös täältä itäisestä Saksasta, jossa nykyisin taas asun.

Wetzelin kotiseudut tunnetaan äärioikeistopuolue AfD:n tukevana kannatusalueena. Mitä hän ajattelee Saksaa puhuttavasta ilmiöstä?

– Me emme tarvitse sellaista puoluetta kuin AfD, Wetzel kuittaa.

– Toisaalta en tue pyrkimyksiä rajoittaa sen toimintaa tai hiljentää mielenilmauksia, koska mielipiteenvapauteen puuttuminen merkitsisi paluuta DDR:n aikaan. AfD:n noususta voi syyttää myös vanhoja puolueita, koska ne eivät ole onnistuneet politiikallaan vakuuttamaan ihmisiä.

Eläkepäiviinsä Wetzel on saanut viimeisen vuoden aikana säpinää muustakin kuin Chemnitzin oikeistomielenosoituksista, sillä Saksassa valmistui heidän kuumailmapallotarinastaan elokuva Pako muurin takaa (Ballon, 2018). Elokuvan esitykset ovat vieneet hänet tilaisuuksiin Tukholmaan asti.

– Elokuvassa on paljon keksittyjä kohtauksia meidän tarinaamme nähden, mutta sehän onkin vain elokuva. Mielestäni se on onnistunut siinä mielessä, että kaikki elokuvassa kuvatut karmeudet olivat monien ihmisten kohdalla totta DDR:ssä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt