Irina Takala ehti löytää hyytäviä tietoja suomalaisista – sitten FSB:n arkistot suljettiin tutkijoilta

Julkaistu:

Dosentti Irina Takala on tutkinut Karjalassa teloitettujen suomalaisten kohtaloita 1990-luvun alusta lähtien. Hän kertoo nyt, miksi tutkimus ei enää etene.
Petroskoin yliopiston historiantutkija, dosentti Irina Takala on seurannut mielenkiinnolla Suomessa virinnyttä halua selvittää Stalinin vainojen suomalaisuhrien kohtalo.

Keskustelun aloitti Helsingin Sanomien eläkkeellä oleva toimittaja Unto Hämäläinen, joka vetosi artikkelissaan presidentti Sauli Niinistöön ja pääministeri Antti Rinteeseen. Molemmat reagoivat pian ja ilmoittivat kannattavansa perusteellisen selvityksen tekemistä.
– On hyvä, että Suomessa on vihdoin herätty tähän asiaan. Ongelmana on kuitenkin se, että kaikki mahdollinen Venäjältä avoimesti saatava tieto on jo tutkittu eikä eteenpäin voi enää päästä, Takala sanoi IS:lle puhelimitse Petroskoista.

Takalan mukaan suomalaisuhrien kohtalon perinpohjainen selvittäminen vaatisi pääsyn useisiin Venäjän keskeisiin hallinnollisiin arkistoihin. Presidentti Vladimir Putinin aikana suurin osa näistä asiakirjoista on salattu uudelleen tai niitä ei ole koskaan avattukaan, ei edes Boris Jeltsinin aikana.


– Tarvittaisiin yhteinen suomalais-venäläinen projekti, josta sovittaisiin valtiollisella tasolla. Pelkään, että se vaatisi Putinin luvan, sillä ilman sitä tietoihin ei olisi pääsyä, Takala sanoi.

Stalinin suomalaisuhrien kohtalot eivät ole suinkaan täysin tuntemattomat, vaan ansiokasta tutkimusta on tehty niin Suomessa, Yhdysvalloissa, Kanadassa kuin Venäjälläkin.

Venäjällä yksi uraa uurtavista tutkijoista on ollut juuri Irina Takala, jonka lähisuvusta yli 10 ihmistä joutui eriasteisten vainojen kohteeksi. Muun muassa hänen isoisänsä Väinö Takala ja isoisoisänsä Aapo Hämäläinen ammuttiin.

– Aloitin tietojen keräämisen 1990-luvun alussa heti sen jälkeen, kun KGB:n arkistot avattiin Jeltsinin käskystä. Turvallisuuspalvelun arkistot olivat kuitenkin auki vain lyhyen aikaa ja sitten ne alkoivat sulkeutua uudelleen.

1990-luvun alussa Takala pääsi tutustumaan esimerkiksi Venäjän turvallisuuspalvelun Karjalan-arkistoon. Salaus oli tuolloin poistettu tietyiltä osin niiltä materiaaleilta, jotka koskivat Stalinin suurta terroria.

Asiakirjojen perusteella Takala onnistui keräämään tiedot, joiden mukaan pelkästään vuosina 1937–38 Karjalassa joutui vainojen uhreiksi – eli vangituiksi, tuomituiksi ja teloitetuiksi – yhteensä 11 300 ihmistä, joista 4 688 oli suomalaisia. Yhteensä Karjalassa asui tuolloin noin 15  000 suomalaista.

– Valitettavasti pääsin tutustumaan vain pieneen osaan asiakirjoista. Materiaaliluetteloita minulle ei myöskään näytetty. Emme siten tiedä edes sitä, kuinka paljon suomalaisia koskevaa materiaalia kaikkineen on FSB:n paikallisarkistossa Karjalassa, Takala sanoi.

Neuvostoliiton kaaduttua Takala pääsi tutkimaan myös kommunistisen puolueen jäsenten rehabilitointiasiakirjoja puoluearkistossa, joka on nyt osa Karjalan kansallisarkistoa.

– 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa monet kommunistisen puolueen jäsenet rehabilitoitiin eli heidät todettiin syyttöminä teloitetuiksi. Siihen liittyvät asiakirjat ovat perusteellisia, joten niistä oli mahdollista saada tarkkaa tietoa suomalaisten puolueaktiivien kohtaloista.


– Tällä hetkellä sekä rehabilitointiasiakirjat että FSB:n arkistojen tiedot ovat tutkijoiden ulottumattomissa. Materiaalia annetaan ainoastaan vainouhrien lähisukulaisille, ja salausta perustellaan muun muassa yksityisyyden suojalla, Takala kertoi.

Kokonaiskuvan saamiseksi tutkijoiden olisi päästävä myös Venäjän sisäministeriön arkistoihin, mutta myös niihin on vaikea saada tutkimuslupaa.

Sisäministeriön arkistoista voisi Takalan mukaan löytyä tietoja ”kansanvihollisten” sukulaisista, joita ei teloitettu, vaan lähetettiin niin sanottuun ”hallinnolliseen karkotukseen”.

– Esimerkiksi kesällä 1938 Petroskoista lähetettiin hallinnolliseen karkotukseen noin 600 suomalaisperhettä, joiden isät oli teloitettu kansanvihollisina.

Hallinnollinen karkotus ei tarkoittanut vain häätöä Petroskoista, vaan monet vanhukset, naiset ja lapset päätyivät raskaisiin töihin, joten kuolema saattoi tulla nälän ja sairauksien vuoksi. Yksi karkotuspaikka oli esimerkiksi Äänisen Kalkkisaari, jossa ”kansanvihollisten” perheenjäsenet joutuivat kalkkikivilouhokselle töihin.

– Nämä ihmiset eivät päätyneet mihinkään tilastoihin, sillä heitä ei teloitettu eikä siten myöskään rehabilitoitu. Heidän kohtaloistaan tiedämme ainoastaan jonkin verran suullisten muisteluiden perusteella.

Takalan mukaan on vaikea arvioida, kuinka moni suomalainen joutui lopulta Stalinin vainojen uhreiksi.

Neuvosto-Venäjällä asui 1930-luvun puolivälissä yhteensä 32 000–33 000 suomalaissiirtolaista eli Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, 30-luvun loikkareita sekä amerikansuomalaisia Yhdysvalloista ja Kanadasta.



Valtaosa suomalaisista eli yhteensä yli 20 000 henkilöä asui Karjalassa ja Leningradin alueella. Muut olivat eri puolilla Venäjän neuvostotasavaltaa ja lisäksi parituhatta asui muissa neuvostotasavalloissa.



Lukuja vertaamalla Takala rohkenee epäillä, että Suomen julkisuudessa esiintynyt arvio jopa 20 000 suomalaisesta vainouhrista on liian korkea.

– Tässä vaiheessa arvioisin, että suoranaisen vainon uhreiksi eli vangituksi ja teloitetuksi joutui 7 000–8 000 ihmistä. Mutta jos otetaan mukaan ”kansanvihollisten” perheisiin kohdistetut kostotoimet, kärsineiden lukumäärä nousee 10 000–12 000:een.

– Mutta paljon on vielä sellaista, mitä emme tiedä, Takala korosti.

Takalan mainitsemissa luvuissa ei ole mukana inkerinsuomalaisia eikä myöskään niin sanottuja Muurmannin rannan suomalaisia, joiden kohtalo pitäisi tutkia erikseen.
”Koko totuutta ei saada selville”

Keskustelu Josif Stalinin suomalaisuhreista lähti liikkeelle toimittaja Unto Hämäläisen havainnosta, jonka mukaan suomalaisten Neuvostoliitossa kohtaamaa kansanmurhaa ei käsitellä meillä julkaistuissa historian yleisteoksissa juuri lainkaan.

Dosentti Irina Takalan mukaan Hämäläisen kritiikki oli tältä osin perusteltua, vaikka ei voikaan sanoa, että suomalaisten neuvostokohtalot olisivat jääneet täysin historiankirjoituksen ulkopuolelle. Aihetta ovat tutkineet esimerkiksi Reino Kero, Auvo Kostiainen, Timo Vihavainen, Kimmo Rentola, Markku Salomaa, Markku Kangaspuro ja Mikko Ylikangas.

Venäjällä suuren työn teki Eila Lahti-Argutina. Karjalan suomalaisista vainouhreista hän pystyi selvittämään nimeltä 3 775 henkilöä, mutta moni nimi on yhä selvittämättä. Hänen työnsä jäi kesken sairastumisen ja kuoleman vuoksi 2008.

Sandarmohissa ja Krasnyi borissa suomalaisten kohtaloita on puolestaan selvitellyt Juri Dmitrijev. Hänen työnsä keskeytyi puolestaan 2016 lapsiseksisyytteisiin, joita Venäjän ihmisoikeusjärjestöt pitävät tekaistuina ja poliittisina.

Suomessa on esitetty jo arvioita, että mikäli virallinen Venäjä ei olisi valmis auttamaan, Suomi pystyisi itsekin tekemään selvityksen suomalaisuhreista.

Takalan mukaan tämä olisi mahdollista tiettyyn pisteeseen asti, sillä aikaisempien suomalais-venäläis-amerikkalais-kanadalaisten tutkimusprojektien materiaalia on luovutettu jo paljon Kansallisarkistolle.

Kansallisarkiston tutkija Dmitri Frolov on kiertänyt lisäksi viime vuosina Venäjän alueellisissa arkistoissa hankkimassa erilaista Suomeen liittyvää materiaalia, joten myös näistä asiakirjoista löytynee tietoja.

Suomessa on myös Etsivän keskuspoliisin ja Valpon valvontamateriaalia punaisista, jotka joko muuttivat tai loikkasivat Neuvostoliittoon.

Kokonaiskuvan rakentaminen vaatisi kuitenkin mahdollisuutta verrata tietoja. Suomalaisten ja venäläisten asiakirjojen välillä on ristiriitaisuuksia, minkä Takala havaitsi itse isoisänsä Väinö Takalan kohdalla.

– Neuvostoliittolaisista dokumenteista käy ilmi, että Väinö vangittiin helmikuussa 1938 ja hänet ammuttiin saman vuoden lokakuussa.

– Kansallisarkiston hallussa on kuitenkin suomalaisten agenttien lähettämiä ilmiantotietoja Väinöstä aina 1940-luvun puoliväliin saakka, mikä ei voi pitää paikkaansa.

Takala varoittaakin, että koko totuutta suomalaisten kohtaloista – tai ylipäätään Stalinin uhreista venäläiset mukaan lukien – saadaan tuskin ikinä selvitettyä.

– Esimerkiksi monien loikkareiden kohtalot ovat täysin tuntemattomia eikä heistä ole löydetty arkistotietoja. Heidät asutettiin perheineen erityisiin NKVD:n vartioimiin kyliin, jossa olosuhteet olivat epäinhimilliset ja lapsikuolleisuus oli korkea.

Kansanvihollisina teloitettujen suomalaisvanhempien lapset sijoitettiin orpokoteihin, joissa heidän nimensä venäläistettiin.

– Monet näistä lapsista eivät yhä edelleenkään tiedä, keitä he oikeasti ovat.

Stalinista käydään ”muistisotaa”

Informaatiosodan lisäksi Venäjä käy nykyisin myös ”muistisotia”. Termillä tarkoitetaan menneisyyden hallintaa – eli yritystä ottaa haltuun ihmisten ja kokonaisten kansojen muistijälki keskeisiin historiantapahtumiin liittyen.


Dosentti Irina Takalan mukaan Venäjällä on esimerkiksi menossa operaatio, jonka puitteissa turvallisuuspalvelun omat luottotutkijat julkaisevat valikoidusti uutta materiaalia historiasta ilman, että riippumattomat tutkijat pääsevät tarkistamaan tietoja.

– FSB istuu itse dokumenttien päällä ja heidän omat tutkijansa kirjoittavat vaihtoehtoista historiaa. Tätä varten on olemassa jo aivan omia tieteellisiä konferenssejakin, Takala kertoi.

FSB:n historiakonferenssit on nimetty sen mukaan, missä osoitteessa kussakin kaupungissa toimii turvallisuuspalvelun paikallinen konttori. Moskovassa on Lubjankan, Pietarissa Gorohovajan ja Petroskoissa Andropovinkadun historianluennot.

Petroskoissa FSB:n konferenssien yhtenä järjestäjänä on toiminut professori Sergei Verigin. Hänen nimensä on tullut viime vuosina tutuksi Suomessakin siitä, että hän on kehitellyt ”vaihtoehtoisen hypoteesin” Sandarmohin joukkohautojen uhreista Itä-Karjalassa.

Kyse on väitteestä, jonka mukaan Suomi tiesi jo jatkosodan aikana Stalinin joukkohaudoista Karhumäen lähellä ja käytti itse samoja hautoja neuvostoliittolaisten sotavankien teloittamiseen.

Suomalaiset tutkijat ja Kansallisarkisto ovat tyrmänneet Veriginin teorian paikkaansa pitämättömäksi.

Keskustelu Stalinin suomalaisuhreista on Takalan mukaan tärkeää siksikin, että se pakottaa Suomen havahtumaan laajemmin myös Sandarmohissa tapahtuvaan historian vääristelyyn.

Memorial-järjestön tutkimusten ansiosta tiedetään, että Sandarmohiin on haudattu yli 900 suomalaista vainouhria. Mahdollisesti siis myös juuri heidän ruumiitaan yritetään nyt todistella ”suomalaisten ampumiksi neuvostosotavangeiksi”.

– Sandarmohin kaivauksia suorittaa Venäjän sotahistoriallinen seura, jonka johtaja on kulttuuriministeri Vladimir Medinski. Suomen tulisi ymmärtää, että kyse on valtiollisesta toiminnasta eikä yhden yksittäisen historioitsijan teoriasta.

Toisin sanoen kyse on Sandarmohiin ja Staliniin liittyvästä ”muistisodasta”.

Venäjällä on ollut jo pitkään meneillään Stalinin maineenpalautus: Putin käyttää Stalinia ja toisen maailmansodan voittoa oman valtansa pönkittämiseen. Tämä selittänee myös tarvetta etsiä Sandarmohista ”Suomen teloittamia” neuvostosotavankeja. Stalinin syntejä halutaan häivyttää tekemällä Suomesta vaihtoehtoinen syntipukki hänen rinnalleen.

Putinin aikana Venäjällä on herännyt pelko myös siitä, että arkistodokumentteja saatettaisiin hävittää.

– Neuvostoliitossa joitakin arkistodokumentteja tuhottiin. Ei ole varmuutta siitä, etteikö näin voisi tapahtua myös nykyisin.

Esteeksi mahdollisen Stalinin-selvityksen tekemiselle saattaisi tulla myös se, että Venäjä voisi tuskin tehdä poikkeusta arkistojen avaamisessa suomalaisille.

Samaa tutkimisoikeutta olisivat sen jälkeen vaatimassa sekä venäläiset itse että kymmenet muut Stalinin uhreiksi joutuneet kansallisuudet.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt