Arja Paanasen kolumni: Venäläistä kohteliaisuutta

Julkaistu:

Kolumni
Kummassakin elämässä on tietyt arjen säännöt, joita noudatan yleensä sen kummemmin ajattelematta, kirjoittaa Arja Paananen.
Koko aikuiselämäni olen asunut vuoroin Suomessa ja vuoroin Venäjällä.

Kummassakin elämässä on tietyt arjen säännöt, joita noudatan yleensä sen kummemmin ajattelematta. Erikoisia tilanteita syntyy yleensä vasta siinä vaiheessa, kun nämä kaksi elämää sekoittuvat.

Kun esimerkiksi tapaan miespuolisen venäläisen työtuttavani Suomessa, ongelmaksi muodostuu tervehtiminen. Venäjällä en kättelisi häntä eikä hän minua, mutta pitäisikö meidän kätellä silloin, kun kohtaamme Suomessa?

Venäjällä miehet eivät yleensä kättele naista, ellei nainen itse ojenna ensin kättään. Se ei ole syrjintää, mutta yksinkertaisesti niin ei ole vain tapana. Naisen kättelemättömyys on siis kohteliasta. Naiset eivät myöskään kättele keskenään, mutta miehet sen sijaan paiskovat käsipäivää toisilleen rutiininomaisesti.

Joskus tätä tapakulttuuria on hauska rikkoa. Kun esimerkiksi menen suomalaisena toimittajana tapaamaan venäläistä johtajaa, ojennan hänelle käteni. Samalla tokaisen jotain tyyliin: ”Kätelläänkö näin suomalaisittain?” Yksikään ei ole silloin kieltäytynyt.

 

Venäläinen keskustelukulttuuri eroaa myös suomalaisesta. Venäjällä rakastetaan dramatiikkaa ja väittelyä.

Venäjällä on muitakin tilanteita, joissa olen tottunut toimimaan automaattisesti jotenkin eri tavoin kuin Suomessa.

Kun menen esimerkiksi Venäjällä kylään, otan yleensä kiltisti vastaan isäntäväen tarjoamat tapotshkat eli sisätossut. Jokaisessa venäläisessä kodissa niitä on tarjolla vieraiden varalle, ja usein sellaisissa askeltavat myös isännät itse.

Tapotshkat eivät välttämättä sovellu kulloiseenkin asuuni, mutta venäläisten isäntien mielestä ilman niitä ei voi olla. Talvisin lipokkaat lämmittävät mukavasti niissä asunnoissa, joissa on kylmä lattia. Muina vuodenaikoina tossuja perustellaan usein puolestaan sillä, että muuten sukat olisivat vaarassa likaantua lattialla.

Venäläisessä taksissa asiakas matkustaa usein etupenkillä kuskin vieressä ja takapenkille menosta aiheutuu jonkinlaista ylimääräistä hämminkiä. Saatan itsekin mennä suorilta etupenkille ja rupatella kuskin kanssa koko matkan ajan.

Venäläisten taksikuskien kanssa olen käynyt myös mitä ihmeellisimpiä keskusteluja. Monet kerrat olen kuunnellut kiihkeäsävyisiä luentoja esimerkiksi suomalais-venäläisestä sotahistoriasta tai lapsikiistoista. Kuljettajien mielipiteet ovat kuin ilmapuntari, johon heijastuvat nopeasti Venäjän propagandailmaston yleiset muutokset.

Venäläinen keskustelukulttuuri eroaa myös suomalaisesta. Venäjällä rakastetaan dramatiikkaa ja väittelyä.

Ajankulukseni saatankin ryhtyä väittämään vastaan taksikuskille. Joidenkin kanssa riitelen railakkaasti koko matkan. Perille tultaessa eroamme kuitenkin ystävällisessä hengessä ja monesti kuskin kiittelee vielä erikseen, kuinka virkistävät keskustelut meillä olikaan ollut.

Vastikään satuin Pietarissa asiakkaaksi huolehtivaiselle taksikuskille, jonka kanssa keskustelimme autojen ilmastoinnin petollisuudesta. Rupattelu alkoi, kun kuski pelkäsi minun vilustuvan. Rauhoittelin häntä, että mukanani on aina kevyt kaulahuivi kesähelteilläkin, sillä se estää ilmastointivilustumisen.

Kun jäin pois autosta, kuski toivotti hyvää päivänjatkoa ja huikkasi vielä perään:

– Pitäkäähän huolta kaulastanne!

Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut Ilta-Sanomien erikoistoimittaja.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt