Vastikään ilmestynyt Tanjan katu (Into) on jo neljäs Venäjä-kirja, jonka Ruotsissa asuva pohjoiskarjalaissyntyinen toimittaja Kalle Kniivilä on kirjoittanut vajaan neljän viime vuoden aikana. Tätä ennen häneltä ovat ilmestyneet teokset Putinin väkeä, Krim on meidän sekä Neuvostomaan lapset, joita kaikkia on kiitelty inhimillisestä ja tarkkanäköisestä otteestaan tavallisten venäläisten elämään.
Tanjan kadun syntymä on tavallaan onnellinen vahinko, sillä Kniivilä oli alkujaan suunnitellut pitävänsä kirjojen suhteen jo välivuoden. Mutta sitten ajatus sadan vuoden takaisesta vallankumouksesta alkoi kiehtoa niin, että syntyi Tanjan katu eli Venäjän sadan viime vuoden historia tavallisten pietarilaisten kertomana.
– Yritän nyt vihdoin pidätellä itseäni, että voisin pitää sen välivuoden. Mutta saa nähdä, kohta tietenkin taas pomppaa mieleen jotain, josta pitäisi kirjoittaa, Kniivilä kuvailee Venäjästä kirjoittamisen pakkoaan.
Tanjan katu jatkaa Kniivilän lempeän havainnoivaa tapaa kertoa Venäjän myllerryksistä pienten ihmisten kautta. Teos on helppo lukea, vaikka aiheet ovat kaikkea muuta kuin helppoja.
Kirjan kehyshenkilönä on Leningradin piirityksen aikana muistikirjaa kirjoittanut Tanja Savitsheva, joka listasi tunnollisesti ylös kaikkien perheenjäsentensä nälkäkuolemat, kunnes menehtyi itse tuberkuloosiin vuonna 1944 evakossa jo ollessaan.
Leningradin piirityksen aikana muistikirjaa pitäneestä Tanja Savitshevasta tehtiin Neuvostoliitossa sankarihahmo. Kalle Kniivilän kirja kertoo, mitä Tanjan kotikadun ihmisille nykyisin kuuluu.
Kniivilä käy tapaamassa Tanjan vanhalla kotikadulla Vasilinsaarella nykyisin asuvia ihmisiä, joista yksi menetti vanhempansa Stalinin puhdistuksissa, toinen todisti Leningradin piirityksen kauhut ihmislihasta tehtyine sylttyineen ja kolmas on rikastunut nyt uuden Venäjän aikana kiinteistökaupoilla.
Kirjan tavissankareille yhteistä on, että heidän elämänsä käänteet kertovat Neuvostoliiton ja Venäjän historiasta jotain sellaista, joka jää helposti välittymättä niin virallisessa historiankirjoituksessa kuin mediassakin.
– Tavallisten venäläisten kanssa on niin jännä jutella. Toisin kuin poliitikot, he voivat sanoa myös jotain odottamatonta, Kniivilä perustelee näkökulmaansa.
Tanjan entisessä asunnossa asuu nyt Aleksandr Uralov. Se on hänen lapsuudenkotinsa. Uralov osti Tanjan vanhan kotikadun ensimmäisen ulkomaalaisvalmisteisen auton 1990-luvun alussa.
Tavallisia venäläisiä lähelle Kniivilä pääsee myös siksi, että hän puhuu sujuvaa venäjää ja voi siis tehdä haastattelut ilman välikäsiä. Silti Tanjan katua tehdessään hän törmäsi muutaman kerran uudenlaiseen epäluuloon. Yksi epäilijöistä oli noin 70-vuotias nainen, joka myi tuohuksia Tanjan kotikadun kirkossa ja jolta Kniivilä tiedusteli mahdollisuutta päästä papin puheille kyselemään kirkon historiasta.
– Kynttilänmyyjänainen oikein pomppasi pystyyn ja alkoi tivata, onko minulla viranomaisten lupa tulla tällaisia kyselemään. Hänen reaktionsa oli kuin suoraan neuvostoajoilta.
– Vielä 15 vuotta sitten tämäkin nainen olisi varmaankin vastannut eri tavalla, mutta nyt vanha neuvostotapa reagoida oli aktivoitunut hänessä uudelleen.
Keskustelu naisen kanssa päättyi tuloksettomana. Nainen ei yksinkertaisesti suostunut uskomaan, etteikö myös Suomessa tarvittaisi viranomaisten lupaa siihen, että voi tulla kyselemään papilta kirkon historiasta.
Lusine Arutjunova opettaa nykyisin sillä samalla koululla, jota Tanjakin kävi. Lapsuutensa hän asui kommuunihuoneistossa, jossa heidän nelihenkisen perheensä käytössä oli neljäntoista neliön huone.
Kniivilästä on kiehtovaa havaita, miten venäläiset selittävät mennyttä elämäänsä ja kuinka kulloinenkin poliittinen tilanne vaikuttaa ihmisten kertomuksiin.
– Ihmiset saattavat esimerkiksi muistella nyt, että Neuvostoliitossa oli paljon hyvää. Mutta kun kysyn asiaa vielä vähän konkreettisemmin, heiltä voikin tulla toteamus, että ”niin, mutta kenkiä ei silloin saanut mistään”.
Neuvostonostalgia on viime vuosina valjastettu osaksi Venäjän jokapäiväistä politiikkaa, ja jopa Stalinia ylistetään taas. Stalinin kunniaa ei tosin ole vielä virallisesti palautettu Kremlin taholta, mutta silti vallanpitäjiltä tulee Kniivilän mukaan koko ajan signaaleja, joiden mukaan ”Stalin oli kuitenkin enemmän hyvä kuin huono”.
– Ja niinpä Stalinin patsaita alkaa sitten putkahdella eri puolille kuin itsestään.
Tanjan kadulla asuvassa kiinteistönvälittäjässä näkyy puolestaan se, kuinka venäläiset selittävät nykyisin elämäänsä Krimin kaappauksen jälkeen. Miehellä on mökki Suomessa ja aiemmin hänellä oli myös suomalainen pankkitili, mutta hänen sanojensa mukaan amerikkalaiset ovat nyt pakottaneet suomalaispankin sulkemaan tilin häneltä.
– Kiinteistönvälittäjä muisteli minulle, kuinka he ennen hakivat Suomesta ruokaa, joka oli halvempaa ja parempaa. Mutta nyt hänen mukaansa ruoka Venäjällä on halvempaa ja parempaa. Oikeasti niin ei ole, ei ainakaan kaikkien ruokien kohdalla, mutta näin hän haluaa nyt nähdä asiat, koska hän ei enää tykkää suomalaisista, jotka sulkivat hänen pankkitilinsä, Kniivilä kuvailee.
– On jännää ja pelottavaakin, miten ihmisten muistikuvat ja kertomukset muuttuvat sen mukaan, miten ilmapiiri Venäjällä muuttuu ja mikä on kulloinkin se päivän sana.
Korina Klodt oli kolmivuotias, kun salainen poliisi vei hänen vanhempansa ikuisiksi ajoiksi. Hän muistaa heränneensä yöllä, nähneensä mustiin pukeutuneet miehet ja kuulleensa äidiltä rauhoittelevat sanat, että he tulisivat pian takaisin.
Neuvostoliiton hajotessa venäläiset etsivät Kniivilän mukaan joukolla totuutta, joka oli piilotettu heiltä kommunismin aikana. Venäläiset tiedotusvälineet tekivät lukuisia paljastuksia maan historiasta, sillä ihmiset janosivat tietoa.
Nyt Venäjän median suurin ongelma ei Kniivilän mukaan ole suinkaan se, etteikö asioista saisi kirjoittaa, vaan se, etteivät edes paljastuskirjoitukset vaikuta mihinkään.
– Mitään ei tapahdu, vaikka venäläistoimittajat kirjoittavat nykyhallinnon epäkohdista. Tai jos jotain tapahtuu, se tapahtuu toimittajalle, Kniivilä sanoo viitaten lukuisiin hyökkäyksiin venäläistoimittajia vastaan.
Tuoreimpana tapauksena on Eho Moskvy -radion varapäätoimittajan Tatjana Felgenhauerin puukotus. Epäselvää on yhä, selittyykö teko puukottajan mielenterveysongelmilla vai käytettiinkö mieleltään järkkynyttä miestä hyväksi iskun teossa. Venäjän valtiollisessa mediassa toimittajaa oli kuitenkin ”maalitettu” jo aiemmin syyttämällä häntä työskentelystä vieraiden valtioiden hyväksi.
Kalle Kniivilä.
Nykyaikaa leimaakin se, että venäläiset eivät enää edes etsi totuutta.
– Venäläiset on saatu nyt uskomaan siihen, että mitään totuutta ei ole olemassakaan. Että lännessä on vain yhdet valheet ja meillä Venäjällä on toiset valheet, mutta meidänpä venäläiset valheet ovat parempia, Kniivilä kärjistää.
Vastaavasti länsimaissa on Kniivilän mukaan menty jopa yli Venäjä-uhkakuvien maalailussa. Hänen mukaansa lännessä on nyt taipumus epäillä Venäjää kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta esimerkiksi hybridivaikuttamisen saralla.
– Itse kehottaisin suhtautumaan varovasti väitteisiin, joiden mukaan Venäjä on kaiken takana.
– On aivan turha väittää, että Putin tietää kaiken tai että kaiken takana olisi jokin suunnitelma. Venäjän johto yrittää tietenkin vaikuttaa ja tarttuu sille tuleviin tilaisuuksiin, mutta Venäjä on kuitenkin sellainen valtio, ettei kukaan voi sitä täysin hallita ja olla perillä kaikista asioista.
”Venäläiset on saatu nyt uskomaan siihen, että mitään totuutta ei ole olemassakaan. Että lännessä on vain yhdet valheet ja meillä Venäjällä on toiset.
Kniivilälle itselleen ravisuttavinta oli tajuta, kuinka vähän kaikista kirjassa kerrotuista tapahtumista on aikaa. Hän itse on nyt 52-vuotias, joten tarvitaan vain kaksi hänen oman elämänsä mittaista jaksoa, niin ollaan jo ajassa, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjää eikä vuoden 1917 vallankumousta ollut tapahtunut.
Kniivilä kävi kirjaansa varten tutkimusretkellä myös Pietarin pohjoispuolella sijaitsevalla Levashovon joukkohautausmaalla, jossa teloitettiin poliittisten vainojen uhreja vuodesta 1937 alkaen. Jossain siellä saattavat olla myös Kniivilän kirjaansa haastatteleman saksalaisjuurisen Korina Klodtin, 82, vanhemmat, jotka mustiin pukeutuneet miehet hakivat keskellä yötä vuonna 1938.
– Kirjaa tehdessäni havahduin vasta itsekin siihen, kuinka lähellä nämä tapahtumat ovat. Katselin Levashovon metsän muistokynttilöitä ja mietin, kuinka kukaan ei tiedä, keitä kaikkia sinne maan alle on haudattu. Itkettäähän siellä alkoi.
Kirjan haastatteluihin liittyviä kuvia on lisää osoitteesta kniivila.net.