Mika Aaltolan kolumni: Pienemmän perspektiivistä

Julkaistu:

Kolumni
Maailma on muuttumassa yhä oletusarvosta poikkeavammaksi. Entiselleen se ei palaudu, kirjoittaa Mika Aaltola.
Läntinen malli taantuu yhä epäjohdonmukaisemmaksi. Sillä on uusia voimakkaita haastajia. Aikaamme värittää ulkoisten ja sisäisten turvallisuusongelmien yhteen kietoutuminen. Globaalit huolet, kuten ilmaston lämpeneminen, väestöliikkeet ja pandemiat, tulevat yhä kivuliaammin iholle. Strategisen kokonaiskuvan hahmottaminen on vaikeaa mutta entistä oleellisempaa.

Tutkimus ja opetus eivät voi perustua vain aikaisemmille perusolettamuksille. Valtiot eivät normalisoidu ja luovu geopoliittisista erityisvaateistaan. Demokratia ei enää leviä ja vahvistu. Kansainvälinen talous ei enää perustu markkinoiden avautumiselle ja kaupan esteiden purkamiselle. Tulevaisuus ei ole haaveiden ja kiiltokuvien mukaista, vaan tutkimus vaatii entistä enemmän taantuvien kehityskulkujen huomioimista.

EU kehittyy yhä eritahtisemmin, muttei suinkaan keskiarvoisesti eteenpäin. Osa jäsenmaista on matkalla taaksepäin. Toiset ajautuvat ulos säteillen ongelmia itselleen ja muille. Vakaat ja vanhat instituutiot eivät sido valtiotoimijoiden käyttäytymistä. Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Turkin intressit ovat jo erkaantuneet vuosikymmenien NATO-yhteistyöstä huolimatta. Ideologiat kiihottavat ja leviävät. Vaikka voimme ajaa liberaaleja arvoja ja instituutioita, mitään historiallisia vääjäämättömyyksiä ne eivät suinkaan ole. Hartaita toiveita ja todellisuuden realistista havainnointia ei saisi sekoittaa toisiinsa.

Edistyksen hengessä tutkimus pyrkii usein keskittymään asioihin, jotka ovat osa paremmaksi katsottua maailmaa. Poistamaan epäkohtia ja esteitä matkalla kohti uljaampaa tulevaisuutta. Tämä on ymmärrettävää. Mutta se tuottaa myös kapeakatseisuutta. Esimerkiksi Suomen ulkopolitiikan opetus ja tutkimus ovat paljolti ajettu alas. Opintokokonaisuuksia on lopetettu. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei enää pääse perehtymään Suomen ulkopolitiikkaan. Miksi? Ehkä sitä ei ole koettu samalla tavalla relevantiksi, koska on olemassa tärkeämpiä asioita, kuin yhden kansallisvaltion ymmärryksen opettaminen. Tutkimuksen päämäärät ovat usein aatteellisesti poikkirajallisempia.

Ehkäpä Suomen erityispiirteiden ja -intressien tuntemus ei ole yhtä tärkeää EU-jäsenyyden vallitessa. Suomen koettiin voivan hyvin, kun se olisi mahdollisimman mallikas jäsenmaa, joka voimaantuisi unionin yhtenäisyyden syventyessä. Osana laajempaa kokonaisuutta olisimme vahvempia. Uskossa kannattaa olla vahva, mutta tutkimusolettamat eivät voi perustua vain tällä ajatukselle.

Maailma on eriytymässä vauhdilla. Kansallisten etujen ajaminen on vahvistumassa erityisesti suurvalloissa. Samaan eriyttävään tapahtumasarjaan liittyy myös se, että EU hakee omaa erityispaikkaansa. Puhutaan Euroopan strategisesta autonomiasta, joka perustuu myös sotilaallisen kyvykkyyden lisäämiseen. Tässä Suomella on omat etunsa vaalittavanaan. Mutta omien tavoitteiden ajamisessa tarvitaan erityistä tietotaitoa.

Tulevaisuus on yhä enemmän häirintää, Airiston helmiä, yllätyksellisiä diplomaattisia avauksia, Kiinan silkkiteitä, Huaweita, sanktioita, pakotteiden kiertoa, kauppasotia, digitaalisten alustojen väärinkäyttöä ja läntistä hajanaisuutta. Mutta missä tässä maailmassa selviämisen taitoja opetetaan ja tutkitaan pienemmän maan näkökulmasta? Tarvitsisimme myös omaa oppia ja valtiotaitoa, emmekä vain suurten toimijoiden valtaintressien varassa kehittyneiden käsitteiden kimuranttia Suomeen soveltamista.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt