Lee Han-Byeol lähti Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan vuonna 1999 ja Joseph Lee Yhdysvaltoihin 2007.
IS kohtasi pakolaiset Kalifornian Saddleback-kirkossa järjestetyssä Bridge-seminaarissa, johon he olivat tulleet kertomaan kauhukokemuksistaan diktatuurissa.
Joseph Kim, 26, vaikuttaa ikäänsä kypsemmältä nuorelta mieheltä, mutta hänen olemuksessaan on jotain murheellista. Kim on myös lähtöisin Pohjois-Korean pohjoisesta provinssista. Lapsuusmuistot liittyvät maan johtajien palvontaan.
– Joka perheessä on johtajien kuvat seinällä. Jos valtiolta tulee jokin lahja, perheenjäsenet polvistuvat kuvien eteen kiittämään. Propaganda on pelottavan tehokasta, kun se alkaa jo nuorella iällä. Sitä ei tule kyseenalaistaneeksi, Kim luonnehtii.
Hän kasvoi keskiluokkaisessa perheessä. Äiti oli kotirouva ja isä työskenteli valtionyhtiössä kirjanpitäjänä. Perheeseen kuului myös vanhempi tytär. Neuvostoliiton hajoaminen, katovuodet ja johtaja Kim Il-sungin kuolema ajoivat Pohjois-Korean nälänhätään 90-luvulla. Joseph muistaa nuo vaikeat ajat, vaikka oli vasta pikkupoika.
– Kuulin vanhempien keskusteluista, että naapureita kuoli nälkään, hän sanoo vakavana.
”Nälkäkuolema on pitkä”
Isällä oli tapana tuoda työpaikaltaan ruokaa kotiin.
– Isä jakoi aina ruoka-annoksensa kanssani sanoen, että olet kasvava poika ja sinun on syötävä enemmän, Joseph muistaa.
Sitten ruuansaanti tyrehtyi. Isä sairastui ja jäi kotiin vuoteenomaksi.
– Nälkäkuolema on pitkä, tuskallinen prosessi. Lopussa isä ei enää edes tunnistanut minua pojakseen, Joseph suree.
Isä menehtyi. Äiti ja sisko lähtivät Kiinaan etsimään ruokaa. 12-vuotias Joseph jäi yksin kotiin. Poika luuli heidän palaavan parin päivän päästä.
– En edes halannut siskoani hänen lähtiessään. Olen katunut sitä enemmän kuin mitään muuta, Joseph murehtii.
Joseph Kim pakeni Pohjois-Koreasta kymmenen vuotta sitten Liberty in North Korea –järjestön avulla.
Äiti katui tyttären myymistä
Kiinassa äiti teki raskaan päätöksen. Hän myi tyttärensä kiinalaiselle miehelle ja palasi takaisin Pohjois-Koreaan rahojen kanssa.
– Hän teki sen lapset pelastaakseen. Se oli valinta elämän tai kuoleman välillä. Minun oli vaikeaa ymmärtää päätöstä. Vihasin äitiäni pitkään. Siitä on nyt yli kymmenen vuotta, enkä tiedä, onko sisko enää edes elossa, Joseph huokaa.
Äiti tuli katumapäälle. Hän koetti palata Kiinaan etsimään tytärtään mutta jäi rajavartijoiden haaviin ja joutui vankilaan. Valtio ulosmittasi perheen kodin. Joseph-poika jäi heitteille taivasalle.
– Ihmiset myivät torilla ruokaa ja tavaroita. Menin sinne kerjäämään. Äidit ja isoäidit auttoivat minua. Mutta siellä oli niin paljon kodittomia lapsia ja vähän ruokaa, että jos ihmiset auttoivat minua, heidän piti itse olla nälissään, Joseph selittää.
Talvisaikaan poika värjötteli talojen lämmityshormien edessä. Hän eli kodittomana kolme vuotta. Lopulta nuorukaisen mitta täyttyi.
– En voinut enää elää niin. Ajattelin, että minulla ei ole mitään menetettävää, joten lähdin Kiinaan. Ensimmäisenä iltana yövyin vuorilla. Lähdin aamuisin liikkeelle ja kerjäsin ruokaa ja vettä pikku kylistä. Kävelin kolme päivää, kunnes pääsin ensimmäiseen kaupunkiin, Joseph kertaa.
Apua kirkosta
Näin kului vuosi. Oli oltava jatkuvasti varuillaan, sillä kiinalaiset saavat palkkion pohjoiskorealaisten loikkareiden ilmiantamisesta.
– Kuulin, että kirkot auttavat pakolaisia. Sain ensimmäisestä kirkosta 20 juania, noin kolme euroa. Järkeilin, että jos menen kymmeneen kirkkoon, saan 200 juania. Muutamassa kirkossa käytyäni tapasin pastorin vaimon, joka auttoi minua. Sitä kautta sain yhteyden Liberty in North Korea -järjestöön, Joseph selvittää.
Järjestö auttoi pojan Yhdysvaltain konsulaattiin hakemaan turvapaikkaa. Hän joutui asumaan lähetystön tiloissa neljä kuukautta, kunnes paperiasiat järjestyivät ja Joseph pääsi matkustamaan Yhdysvaltoihin. Hänet sijoitettiin Richmondiin, Virginiaan amerikkalaisperheeseen.
– En voi sanoin kuvailla tuntemuksiani päästessäni Amerikkaan, mies huokaa.
Katolinen kirkko sponsoroi hänen asumisensa sijaisperheessä.
– Asuin siellä neljä vuotta. Perheen pää oli yksinhuoltajaäiti, joka työskenteli kuljetusfirma FedExin keskuksessa. Pidän häneen yhä yhteyttä. Hän on minulle kuin toinen äiti, Joseph kiittää.
Los Angelesin Koreatown.
Leah, Yooji, Neyeon työskentelevät Liberty in North Korea –järjestön päämajassa, Long Beachissa. Link auttaa pohjoiskorealaisia pakolaisia länteen.
Joseph opiskelee tätä nykyä valtiotieteitä ja filosofiaa Bard Collegessa, New Yorkin osavaltiossa. Suunnitelmissa on jatkaa opintoja tohtoriksi asti. Lahjakas nuorimies sai kesäksi harjoittelupaikan Washington DC:ssä maineikkaassa Center for Strategic International Studies -ajatuspajassa. Rinnalle on löytynyt myös tyttöystävä.
Pohjois-Korean johtajasta Kim Jong-unista entisellä maanmiehellä on kaksijakoinen mielikuva.
– Hän on epärationaalinen siinä suhteessa, että käyttää omaisuuksia luksukseensa, kuten ruokaan ja konjakkiin, kun samalla hänen kansansa näkee nälkää. Mutta samalla hän osaa laskelmoida poliittisia pelejä pelatessaan, Joseph puntaroi.
Pohjois-Korean viimeaikaiset ohjustestit eivät miestä suuremmin pelota.
– En usko maan käyttävän ohjuksiaan länttä vastaan, koska se tarkoittaisi Pohjois-Korean tuhoa, Joseph miettii.
Hän on kokenut uskonnollisen heräämisen, mutta koettaa sovitella sitä yhteen kipeän menneisyytensä kanssa.
– Uskon, että Jumala on olemassa, mutta on hyvin vaikeaa hyväksyä sitä, että jos Jumala on rakastava ja kaikkivoipa, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä, Joseph Kim ihmettelee.
Hän ei ole kuullut äidistään tai siskostaan yli kymmeneen vuoteen.
Lee Han-Byeol pakeni Pohjois-Koreasta vuonna 1999.
Palvontaa lastentarhassa
Lee Han-Byeol, 34, katsoo haastattelijaa vienosti silmiin ja puhuu pehmeällä äänellä, tulkin avulla.
Lee kasvoi Pohjois-Korean pohjoisosassa lähellä Kiinan rajaa. Äiti oli kotirouva, isä juoksuvalmentajaisä. Isoveli oli Leeta kuusi vuotta vanhempi.
– Lastentarhasta saakka minua opetettiin palvomaan johtajaamme. En halunnut kuulla siitä. Äitini osti minulle pimeiltä markkinoilta eteläkorealaisia pop-levyjä, joiden lauluja lauloin.
Leen isä kuoli ja veli meni armeijaan.
Äiti auttoi loikkareita Kiinaan. Pohjois-Korean viranomaiset saivat vihiä toimista.
– He halusivat tappaa äitini, Lee toteaa.
Äiti ja tytär pakenivat sukulaisten luo Kiinaan. Lee työskenteli siellä jonkin aikaa ravintolan tarjoilijana.
– Olin aina peloissani. En uskaltanut mennä edes ulos, nainen luonnehtii.
Viranomaiset tekevät Kiinassa kotiratsioita varmistaakseen, ettei niissä asu ylimääräisiä ihmisiä.
– Kerran jäin melkein kiinni kun poliisit tulivat tarkistuskäynnille, nainen kertoo.
Leen äiti ei ollut yhtä onnekas. Kiinalaispoliisi pidätti hänet ja palautti Pohjois-Koreaan. Kaksi vuotta äitiä kierrätettiin eri vankileireillä. Lopulta eräs nuori nainen todisti äidin puolesta, ja tämä siirrettiin työleirille.
– Äidin piti paiskia leirillä 12 tunnin työpäiviä. Sen päälle oli laulettava koko yö Pohjois-Korean johtajaa ylistäviä lauluja. Seuraavana päivänä äiti oli usein niin uuvuksissa että pyörtyi. Silloin häntä kuulusteltiin ja hakattiin. Monet kuolivat siihen, tytär tilittää.
Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin ympärille on muodostettu henkilökultti vahvistamaan autoritaarista diktatuuria, johon kansalaiset opetetaan lapsesta asti.
Josep Kim ja Lee Han-Byeol kertoivat kokemuksistaan the Bridge -konferenssissa Kalifornian Anaheimissa. He kohtasivat toisensa ensi kertaa IS:n kuvauksissa.
Veli alasti pakkasessa
Lee vietti Kiinassa kolme vuotta. Hän pääsi viimein yhteyteen pakolaisjärjestön kanssa, joka toimitti hänet laivalla Etelä-Koreaan hänen ollessaan 17-vuotias. Uudessa kotimaassaan hän kohtasi pakolaisia auttavan pastori Peter Jungin. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Lee lähetti äidilleen rahaa Pohjois-Koreaan, jolla tämä lahjoi viranomaiset vapauttamaan itsensä työleiriltä.
Myös Leen veli joutui vaikeuksiin Pohjois-Korean viranomaisten kanssa.
– Hänet pakotettiin seisomaan alasti 38 asteen pakkasessa. Hänen kätensä ja jalkansa jäätyivät. Hän kääri liinoja niiden ympärille. Kuvat lähetettiin äidille varoitukseksi, Lee kertoo murheellisena.
Äiti loikkasi taas Kiinaan. Avustusjärjestön ja YK:n pakolaisviraston avulla Lee junaili äidin luokseen Etelä-Koreaan.
– Kun näin äidin uudelleen, hän näytti puolikuolleelta, Lee kuvailee surullisena.
Nykyään 62-vuotias äiti asuu tyttärensä lähellä Etelä-Korean Soulissa. Hän kärsii yhä vankila-aikojen hakkaamisista johtuvista selkäkivuista.
Lee opiskeli lakia ja sosiaalialaa. Nyt hän on pakolaisjärjestön johtaja. Nainen ei ole nähnyt veljeään vuosikausiin, eikä tiedä mitään tämän kohtalosta.