rac

Israelin ja Libanonin rajalla partioi joukko suomalaisia sotilaita, jolla on jo tietty maine – tällaista on hikinen elämä rauhanturvaajien tukikohdassa

Julkaistu: , Päivitetty:

Libanonissa on noin 340 suomalaista rauhanturvaajaa, jotka osallistuvat YK:n johtamaan UNIFIL-operaatioon. Ilta-Sanomat pääsi seuraamaan, millaista on suomalaisten rauhanturvaajien arki ja elämä kaukana kotoa.

Hiekka pölyää ja kirvelee silmissä. Aurinko tuntuu iholla polttavana. Ympäriltä kuuluu heinäsirkkojen siritys, ilmassa tuoksuu männynneulasilta ja vehreiltä pensailta.

Kuusi suomalaista rauhanturvaajaa etenee rauhallisesti kapealla piikkilangan reunustamalla tiellä. Tie on joskus kauan sitten asfaltoitu, mutta suurin osa siitä on aikojen saatossa murentunut pois. Kuiva maa-aines pöllyää varsikenkiin kätkeytyneiden jalkojen mukana. Tien ulkopuolelle ei ole asiaa, sillä pientareista alkavat miinoitetut alueet. Siitä kertovat punaiset kyltit, joihin on painettu valkoisia pääkalloja.

Jalkapartio liikkuu tottuneesti Libanonin ja Israelin raja-alueella, jota kutsutaan siniseksi linjaksi. Vastaan ei tule tällä kertaa ketään ja kaikkialla on rauhallista. Se on hyvä, sillä siinä on rauhanturvaajien paikalla olon ydin. Turvata vakaat olot alueen asukkaille ja rakentaa tulevaisuutta, jossa Libanon voisi vielä joskus olla itsenäinen ja vahva valtio, joka ei tarvitsisi ulkopuolisten apua.

  • Jutun pääkuvana on valokuvaaja Joonas Salon minidokumentti rauhanturvaajien arjesta Libanonissa. Suosittelemme katsomaan!


Alle kahdenkymmenen kilometrin päässä sinisestä linjasta everstiluutnantti Marko Hirsimäki istuu omassa työhuoneessaan, irlantilaissuomalaisen pataljoonan tukikohdassa. Etelä-Libanonissa matkoista on tosin hyödytöntä puhua kilometreissä, sillä lyhytkin matka voi toisinaan ottaa paljon aikaa. Siihen vaikuttavat korkeuserot ja maastonmuodot, mutta myös libanonilainen liikennekulttuuri, joka suomalaisen silmissä vaikuttaa kaoottiselta. Hirsimäki on suomalaisen kriisinhallintajoukon komentaja ja irlantilaissuomalaisen pataljoonan apulaiskomentaja. Hän siis johtaa kaikkea suomalaisten toimintaa YK:n UNIFIL-operaatiossa.

UNIFIL-operaation keskeisimmät tehtävät ovat vihollisuuksien tarkkailu ja estäminen, Libanonin asevoimien tukeminen ja kouluttaminen sekä siviilien kanssa toteutettavat yhteistyöprojektit.

– Suomi osallistuu kaikkiin näistä kolmesta tehtävästä hyvin aktiivisesti. Meidän päivittäinen toimintamme on hyvin paljon partiointia ja valvontaa. Libanonin asevoimien kanssa yhteistyö on myös päivittäistä, tuemme heitä partioinnissa ja järjestämme koulutustapahtumia, Hirsimäki kertoo.

Kolmantena on muuhun yhteiskuntaan kohdistuva tuki, jolla pyritään vahvistamaan paikallisten viranomaisten toimintaa ja helpottamaan tavallisten ihmisten arkea. Projekteissa on esimerkiksi rakennettu tärkeitä teitä, vaihdettu katuvalojen virtalähteitä aurinkopaneeleihin ja kunnostettu koulutiloja.

– Toteutamme projekteja, jotka ovat meille rahallisesti pieniä, mutta paikallisille hyvin tärkeitä, varsinkin kun ne kohdistuvat muutamien satojen asukkaiden kyläkuntiin, Hirsimäki jatkaa.

  • Yllä olevalla videolla komentaja Marko Hirsimäki kertoo Libanonista ja siitä, miksi maa kaipaa ulkopuolisten toimijoiden tukea.

Suomalaisia rauhanturvaajia asuu UNIFILIN alueella useassa eri tukikohdassa. Irlantilaissuomalaisen pataljoonan UNP 2-45 -päätukikohdassa asuu suomalaisten ja irlantilaisten lisäksi myös virolaisia rauhanturvaajia. Rotaatio, eli ulkomailla vietetty palvelusaika, kestää puoli vuotta. Majoitus, tekeminen ja oleminen tapahtuu pääosin konteista rakennetuissa taloissa. Yksityisyys on rauhanturvaajalle tuntematon käsite, sillä makuuhuoneet, eli körmyt, jaetaan kahden tai kolmen huonekaverin kesken. Omia vessoja ei ole, syöminen tapahtuu suuressa ruokalassa ja yhteistilojen sohvilla kyljessä lojuu todennäköisesti useampikin kollega. Voisi kuvitella, että se olisi yrmyille suomalaisille vaikeaa?

– Itelle sillä ei ole merkitystä, vakuuttaa Iisko Savenius, 23.

Savenius istuu Suomi-talon terassilla Elmo Mäkelän, 22, Jussi Tommolan, 25, ja Aleksandr Randlan, 25, kanssa. Miehet hörppivät terassilla kahvia, joka on Suomi-talolla tietysti juhlamokkaa. Jääkaapista löytyy myös meetvurstia, ruisleipää ja joitakin muista suomalaisia elintarvikkeita.

– On niitä paikkoja vähän liian vähän, jossa voi olla yksin, Tommola pohtii.

– Ai, no sitten mä olen löytänyt ne kaikki, Mäkelä nauraa.


Suomi-talon terassilla levittäytyy silmien eteen karun kauniit Etelä-Libanonin maisemat. Saunasta vilvoitellessa voi ihailla myös taianomaisia auringonlaskuja. Sillä tottahan Suomi-talon yhteydessä on myös sauna. Se ei suinkaan ole UNP 2-45:n ainoa sauna, sillä suomalaiset ovat rakentaneet vuosien saatossa tukikohtaan viisi pysyvää saunaa. Saunominen kuuluukin monelle jopa päivittäisiin traditioihin. Se kuulostaa todella kummalliselta, kun ottaa huomioon päivälämpötilan, joka saattaa kesällä helposti kivuta yli +40 asteeseen.

Syitä saunomiseen on kuitenkin monia. Puusaunan hämärässä on helppo unohtaa olevansa kaukana kotoa. Päivän hikoilun jälkeen saunominen tuntuu myös puhdistavalta. Suihkussa kun ei voi lotrata mielin määrin. UNP 2-45:lla suihkuaika on päivässä 30 sekuntia, ranskalaisen komentajan reservipataljoonan tukikohdassa suihkutella saa kaksi minuuttia. Syy rajoitettuun peseytymisaikaan on se, että vesi tuodaan säiliöautoissa tukikohtiin. Liiallisella lotraamisella on siis todelliset seuraukset, sillä vesi voisi loppua kesken.

– Mulla on ollut kaksi päivää kahdeksan kuukauden aikana, kun en ole käynyt saunassa. Saunominen on niin osa suomalaisuutta. Ja siellä näkee myös muuta porukkaa, niin tulee vaihdettua kuulumisia, Tommola kertoo.

– Ite en oo kyllä saunonut niin paljon, koska täällä on niin kuuma. Ja mun mielestä siihen kuuluu se, että on kavereiden kanssa jossain mökillä ja ottaa kaljaa, pohtii Randla.


Kaljaa ei rauhanturvaajien saunalla ole tarjolla. Libanonissa palvelevat saavat juoda yhden tai kaksi mietoa alkoholiannosta iltaisin, mutta se tapahtuu vain tietyssä tilassa eikä operatiivinen toimintakunto saa koskaan kärsiä siitä. Vaikka rauhanturvaajat voivat viettää tukikohdissa vapaa-aikaa, eivät he silti koskaan ole täysin vapaalla tai vailla vastuuta. Myös loma-aikoja kutsutaan palvelusvapaiksi, ei varsinaisesti lomiksi.

Toinen irlantilaissuomalaisen pataljoonan kohde, missä suomalaiset viettävät vapaa-aikaa iltaisin, on Rytsölä. Siellä suurella kulmasohvalla lojuvat television ääressä Noora Armila ja Pasi Ylitalo. Televisio näyttää Kalevan kisoja ja ilmastointi pitää huolen siitä, että huoneessa on mukavan viileää.


– Kyllä omaa aikaa pystyy ottamaan, jos haluaa. Tosin täällä huomaa, että vaikka kotona tykkäisi olla omissa oloissa, täällä sitä hakeutuu seuraan. Ei osaa olla itekseen samalla tavalla kuin kotona, Armila pohtii.

Suomi-talo, Rytsölä ja Kanttiini ovat paikkoja, joissa on helppo viettää aikaa ilman sen suurempaa tekemistä. Kuntoilulle on UNP 2-45:llä hyvät puitteet, sillä tukikohdasta löytyy suuri telttaan rakennettu ilmastoitu kuntosali, ulkotreenipaikka, painitatami, palloiluhalli ja useita kilometrejä juoksupolkua tukikohdan sisällä. Osa liikkuu reissussa ollessa enemmän, osa saman verran kuin normaalistikin ja loput osallistuvat esimerkiksi joukkuepeleihin.

– Ei täällä kauheasti muuta tehdä kuin urheillaan ja töitä. Melkein joka päivä tulee urheiltua, samoin kun Suomessa, Ylitalo kertoo.


Jatkuva yhdessä olo muokkaa ihmisiä. Porukasta tulee tiivis tiimi. Ihmiset tuntevat toisensa läpikotaisin, mikään ei pysy salassa ja roolit karisevat nopeasti. Kriisinhallintajoukkoon kuulumista on vaikea verrata mihinkään muuhun elämäntilanteeseen tai mullistukseen. Lähimmäksi päästään kenties rippileirillä, jossa nuoret tuntevat syvästi ja suuresti. Ollaan omassa kuplassa ja kaukana tavallisesta arjesta. On paljon itsetutkiskelua, aivan oma maailmansa, joka on kuitenkin tiivis osa vierasta maailmaa ja elämäntyyliä. Ihminen on repäisty kauaksi omasta arkimaailmastaan ja rakkaistaan.

Palveluksessa voi esiintyä myös kohdemaahan liittyviä raskaita kokemuksia ja turvattomuutta. Kotirintamalla arki jatkuu ja siinä on yritettävä pysyä läsnä, vaikkei oikeasti voikaan olla paikalla. Jokaisen päivän ollessa hyvin toisensa kaltainen, on myös vaikea selittää, mitä maailmalla oikein tapahtuu, kuinka päivät kuluvat ja millaista se arki todella onkaan.

Eikä kotona olijankaan rooli ole helppo. Perheissä arjen yhteiset vastuut siirtyvät kaksilta hartioilta yhdelle kannettavaksi. On ikävä ja pelko läheisen turvallisuudesta. Ja samalla on kuitenkin pyrittävä pysymään kiinni omassa arjessa.

Tänä päivänä yhteydenpito on onneksi helppoa ja keinoja on monia. Randla, Savenius ja Mäkelä lähettävät kotiväelle lähinnä WhatsApp-viestejä. Armila pyrkii soittamaan miehelleen joka päivä.

– Pysyy ehkä jotenkin läsnä siinä puolison elämässä. Täällä oloa on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole paikalla. Sitten sitä kertoo ehkä vähän pintapuolisesti, että tein töitä, Armila kuvailee.

Ylitalo pitää yhteyttä vaimoonsa useimmiten kännykkäpelin kautta.

– Me pelataan sellaista peliä, WordSpacea. Ollaan pelattu sitä monta vuotta. Siinä voi samalla keskustella, Ylitalo naurahtaa.

Tommola kertoo hakeutuvansa omaan rauhaan silloin, kun hän soittaa kihlatulleen.

– On se helpompi, että jos soittelee kotiin, voi olla rauhassa. Iiskokaan ei välttämättä halua kuunnella mitään lirkutteluja, hän sanoo ja viittaa körmykaveriinsa Saveniukseen.

– Haluan! Kuuluu Saveniuksen vastaus ja naurua.


Ennen autoilla suoritettavaa partiointia ajoneuvon kuljettaja tarkastaa, että autossa on kaikki kunnossa. Konepellin alta tarkistetaan öljyt ja menopeli käydään muutenkin huolellisesti läpi. Sen jälkeen muut partion jäsenet saapuvat paikalle ja partionjohtaja kertaa aikataulut ja ajettavat reitit.

– Kun ollaan perillä, aloitetaan jalkapartio. Se kestää noin pari tuntia. Lähinnä tarkastetaan turistien ja paikallisten määrää, partionjohtaja ohjeistaa.


Suomalaiset ovat osallistuneet UNIFIL-operaation kolmessa eri vaiheessa, neljällä vuosikymmenellä. Sinä aikana suomalaiselle kriisinhallintajoukolle on muodostunut oma maineensa. Komentaja Hirsimäki ilahtuu, kun tulee puhe siitä, kuinka suomalaisiin suhtaudutaan Libanonissa.

– Suomalaisella rauhanturvaajalla on täällä hyvä maine. Meidän maine perustuu ennen kaikkea siihen, että me lähestymme paikallisia ystävällisesti ja kunnioittaen. Se perusasetelma, jolla me ollaan se maine vuosikymmenten aikana hankittu, on tullut siitä, että aseenkäyttövalmius ei ole ensimmäinen prioriteetti, joka huomioidaan paikallisia lähestyttäessä.

– Totta kai olosuhteet ovat sellaisia, että jatkuva valmius on olemassa vaativaankin toimintaan, mutta me emme näytä sitä ulospäin. Me näytetään hymyä ja ystävällistä lähestymistapaa. Ja se tuottaa täällä kaikista parasta tulosta, Hirsimäki jatkaa.

Se näkyy myös vastavuoroisesti. Kun suomalaisten auto lähtee partiomaan, nousevat ohi ajaessa paikallisten kädet. Lapset vilkuttelevat erityisen innokkaasti ja seuraavat uteliaasti.


Palataan hetkeksi sinisen linjan tuntumaan, irlantilaissuomalaisen pataljoonan etutukikohtaan UNP 6-50:lle. Se on suomalaisten tukikohdista pienin ja koostuu muutaman kymmenen hengen joukosta, joka on tukikohdassa aina kuukauden kerrallaan. Vaikka tilat ovat muita tukikohtia huomattavasti enemmän kortilla, löytyy UNP 6-50:kin mukavuuksia, kuten kuntosali ja sauna. Lisäksi tukikohdassa on suomalainen kokki, jonka ruokaa arvostetaan suuresti.

– Täällä on ehkä vähän vapaampaa meininkiä. Me saadaan päättää omista asioista vähän enemmän ja tehdä asioita suomalaisella tavalla. Tämä on vähän niin kuin kesämökki, eräs suomalaisista rauhanturvaajista.

Kuukauden aikajakso, joka tukikohdassa vietetään, on miehen mielestä oikein sopiva. Töitä on hiukan muita tukikohtia enemmän, joten aika ei käy pitkäksi. Lisäksi tukikohdassa vietetään vielä normaaliakin enemmän aikaa yhdessä.

– Kaikki on pienellä alueella ja kun on vapaa-aikaa, porukka ei hajaannu vaan on yhdessä täällä. Se on sellainen mukava puoli.

Etutukikohdan keskeisin tehtävä on sinisen linjan vartiointi. Lisäksi partiot käyvät paikallisissa kylissä.

– Haastavinta on se, että välillä tuntuu, ettei tapahtuisi yhtään mitään. Se on vähän rasittavaakin. Mutta se on hyväkin tilanne. Mukavinta täällä on se, kun pääsee paikallisiin kyliin ja paikallisten kanssa kontaktiin. On hauska huomata, että jotkut ovat opetelleet vähän suomea, kun ovat huomanneet, että täällä on suomalaisia pyörimässä. Siitä tulee fiilis, että nekin välittävät vähän meistä, mies jatkaa.

Muutoin vapaa-aika kuluu kuten muissakin tukikohdissa, salilla, syödessä ja saunoessa.

  • Kuka voi hakea rauhanturvaajaksi? Komentaja Marko Hirsimäki selittää yllä olevalla videolla kuka voi hakea ja millaista erikoisosaamista rauhanturvaajana voi hyödyntää.

Kolmas suomalaisten asuttama tukikohta on ranskalaisjohtoisen UNIFIL:in komentajan reservipataljoonan (FCR) tukikohta, UNP 9-1. Siellä palvelusaika on neljä kuukautta. UNP 9-1:llä on tällä hetkellä käytössä vain viereisen leirin 80-luvulla rakennettu sauna, mutta se tulee varmasti muuttumaan tulevaisuudessa, sillä irlantilaissuomalaisen pataljoonan suomalaiset muuttavat vuoden loppuun mennessä kokonaan osaksi FCR:ää.

UNP 9-1:llä tunnelma on rennon letkeä. On helppo huomata, että rotaatiosta on käynnissä viimeiset päivät. Tukikohdassa ei voi erehtyä siitä, kuka on lähdössä ja ketkä ovat vasta saapuneet. Neljä kuukautta paikalla olleet ihmiset ovat rentoja, naljailevia ja toisaalta myös täynnä odotusta. Uuden rotaation ensimmäiset saapuneet ovat vielä varautuneempia ja jännittyneitä. Heillä on edessään se, minkä suurin osa jo valmistautuu jättämään taakseen.


Kesken päivän kovaäänisistä alkaa kantautua merkkiääni. Se on kova ja vaativa. Hälytys viestii selvästi, ettei paikalleen kannata jäädä. Ihmiset alkavat liikkua kohti bunkkeria, jonne hälytyksen tullessa on määrä suojautua. Vastaan hölkkää joukko ranskalaisia taisteluvarustuksessa.

Bunkkerissa on vielä tyhjää, mutta nopeasti se alkaa täyttyä suomalaisista rauhanturvaajista, jotka ovat saapuneet paikalle kuka mistäkin. Osa on ehtinyt hakea ylleen raskaat suojaliivit ja kypärän, toiset tulevat bunkkeriin paitahihasillaan. Aikaa ei ole hukattavaksi, kun hälytys soi. Suojaan hakeudutaan mahdollisimman nopeasti. Kun muita suomalaisia ei ole enää tulossa, suoritetaan nimenhuuto. Poissa olijoiden kohdalla huudellaan avuliaasti, jos henkilö on esimerkiksi partioimassa tai muissa tehtävissä.

– Jallassa, kajahtaa erään nimen jälkeen. Se naurattaa, sillä kyseessä on rauhanturvaajien nimitys vatsataudille.

Se on asia, joka kuvastaa myös hyvin sitä, ettei rauhanturvaoperaatiossa todellakaan ole salaisuuksia. Vatsantoiminnoista puhutaan jatkuvasti ja joka paikassa. Vaikuttaa olevan aivan normaalia kertoa kaverille, miltä tuntuu kakata aikuisena housuunsa (naurattaa kuulemma vasta jälkikäteen), mikä maitohappobakteeri toimii parhaiten (Lacto Seven) ja mikä voitto on, kuin vatsatauti vihdoin hellittää (”kova kakka on rauhanturvaajan unelma”).

Kakkajutut ovat myös osa huumorintajua, jota ilman ei kuulemma pärjäisi. Kaikelle pitää pystyä nauramaan, koska muukaan ei yleensä auta.


Suomi-talolla kysymys huumorintajusta huvittaa.

– Täällä tulee esille aika mielenkiintoisia asioita ihmisistä. Täällä on aika vapautunutta eikä tarvitse esittää mitään, Tommola pohtii.

– Ei näitä juttuja ehkä kirkossa kertoisi, Mäkelä sanoo.

– Ai käytkö sä muka kirkossa? Randla haluaa tietää.

UNP 9-1:n bunkkeriharjoitus jatkuu. Nimenhuudon jälkeen odotetaan. Aikaa tapetaan vitsailemalla. Sitten joku keksii alkaa vaatia musiikkiesitystä.

– Auttaisi tähän kuolemanpelkoon, joku virnistää.

Pirkka Määttä ja Jussi Seppälä ottavat haasteen vastaan ja kajauttavat ilmoille hyvin kauniin version Finlandia-hymnistä. Kun toisessa säkeistössä on päästy loppuun, raikuvat bunkkerissa aplodit. Tunnelma on kuitenkin muuttunut. Määtän ja Seppälän esitys on selvästi löytänyt tiensä ihon alle.

Eikä ihme. Kotia alkaa helposti ikävöidä, kun on pitkään poissa. Monia hyvin tavallisia asioita oppii arvostamaan vasta sitten, kun niistä on ottanut etäisyyttä. Esimerkiksi yli puolen minuutin suihkuja tai puhdasta luontoa. Etelä-Libanonissa monet perusinfrastruktuuriin liittyvät asiat ovat vielä lapsen jalkineissa. Esimerkiksi jätehuolto on hyvin huonolla tolalla ja se näkyy teiden pientareilla roskaröykkiöinä.

–  Ei ole tullut sellaista perinteistä koti-ikävää, mutta Suomen kaipuuta ylipäätänsä. Asioita kaipaa, mutta ei niin, että pääsisipä kotiin. Mutta sellainen normaali elämisen vapaus, että voi mennä minne haluaa, ostaa mitä haluaa ja valita seuransa, Tommola aprikoi.

–  Siinä kohtaa, kun tyttöystävä laittaa iltasella jotain kuvia, niin tulee enemmän koti-ikävä, Randla sanoo.


Vaikka rauhanturvaaminen jatkuu, muuttaa se koko ajan muotoaan. Ranskalaisen komentajan reservipataljoonaan saapuu suomalaisia kolmesti vuodessa. Vaihdon koittaessa tunnelma on haikea. Toisaalta se on myös ristiriitainen. Vapautta on kova ikävä, mutta rauhanturvaajakavereita tulee vielä enemmän ikävä.

– On uskomatonta, millainen yhteishenki täällä tulee. Me olemme niin tiiviisti täällä yhdessä. Ei sitä kuvailemaan löydy sanoja. Henki on vahva, kertoo Jaakko Vainionpää, 54.

Kotiutuva Vainionpää tietää mistä puhuu, sillä päättyvä operaatio on miehen 12.

Kun Finnairin koneen pyörät osuvat Helsinki-Vantaan kiitorataan, kuuluu kaiuttimista kapteenin tervehdys.

– Tervetuloa Helsinkiin.

Vaikka kyse ei ole lomalennosta, koneessa alkavat raikua villit aplodit.

Juttu on julkaistu alun perin syyskuussa 2018. ISTV  uusii vuoden lopussa kuluneen vuoden näyttävimpiä juttuja.


Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt