Hitler ja Stalin jakoivat Itä-Euroopan keskenään elokuussa 1939, eikä siitä saanut puhua sen jälkeen – elokuussa 1989 virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset lopettivat vaikenemisen

Hitler ja Stalin jakoivat Itä-Euroopan keskenään elokuussa 1939, eikä siitä saanut puhua sen jälkeen – elokuussa 1989 virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset lopettivat vaikenemisen

Julkaistu:

Yli 40 vuoden hiljaisuus muuttui vastarinnaksi Virossa, Latviassa ja Liettuassa 23. elokuuta 1989.
Hiljaa ihmiset tarttuivat toisiaan käsistä, yksi toisensa perään. Heitä oli kaksi miljoonaa. Valtava ketju ulottui Viron Tallinnasta Liettuan Vilnaan. Heitä riitti lähes 700 kilometrin matkalle. Maailmalle tuli kerralla selväksi, että Baltian kansat halusivat itsenäisyyttä, jonka ne olivat menettäneet yli 40 vuotta aikaisemmin.

Neuvostosotilaat ja miliisit katselivat sivusta, nyt vanhat kauhut eivät enää toistuneet. Kolmen kansan rohkeus palasi 23. elokuuta 1989.


Baltian kärsimykset alkoivat tasan 50 vuotta aiemmin. 23. elokuuta 1939 Josif Stalin katseli tyytyväisenä Kremlissä, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ja Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop istuutuivat allekirjoittamaan maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen.

Sopimus oli maailmanpoliittisen sensaatio. Se pisti sotaan valmistautuvan Euroopan kuviot uusiksi kertaheitolla. Natsi-Saksaa ja Neuvostoliitto pidettiin perivihollisina. Ajatus Neuvostoliiton ja länsimaiden liitosta Saksaa vastaan ei edennyt. Vuoden 1938 Münchenin sopimuksen jälkeen Stalin uskoi Ranskan ja Britannian vain yllyttävän Saksaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Hän päätti toimia ensin. On mahdoton ajatus, että vainoharhaisuuteen asti epäluuloinen Stalin olisi luottanut Hitleriin hetkeäkään. Mutta hän tiesi, että sopimus johtaisi sotaan, joka söisi sekä Saksan että Ranskan ja Britannian voimia.

Salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa ja Neuvostoliitto sopivat jo Itä-Euroopan jaosta. Neuvostoliitto saisi vapaat kädet Suomessa, Virossa, Latviassa ja osassa Romaniaa. Myöhemmin myös Liettua siirrettiin sen etupiiriin. Puolan Saksa ja Neuvostoliitto jakaisivat sodan syttyessä. Sitä ei tarvinnut odottaa pitkään.

Suomen valloitus epäonnistui talvisodassa, mutta Baltian Stalin otti ilman vastarintaa. Sen valtiot olivat pieniä ja hauraita. Niillä ei ollut Suomen kaltaista vahvaa armeijaa ja hyökkääjälle hankalaa maantiedettä.

Stalin asetti valtaan nukke­hallitsijansa ja aloitti raa’at puhdistukset. Ihmisiä surmattiin ja lähetettiin Siperiaan. Baltian kansojen tahtoa murrettiin.

Sitten Hitler todella petti Stalinin ja hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Iso osa Baltian asukkaista tervehti saksalaisia vapauttajina. Mutta osa joutui heti taas kärsimään. Juutalaisia, joita syytettiin bolsevikkien liittolaisiksi, surmattiin joukoittain, eivätkä asialla olleet vain saksalaiset.

Sotaonni kääntyi ja vuonna 1944 puna-armeija vyöryi taas Baltiaan. Nyt taistelut olivat pitkiä ja raskaita. Ne kääntyivät Neuvostoliiton voitoksi ja alkoivat uudet puhdistukset. Neuvostoliiton läntiset aseveljet hyväksyivät miehityksen tapahtuneena tosiasiana, vaikka eivät virallisesti maiden liittämistä hyväksyneetkään.

Sodan jälkeen Baltia eristettiin muusta maailmasta täysin. Sissit, metsäveljet, jatkoivat vastarintaa vuosia, mutta kaatuivat tai vangittiin lopulta kaikki. Yhä uusia perheitä lähetettiin Siperiaan. Alkoi hiljaisuus, joka kesti 40 vuotta.

Baltian maihin muutti venäläisiä. Baltit saattoivat yhä edetä esimerkiksi kulttuurimaailmassa ja paikallisten kommunistipuolueiden johtoonkin heitä voitiin nostaa keulakuviksi. Mutta todellinen valta oli Kremlissä.

Valtavien kärsimysten jälkeen kansa oli hiljaa ja toivoi vain saavansa olla rauhassa. Sitä kesti sukupolven ajan.


Baltian uusi vastarinta alkoi Virosta. 1960-luvulta lähtien laivayhteys Helsinkiin, suomalaiset turistit ja Suomen televisio olivat avanneet pientä henkireikää länteen. Kuri oli silti kova ja vasta Mihail Gorbatšovin valtaannousu helpotti sitä.

Ympäristön suojelu nähtiin hiukan muita politiikan alueita vaarattomammaksi. Vuonna 1987 Viron ympäristöliike vastusti fosforikaivosta. Aate oli vahva myös Latviassa.

Sitten oli kulttuurin vuoro. Tallinnan laululavasta tuli vastarinnan symboli. ”Laulava vallankumous” kesti vuosia ja levitti isänmaallista henkeä. Pikku hiljaa se kävi rohkeammaksi ja rohkeammaksi.


Aluksi Kreml yritti rauhoitella virolaisia. Kova kommunistijohtaja Karl Vaino siirrettiin sivuun ja hänen tilalleen tuli vapaamielisempi Vaino Väljas. Myös muissa Baltian maissa vanhoillisia johtajia sai väistyä.

Se ei riittänyt. Yhä avoimemmin alettiin puhua itsenäistymisestä. Tämä oli vaikea pulma länsinaapureille. Gorbatšovin asema horjui jo ja pelättiin kovan linjan kommunistien kurinpalautusta koko Neuvostoliitossa. Avoin kapina Baltiassa olisi voinut johtaa siihen.

Virossa itsenäisyyttä perustettiin ajamaan Rahvarinne, Liettussa Sajüdis ja Latviassa Tautas fronte.

Hyvin vaikeassa paikassa oli Suomen presidentti Mauno Koivisto. Häntä moitittiin myöhemmin julkisesta kylmyydestä balttien asialle. Koiviston puolustajat väittävät, että Suomi toimi hänen johdollaan asiassa salaa.

Neuvostoliiton kouluissa puhuttiin ylpeästi Suuresta isänmaallisesta sodasta, jossa baltit olivat lähinnä altavastaajina. Molotovin–Ribbentropin-sopimuksesta vaiettiin, sillä se ei sopinut sankarilliseen kuvaan. Baltian maille sopimus oli osoitus siitä kuinka epäoikeudenmukainen ja laiton niiden itsenäisyyden menetys oli ollut.

Vuoden 1989 jättimäistä mielenosoitusta alettiin valmistella kuukautta, paria aiemmin. Virallisesti eri maiden itsenäisyysmieliset sopivat siitä vasta elokuun alussa. Piti miettiä tarkkaan reitti, jolle todella katkeamaton ketju voitaisiin muodostaa. Mielenosoittajien piti myös päästä paikalle. Neuvostoliitossa yksityisauton omistus ei ollut itsestäänselvyys, joten kuljetuksia piti järjestää. Radiossa annettiin ohjeita, jotta kaikki löytäisivät paikoilleen.

Kun hetki koitti mielenosoittajat yhdistivät kätensä varttitunniksi. Se riitti. Koko maailmalle oli nyt selvää, mitä baltit halusivat. Myös muualla Neuvostoliitossa Moskovaa myöten järjestettiin tukimielenosoituksia.

Länsimaissa alettiin vasta tajuta, että valtava suurvalta voisi todella hajota. Moni piti sitä enemmän uhkana kuin mahdollisuutena maailman rauhalle.


Itsenäisyys ei tullut heti. Se vaati vielä kaksi vuotta enimmäkseen rauhanomaista kamppailua.

Poikkeuksia oli. Vuonna 1990 Gorbatšov oli joutunut ahtaalle ja joutui antamaan periksi kovalle linjalle. Vilnassa erikoisjoukot rynnäköivät tv-torniin ja tappoivat viitisentoista ihmistä. Latviassakin muutama sai surmansa. Virossa ihmishenkiä ei menetetty.

Elokuussa 1991 vanhoilliset yrittivät kaapata vallan ja vangitsivat Gorbatšovin. Myös Tallinnassa neuvostojoukot määrättiin toimintaan, mutta kuolonuhreilta vältyttiin jälleen.

Kaappauksen epäonnistuttua Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi ja syyskuussa 1991 Neuvostoliitto tunnusti sen. Neuvostoliitto oli lopullisen hajaannuksen tilassa ja lakkasi olemasta vuoden lopulla.

Baltian pitkä yö oli päättynyt.