Mika Aaltolan kolumni: Uppoava Britannia repii auki monta kiistaa

Julkaistu:

Britannia saattaa avata Euroopassa Pandoran lippaan, kirjoittaa Mika Aaltola.
Elokuun lopulla löydettiin noin 40-vuotiaan irakilaismiehen ruumis Belgian rannikolta. Hän oli yrittänyt uida Ranskasta Britanniaan ja hukkui päästyään puoliväliin. Hän oli etsimässä onneaan Britanniasta muttei löytänyt sitä aaltojen keskeltä. Monille maailmalla ja Briteissä maa on tavoittelun arvoinen. Mutta yhä enemmän on niitä, joille tavoittelemisen arvoinen Britannia on eri asia kuin toisille. Yhteisen tavoitteen ovat korvanneet toisensa poissulkevat visiot.

Filosofi Platon kirjoitti tarina Atlantiksesta, aaltoihin vajonneesta suurvallasta. Tarinassa keskeistä ei ollut historiallinen totuudellisuus vaan se, että se avulla voitiin opettaa jotain ikiaikaista terveiden yhteisöjen luonteesta ja poliittisten sairauksien vaaroista. Atlantis oli rikas saari ja sen asukkaita kuvataan korkean sivistyksen omaaviksi. Mutta vallan, omistuksen ja muiden orjuuttamisen halussaan asukkaat menettivät moraalisen asenteensa: Saari hukkui, koska asukkaiden alkuperäinen sielu vääristyi.

Platonin opetus on tärkeä vielä tänäänkin. Ajatus hukkumisesta on monen huulilla myös Britanniassa. Yksille se on hukkumista vieraiden kontaktien ja liian alhaisten rajojen jalkoihin. Britannia on menettänyt olemuksensa, kun ei ole kontrolloinut vaikkapa maahanmuuttoa tai eurooppalaista vaikutusta saarellaan. Toisista Britannia on menettänyt ominaislaatuisuutensa, kun ei noudata omia liberaaleja ja demokraattisia normejaan ja sääntöjään. Valtaosan mielestä Britannia on hukkumassa, mutta hoitosuositukset ovat sangen erilaisia.

Olin vuonna 1997 idyllisessä Cambridgen yliopistossa tutkijana. Silloin työväenpuolue Tony Blairin johdolla saavutti murskavoiton vaaleissa. Puhuttiin kolmannesta tiestä, joka yhdistäisi kansakuntaa keskitielle. ”Kolmas tie” pyrki yhdistämään oikeiston perinteistä talouspolitiikkaa vasemmiston perinteiseen sosiaalipolitiikkaan. Elettiin toiveikasta aikaa ja maailmalla puhuttiin coolista Britanniasta. Nyt tilanne on toinen. Britit joko ajattelevat hyvin rajusti tilanteesta tai tuntevat hämmennystä ja vieraantumista. Toiset ihailevat uutta pääministeriä Boris Johnsonia, koska hän uskaltaa ja tekee. Valta kuuluu sille, joka sen ottaa. Hyvä, kun vihdoinkin joku tekee jotain. Toisille hän on pelle ja piru sekä vallananastaja.

 

Valtaosan mielestä Britannia on hukkumassa, mutta hoitosuositukset ovat sangen erilaisia.

Atlantin aallot eivät ole Briteille pelastus Euroopasta, vaan upottava paikka. Yhdysvallat ei Britanniaa pelasta, edes Donald Trumpin aikana. Jakautuneessa USA:ssa Britanniasta tulee millisekunnissa pelimerkki maan omassa kiihkeässä luisussa. Uusi hallitus tai uuden vaalit saattavat tuottaa Britannialle jonkinasteista tahtotilaa ja ratkaisua, mutta sisäinen hajaannus saattaa johtaa Britannian poliittiseen jakautumiseen Skotlannin itsenäistyessä todennäköisesti kivuliaasti.

Miten sitten Eurooppa? Asiat eivät ole mantereella paljon paremmin. Britannian sotku synnytti kyllä pelotteen, joka muistuttaa äänestäjiä EU-eron vaaroista. Uppoava Britannia ei kuitenkaan mene rauhassa syvyyksiin. Se on liian iso taloudellisesti, sotilaallisesti ja kulttuurillisesti. Sen imu vetää mukanaan paikkoja, joista se on kiinni. Pohjois-Irlanti, Gibraltar ja monet kiistat, jotka ovat tuntuneet jo ratkaistuilta, repeävät auki.

Yht’äkkisesti pienempi, merkityksettömämpi, entinen suurvalta hapuilee menneisyydestään aiheita pönkittääkseen itsetuntoaan. Se saattaa avata Pandoran lippaan. Britannia säteilee helposti monien sidoksien kautta pahaa oloaan muualle Eurooppaan, joka on altistunut ja poliittisesti huonovointinen. Jos jotain voisi tehdä, niin ponnistella Britannian uppoamisen välttämiseksi. Se on Euroopalle kohtalon kysymys.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt