Kun Saksan tappio häämötti, Matthias Erzbergeristä tuli pelinappula – kurimus päättyi laukauksiin kylpylän pihamaalla - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Kun Saksan tappio häämötti, Matthias Erzbergeristä tuli pelinappula – kurimus päättyi laukauksiin kylpylän pihamaalla

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä tulee isänpäivänä kuluneeksi sata vuotta. Saksalaisen aselevon tekijän kohtalo oli surkea.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä tulee kuluneeksi 100 vuotta.­

10.11.2018 8:32

Sotamarsalkka Paul von Hindenburgin sanat varmasti imartelivat Matthias Erzbergeria. Von Hindenburg selitti, että ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa siviili, Erzberger, pääsisi sopimaan suursodan aselevosta. Läksiäisiksi von Hindenburg puristi pitkään Erzbergerin kättä.

– Matkustakaa Jumalan nimeen ja tehkää isänmaamme hyväksi niin paljon kuin voitte, marsalkka sanoi liikuttuneelle valtiopäivämiehelle.

Aatelisesta marsalkasta tuli myöhemmin presidentti.­

Erzbegerissä tuskin oli mitään, mikä olisi miellyttänyt ryhdikkään vanhan sotilaan silmää. 43-vuotias poliitikko oli yhden kuvauksen mukaan ”ylensyönyt, muodoton, elefantin painoinen ja poti hengenahdistusta”. Von Hindenburg oli aristokraatti, Erzberger räätälin poika.

Kun maailmasota syttyi vuonna 1914, poliittista keskustaa edustanut valtiopäivämies Erzberger oli innokas sotapolitiikan kannattaja. Tappiot rintamalla ja nälkä kotirintamalla olivat kääntäneet hänet sodan vastustajaksi, mikä tuskin miellytti von Hindenburgin kaltaista upseeria.

Mutta pakko mikä pakko. Saksan liittolaiset Bulgaria, Turkki ja Itävalta-Unkari olivat jo pois pelistä. Länsirintamalla Yhdysvallat tuekseen saaneet liittoutuneet etenivät. Saksan laivasto määrättiin käymään viimeiseen toivottomaan hyökkäykseen vahvempaa brittilaivastoa vastaan. Varman itsemurhan sijasta merisotilaat nousivat kapinaan, joka levisi nopeasti.

 Saksan laivasto määrättiin käymään viimeiseen toivottomaan hyökkäykseen vahvempaa brittilaivastoa vastaan.

Von Hindenburg oli jättänyt käytännön johtamisen sotilaallisesti nerokkaalle alaiselleen, kenraali Erich Ludendorffille. Mutta tappioiden kasvaessa tämän hermot pettivät. Keisari Wilhelm II pakotti Ludendorffin eroamaan. Von Hindenburg sai vielä jäädä, jotta armeija ei hajoaisi.

71-vuotias marsalkka tajusi, että enää olisi vain jälkipeli. Erzberger oli hänen uhrattava nappulansa siinä.

Illalla 7. marraskuuta 1918 Erzbergerin pieni saattue puikkelehti vastavirtaan vetäytyvien saksalaisarmeijoiden seassa Ranskan ja Belgian rajalla. Ranskalaisille oli ilmoitettu heidän tulostaan sähkeellä, mutta varmuuden vuoksi Erzberger oli ottanut autoonsa torvensoittajan varoituksia puhaltamaan.

Lopulta vastaan tuli kolme ranskalaista upseeria, jotka ohjasivat autot omalle puolelleen. Kun ranskalaiset sotilaat näkivät autoissa saksalaisia upseereja, he alkoivat kysellä, onko sota lopussa.

– Finie la guerre?

Saksan keisarilla oli kovat kuvitelmat kyvyistään. Todellisuus murskasi ne.­

Vaikka Erzberger ei vastannut, ranskalaiset hurrasivat. Saksalaiset siirrettiin ranskalaisiin autoihin. Aamuyöstä he nousivat rautatievaunuun, jossa tarjottiin lämmikkeeksi konjakkiryypyt. Juna lähti liikkeelle verhot suljettuina. Kolme tuntia myöhemmin se pysähtyi keskelle metsää.

Erzbergerin mieli oli synkkä. Tappion ja tehtävän lisäksi painoi suru. Erzbergerin upseerikokelaana palvellut poika oli kuollut espanjantautiin vain viikkoa aiemmin.

Jostain kuului kirkonkellojen ääni. Katolinen Erzberger kysyi, voisiko hän osallistua messuun. Ranskalaiset sanoivat, että se olisi liian myöhäistä ja ”marsalkkakin” oli jo paluumatkalla kirkosta.

Erzberger tajusi, että he odottivat liittoutuneiden länsirintaman ylipäällikköä Ferdinand Fochia.

Foch oli liittynyt armeijaan 19-vuotiaana Ranskan ja Saksan sodan aikana vuonna 1870. Hänen sukupolvensa kutsumus oli sen häviön kostaminen.

Foch oli hyvin lyhyt mies, joka ei turhia puhunut. Maailmansodassa hän oli osoittanut kykynsä. Foch oli puoli vuotta aiemmin pysäyttänyt Ludendorffin suunnitteleman Saksan viimeisen rynnäkön kohti Pariisia. Ranska oli maksanut valtavan hinnan, ja nyt se perittäisiin takaisin. Periminen alkaisi rautatievaunussa Compiégnen metsässä.

Foch tuli paikalle kahden brittiläisen amiraalin kanssa. Sanaakaan sanomatta hän otti saksalaisten valtakirjan ja poistui vaunun toiseen päähän tutkimaan sitä. Puolen tunnin kulutta Foch palasi.

– Mikä on matkanne tarkoitus? Mitä haluatte minulta, hän kysyi.

Erzberger mutisi jotain liittoutuneiden mahdollisista ehdotuksista aselevosta.

 Minulla ei ole mitään ehdotuksia esitettävänä teille.

– Minulla ei ole mitään ehdotuksia esitettävänä teille, Foch vastasi töykeästi.

Foch ei välittänyt saksalaisten tunteista vaan ilmoitti, että jos nämä haluavat aselepoa, heidän pitää sitä pyytää. Sitten hän kertoisi, millä ehdoilla siihen suostuttaisiin. Foch tarkoitti antautumista.

Saksalaisten pitäisi välittömästi vetäytyä miehittämiltään alueilta sekä vuonna 1871 Ranskasta Saksaan liitetystä Elsass-Lothringenista. Reininmaa jäisi osaksi Saksaa mutta demilitarisoitaisiin. Armeijan keskeinen sotakalusto olisi luovutettava liittoutuneille.

Erzbergerin täytyi olla olla yhteydessä von Hindenburgiin ehdoista. Se oli hankalaa, ja tunteja ja päiviä kului.

Ranskalaiset kävivät psykologista sotaa valtuuskunnan kanssa. Sotilaille ja rautatieläisille oli annettu määräys, että saksalaiset eivät saisi tietää mitään ulkomaailmasta lukuun ottamatta saamiaan sähkeitä.

Marsalkka kosti Ranskan nöyryytykset Saksalle.­

Innostuneet työläiset kuitenkin rikkoivat kieltoa. He nostivat ikkunasta nähtäväksi sanomalehden etusivun, jolla kerrottiin keisari Wilhelm II:n erosta.

Vallankumous, jota Saksa oli vienyt vain vuotta aiemmin Venäjälle, oli palannut. Kielin laivastokaupungista liikkeelle lähtenyt kapina levisi ympäri maata. Kaduilla ammuskeltiin ja punaisia lippuja nostettiin.

Keisarin peli oli pelattu. Tajuttuaan sen hän ylitti puolueettoman Hollannin rajan ja pyysi turvapaikkaa.

Berliinissä julistettiin tasavalta, ja uudeksi Saksan kansleriksi nousi sosiaalidemokraattien johtaja Friedrich Ebert. Hänellä oli täysi työ estää sosiaalidemokraateista eronneita spartakisteja aloittamasta heti vielä rajumpaa vallankumousta.

Erzberger sai ohjeen, että liittoutuneiden vaatimukset pitäisi hyväksyä välittömästi. Erzberger sai kuitenkin ranskalaiset suostumaan siihen, että jonkin verran konekiväärejä jätettäisiin Saksan armeijalle, jotta se voisi estää vallankumouksen.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 11. marraskuuta 1918 kello viisi aamulla. Erzberger kuitenkin esitti vielä henkilökohtaisen vastalauseensa, joka päättyi sanoihin: ”Seitsemänkymmenen miljoonan ihmisen kansakunta kärsii, mutta se ei kuole.”

Foch kuunteli.

– Trés bien, hienoa, hän sanoi.

Epäonninen keskustapoliitikko lähetettiin Ranskaan neuvottelemaan aselevosta.­

Foch poistui junavaunusta edes kättelemättä Erzerbergiä.

Tuli taukosi länsirintamalla kuuden tunnin kuluttua, 11.11. kello 11.

Sota oli kestänyt neljä ja puoli vuotta. Sen seurauksena Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarit ajettiin vallasta. Kuolonuhrien määräksi arvioidaan usein 17 miljoonaa, joskin tämä on kiinni laskutavasta.

Laskemisen tekee vaikeaksi se, että ensimmäinen maailmansota ei oikeastaan päättynyt. Se jatkui verisinä sotina itäisessä Euroopassa ja Turkissa.

Saksassa vallankumoukselliset ja nopeasti heitä vastustamaan järjestäytyneet Freikorpsit, vapaajoukot, ottivat yhteen. Silloin kun ei taisteltu avoimesti, turvauduttiin terroriin.

Saksan talous romahti sodan seurauksena, mikä lisäsi levottomuutta. Heti sodan jälkeen Matthias Erzberger toimi valtiovarainministerinä. Tehtävä oli yhtä epätoivoinen kuin rauhanneuvottelut.

Erzberger kannatti kovien Versailles’n rauhanehtojen hyväksymistä. Aselevon allekirjoittajana hän oli jo valmiiksi vihattu Saksan äärioikeiston piirissä. Viha vain kasvoi.

 Luoti, joka tappaa minut, on jo valettu.

Tammikuussa 1920 eräs nuorukainen ampui Erzbergeriä kahdesti. Toinen luoti vahingoitti olkapäätä, toinen pysähtyi kellon vitjaan. Ajan henkeä kuvastaa, että ampuja tuomittiin vankilaan vain puoleksitoista vuodeksi ”ruumiinvamman aiheuttamisesta” ja vapautettiin neljän kuukauden jälkeen ”terveydellisistä syistä”.

Erzberger tajusi, että vaara ei ollut ohi.

– Luoti, joka tappaa minut, on jo valettu, hän sanoi tyttärelleen Marialle.

Elokuussa 1921 Erzberger ei enää ollut ministeri mutta yhä varteenotettava poliitikko. Hän matkusti Bad Griesbachin kylpylään hoidattamaan terveyttään.

Erzberger oli päiväkävelyllä ystävänsä kanssa, kun puiden varjosta ilmaantui kaksi miestä, jotka alkoivat tulittaa häntä. Haavoittunut, huohottava Erzberger yritti pakoon, mutta murhaajat seurasivat häntä. Kun Erzberger kaatui, he ampuivat vielä kaksi laukausta päähän.

Kreus-Zeitung-lehdessä tappajia verrattiin Brutuksen ja Wilhelm Tellin kaltaisiin tyrannintappajiin. Berliner Lokalanzeigerin mukaan ”missä tahansa muussa maassa ymmärrettäisiin rajattomasti” tällaisen teon tekijöitä. Julkisesti oltiin sitä mieltä, että murhattu Erzberger oli ollut ”vaaraksi Saksalle”.

 

Murhaajat, Heinrich Schulz ja Heinrich Tillesen, olivat äärioikeistolaisen järjestöön liittyneitä upseereita. He pakenivat maasta ja palasivat vasta 1930-luvun alussa. He kuuluivat vuoden 1933 alussa poliittisista murhista annetun armahduksen piiriin. Schulz ja Tillesen tuomittiin murhasta vankilaan vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Vuoden 1933 armahduslain allekirjoitti Saksan valtakunnanpresidentti, Paul von Hindenburg.

Johtavat saksalaiset upseerit onnistuivat panemaan syyn tappiosta siviilipoliitikkojen kontolle. Von Hindenburg ei koskaan puolustanut Erzbergeria, jonka oli itse lähettänyt matkaan.

Von Hindenburgin aisapari Ludendorff osallistui vuonna 1923 Adolf Hitlerin vallankumousyritykseen Munchenissa. Hänet jätettiin tuomitsematta. Vuonna 1925 Ludendorff pyrki presidentiksi, mutta sai vain prosentin äänistä. Mielenterveysongelmista kärsinyt kenraali riitaantui lopulta natsiliikkeen kanssa ja alkoi uskoa, että Hitler oli jesuiittojen agentti.

Vuoden 1925 presidentinvaalissa valittiin Saksan johtoon Ludendorffin sijasta politiikan ulkopuolisena esiintynyt von Hindenburg. 78-vuotias marsalkka jatkoi tehtävässä elämänsä loppuun.

Kun von Hindenburg kuoli vuonna 1934, tuore valtakunnankansleri Hitler yhdisti hänen virkansa omaansa. Seuraava suursota teki jo tuloaan.

Lähteet: Jan Olof Olsson: Tuntemattomat sotilaat 1914–1918, A.J.P. Taylor: Ensimmäinen maailmansota, Barrie Pitt: Ensimmäisen maailmansodan loppunäytös 1918. Frederick Taylor: the Downfall of Money – Germany´s hyperinflation and the destruction of the middle class.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?