Erna Ivanovna, 93, uhmasi kuolemaa Leningradin piirityksen kauhuissa – ”Minunhan ei pitäisi olla enää hengissä”

rac

Julkaistu:

– Minun ei pitäisi olla enää hengissä, mutta täällä minä vain pälpätän, Leningradin piirityksen kauhuista selvinnyt miinanraivaaja Erna Lezusar, 93, hymähtää.
Pietarilaisen lähiön mammuttimaisessa asuintalossa kerroksessa numero 22 sijaitsee asunto, josta vieras ei lähde pois tyhjin vatsoin.

Siitä pitää huolen Erna Ivanovna Lezusar, 93-vuotias Leningradin piirityksen veteraani.

Vieraan­varaisuus on Venäjällä tavallista, mutta Lezusarin kohdalla siihen liittyy paljon henkilökohtaista. Hän tietää, miltä todellinen nälkä tuntuu. Hän myös näki läheltä oman isänsä nälkä­kuoleman, ja tuo kaikki tunkeutuu edelleen säännöllisin väliajoin hänen yöuniinsa.

Suolapalaa oteta myöskään ilman palanpainiketta, makean­kirpeää karpalolikööriä.

– Minunhan ei pitäisi olla enää hengissä, mutta täällä minä vain pälpätän. Onneksi pää pelaa ja mieli on kuin nuorella huligaanilla. Sanonkin, että täytän ensi joulukuussa 49 vuotta nurinpäin, Lezusar vitsailee maljapuheensa lomassa.
  • Yllä olevalta videolta näet uutisfilmin Leningradin piirityksen päättymisestä vuodelta 1944.

Eikä oteta yhtä maljaa ilman toista.

– Mitä! Emme kai me aio ontumaan ryhtyä?

Otetaan siis vielä toisellekin jalalle. Vaikkapa vain siitä ilosta, että Erna Lezusarilla ovat yhä tallella molemmat jalat ja kädet. Sillä sekin on suoranainen ihme.

Leningradin piirityksen aikana Lezusarista koulutettiin miinanraivaaja, jonka tehtävänä oli purkaa niin saksalaisten, suomalaisten kuin neuvostoliittolaistenkin jättämiä miinoja toimintakyvyttömiksi. Työtä tehtiin siviilivaatteissa, ilman suojavarusteita.

Apuvälineenä oli parimetrinen keppi, jonka päässä oli puoli metriä pitkä metallipiikki. Maata tunnusteltiin tällä tutkaimella 45 asteen kulmassa.

– Osa miinoista oli valmistettu puusta, joten metallinpaljastimesta ei olisi edes ollut apua niiden löytämiseen. Opimme lopulta niin taitaviksi, että jo tutkaimen kosketuksesta tiesimme, millainen miina siellä oli, Lezusar kuvailee.

Etsintää tehtiin myös avojaloin.

– Saksalaisessa S-miinassa oli kolme ”viiksikarvaa”. Ne saattoi havaita parhaiten niin, että mentiin kyykkyyn ja tunnusteltiin maanpintaa varovaisesti paljaalla jalalla.


Kymmenet Lezusarin rinnalla työskennelleet miinanpurkaja­naiset kuolivat tai vammautuivat.

– Vammautuneille perustettiin sittemmin sanatorio Valamon saarelle. Minä selvisin kuin ihmeen kaupalla.

Kerran Lezusar haavoittui kuitenkin lievästi, mutta se ei tapahtunut miinanpurussa. Hän oli rakentamassa linnoitusta Kingiseppin lähelle, kun saksalaiset ryhtyivät pommittamaan neuvostoliittolaista panssarijunaa.

– Olimme tottuneita pommituksiin ja nuorina meillä oli asenne, ettei se meihin osu. Niinpä kiipesimme katolle katsomaan näkyä. Mutta yhtäkkiä pieni sirpale iskeytyikin kankkuuni!


Vammautuminen oli lähellä myös erään työpäivän päätteeksi, kun miinanraivaajat tekivät nuotion lämmitelläkseen. Yllättäen nuotio lensi ilmaan, sillä juuri sen alla syvällä maakerrosten alla olikin ollut puinen miina. Onni oli, että kaikki olivat juuri silloin kauempana etsimässä lisää poltettavaa.

Lezusar kuului naisista koottuun rakennusosastoon, joka rakensi konekivääripesäkkeitä, bunkkereita, korsuja ja siltoja. Myöhemmin tehtäväksi tuli miinanraivaus.

Työ oli vaarallista, mutta samalla se auttoi jäämään henkiin.

– Kun muille siviileille annettiin leipää pahimmillaan vain 125 grammaa päivässä, me töissä olleet saimme 250 grammaa.

Lezusarin äiti työskenteli lääkeinstituutissa, jossa käytettiin luista keitettyä lihalientä tuotantoprosessissa. Liemen ylijäämiä liikeni jonkin verran myös henkilökunnalle.

Lisäksi instituutilla oli oma piha ja hevostalli, joten pihalle perustettiin perunamaa. Perunankuoren palasista kasvatettiin ituja ja hevosenlannan avulla niistä saatiin kelpo sato.

– Äiti kävi myös vaihtokauppaa hevosenlannalla. Saimme siten hankittua monenlaista tarpeellista tavaraa.


Äiti tiesi myös, mitkä kasvit sopivat syötäviksi. Syötiin lehmuksen lehtiä, vesiheinää ja takiaisen juuria.

– Se oli kauheaa aikaa. Kun olen tämän kaiken elänyt, en ole koskaan pystynyt katsomaan yhtään sotaelokuvaa enkä pysty vieläkään.

Lezusarin isä oli kansallisuudeltaan virolainen, mutta hän oli vannoutunut puoluemies, mikä pelasti perheen Josif Stalinin vainoilta ja karkotukselta.

Leningradin piiritys kesti liki 900 päivää. Yli 640 000 siviiliä kuoli, kun ruoan lisäksi oli pulaa vedestä, sähköstä, lämmöstä, vaatteista ja hygieniasta. Joissakin lähteissä puhutaan jopa miljoonasta kuolleesta.

Vuonna 1942 Lezusarin isä kuoli lopulta nälkään ja pikkuveljen vei tuberkuloosi.

Suomen armeijalla oli myös osuutensa Leningradin piiritykseen. Lezusar kiittää kuitenkin marsalkka Mannerheimia siitä, että Suomi ei sulkenut piiritysrengasta kokonaan eikä käynnistänyt hyökkäystä kaupunkiin.

– Mannerheim halusi säästää Pietarin, hän uskoo.


Kun tieto Saksan kukistumisesta ja sodan loppumisesta tuli lopulta toukokuun alussa 1945, riemu oli rajaton.

– Suukotimme jopa hevoset siitä ilosta!

Stalinia Lezusar kunnioittaa yhä, vaikka tietääkin tämän synnit.

– Olen iloinen, että meillä on taas alettu muistella Stalinia. Monet asiat olivat paremmin Stalinin aikana. Lapsillekin oli ilmaiset harrastuskerhot, hän sanoo painokkaasti.

Mutta menettiväthän miljoonat viattomat henkensä Stalinin vuoksi?

– Ihmiset itse olivat tiettyyn pisteeseen asti syyllisiä siihenkin. He pettivät ja ilmiantoivat toinen toisiaan.

Lezusar ei kuulu myöskään Putin-kriitikoihin. Hänen mielestään pääsyyllinen maailman jännitteisiin on ”Amerikka, joka yrittää tunkeutua jokaiseen koloon”.

Hän ihmettelee myös kritiikkiä Venäjän sotatoimista Ukrainassa, sillä ”eihän Ukrainaa olisi enää olemassa, jos me olisimme oikeasti hyökänneet”.



Lezusarin mielipiteet kuulostavat rajuilta, mutta ne selittyvät hänen henkilöhistoriallaan. Hän uhrasi nuorena koko elämänsä Stalinin johtaman maan puolustamiseen, joten vielä vanhanakin hän puolustaa nykyistä johtajaa Vladimir Putinia.

Talo elää ja ajattelee siis tavallaan – ja vieras käy ajallaan.

Mutta kun tulee vieraan lähdön aika, Lezusar kasaa mukaan eväspaketin. Pikkuleipiä, suklaata ja omena, ettei vain nälkä yllätä.

Voit lukea lisää toisen maailmansodan käännekohdista Ilta-Sanomien erikoislehdestä Toinen maailmansota.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt