Mitä tehdä kun ajaa kolarin maailman eristäytyneimpiin kuuluvan valtion kaukaisella maaseudulla, saa pahan tällin ja kipu alkaa kouria sisuksia? Ambulanssia, ensiapua tai puhelinta ei ole, auto ajokelvoton. Apua ei ylipäätään tunnu olevan tarjolla, kun asia yritetään hankaluuksien välttämiseksi kuitata mahdollisimman vähällä.
Tai miten keksiä ratkaisu, kun sairaalaan pitää saada vesitankki tai rakennushommiin kaakeleita ja lattialaattoja, mutta ei ole aavistustakaan mistä niitä voisi hankkia? Paikalliset tekijät eivät mainosta itseään, ja ulkomailta ei voi tuoda, koska pakotteet estävät liki kaiken kaupankäynnin.
Pjongjangilainen ”liikennevalo” on risteyksessä viittova, hyvin pukeutunut poliisinainen.
Ruokahuoltoa Pohjois-Korean malliin. Kerrostalon pihaan tuodaan valtava lasti kaalia, joka lajitellaan lakanoiden päälle pinoihin ja kannetaan asukkaille.
Suomalaisten avulla on kehitetty siemenperunatiloja. Pohjois-Korean kolhooseilla perunapelto mullataan edelleenkin härkäauroilla.
Entä miten suhtautua, kun huolella suunnitellun ja tärkeän perunavaraston runko holveineen on yllättäen purettu alkutekijöihinsä, kun sen olisi pitänyt olla jo liki valmis? Paljon työtä on mennyt hukkaan ymmärtämättömyyden ja pinttyneen auktoriteettiuskon vuoksi.
Siinä esimerkkejä tilanteista, joihin Pohjois-Koreassa jo yli 30 kertaa käynyt kouvolalainen Markku Toimela on viimeisen liki kymmenen vuoden aikana törmännyt sulkeutuneessa diktatuurissa. Toimela on Suomen helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidan hommissa nähnyt paljon maailmaa, mutta Pohjois-Korea kuuluu erikoisimpiin paikkoihin.
Niin erikoisiin, että osa kokemuksista on paketoitu yhdessä toimittaja Kaj Aallon kanssa tuoreeseen kirjaan Salakahvilla Pohjois-Koreassa, Markku Toimelan jännittävä tie Pohjois-Korean luottomieheksi (Docendo 2017). Sana luottamus toistuu Toimelan puheissa ja kirjassa jatkuvasti, sillä ilman sitä ei maahan olisi asiaa.
”En löytänyt sieltä kuvailtua robotti-ihmistä, vaan aivan tavallisia, alkukankeuden jälkeen helposti lähestyttäviä ja ystävällisiä ihmisiä.
– Pyrin sellaiseen luottamussuhteeseen, että voimme aina mennä sinne avoimesti. Olen kertonut tästä kirjastakin Pohjois-Korean suurlähetystölle etukäteen ja lupasin toimittaa sen heille, Toimela naurahtaa IS:n haastattelussa.
Salakahvit ei viittaa mihinkään uskaliaaseen vaan siihen, että Toimela pyrkii aina tilaisuuden tullen tutustumaan uuteen ympäristöön ja ottamaan kontaktia pohjoiskorealaisiin kahvi- tai teekupposen ääressä. Luottomies tarkoittaa sitä, että Toimelalle ehkä sallitaan jo enemmän kuin untuvikolle maahanmenijälle, koska hän on vakuuttanut epäpoliittisella auttamistyöllään.
Työtä köyhien auttamiseksi
Toimela, 62, on omistautunut ruohonjuuritason työhön köyhien, monin tavoin osaamattomien pohjoiskorealaisten auttamiseksi. Samalla on oppinut tuntemaan paikallista yhteiskuntaa ja uskoo kykenevänsä välittämään tietoa siitä, millainen kansa suljettujen rajojen takana asuu.
– Se on parasta rauhantyötä tulevaisuutta varten, hän sanoo.
– Kun aikoinaan vuonna 2008 lähdin Pohjois-Koreaan, en löytänyt sieltä kuvailtua robotti-ihmistä, vaan aivan tavallisia, alkukankeuden jälkeen helposti lähestyttäviä ja ystävällisiä ihmisiä. Ne ovat olleet sykähdyttävimpiä kokemuksia.
”Kolmisylinterinen” lapio on Toimelan mukaan varsin tehokas keksintö.
Piknikillä vapaapäivänä ”koordinaattorin” kanssa vuoristossa. Koordinaattori on kaikkialle seuraava hallinnon esiliina.
Kirjassa kuvaillaan esimerkiksi, kuinka pohjoiskorealaisen päiväkodin pikkulapsi kapsahtaa Toimelan kaulaan ja alkaa suukotella, ja kuinka Toimela ylittää kielimuurin aterialla työporukan kanssa yrittämällä rohkeasti opetella korean kielen lausahduksia – ja aiheuttamalla epäonnistuessaan naurunremahduksia.
Pikkupoikien unelma-ammattina lentäjä
Pohjoiskorealaisten pikkupoikien unelma-ammatti on lentäjä ja tyttöjen lääkäri tai opettaja. Toimela on huomannut, että aikuisilta on kuitenkin turha mennä kyselemään näiden haaveista.
– Pohjoiskorealaiset ovat varautuneita, mutta kun projekti alkaa hiipua ja olen lähdössä lopullisesti pois, tulee herkkiä hetkiä, jotka ottavat koville sekä heille että minulle. Olen ollut heille ainoa auttaja, mutta myös pelkkä Make vaan, Toimela kuvailee nieleskellen.
Entä mainitut pelottavat, luovuutta vaativat ja turhauttavat hetket? Monitoimimies Toimela selvisi niistäkin kunnialla.
”Olen ollut heille ainoa auttaja, mutta myös pelkkä Make vaan.
Raju kolari sattui perunavarastojen tarkastuskeikalla Kiinan rajan tuntumassa 2010, kun Toimelan maastoauto törmäsi neuvostovalmisteiseen armeijan Gaz-maasturiin. Toimelan mukana kulkeva virallinen esiliina eli koordinaattori ja paikallisviranomaiset näyttivät hanakasti toivovan, että mitään pahempaa ei olisi sattunut, joten Toimela ei tehnyt numeroa loukkaantumisestaan.
Hän suoritti itselleen hotellihuoneessaan ”lääkärintarkastuksen”. Koska raajat toimivat, eikä virtsassa tai ulosteessa ollut verta, Toimela vietti paikallisen aspiriinin voimalla yön huoneessaan ja sinnitteli rintakipunsa kanssa. Hän pääsi seuraavana päivänä Pjongjangiin ja sai voimakkaampia kipulääkkeitä. Vasta perillä Suomessa selvisi, että rintalasta oli murtunut.
– Kuvittele, jos olisi tullut jotain vikaa munuaisiin tai muihin sisäelimiin, hän huokaa kirjassa.
Välillä omin luvin
Käytännön ongelmien ratkaisussa Toimela on luottanut sekä nenäänsä että hoksottimiinsa.
Kun keskussairaala tarvitsi vesisäiliön, hän lähti kaupungille koordinaattorinsa kanssa, koska tiesi, että siellä on jos jonkinlaisia pikku pajoja.
Markku Toimela on päässyt matkoillaan lähelle eristäytyneen valtion ihmisiä, vaikka nämä ovat aina varautuneita. Jonjun päiväkodin lapset esittävät kitaramusiikkia.
Suomalaisten rakenteilla oleva, hyvin tuuletettava perunavarasto Doksassa.
Erään kohdalla hän haistoi metallin leikkaamisesta tulevan hajun ja livahti sisään koordinaattorin kieltelyistä huolimatta, yksityiskoteihin ja liikkeisiin kun ei ulkomaalaisella ole normaalisti asiaa.
Lopputuloksena kuitenkin oli, että Toimela piirsi pajassa paperille mitä halusi, ja paikallinen ammattilainen hitsasi hänelle yhteensä seitsemän kahden kuutiometrin vesitankkia viranomaisten hyväksynnällä.
”Pyrin sellaiseen luottamussuhteeseen, että voimme aina mennä sinne avoimesti.
Laattoja löytääkseen Toimelan piti suunnata laitakaupungille, jossa lopulta alkoi näkyä pieniä lava-autoja laattalastissa. Niitä seuraamalla löytyi tekijäkin, ja taas Toimela venytti valtuuksiaan. Maksu paikalliseen ”K-rautaan” hoidettiin autossa, koska ulkomaalaiset eivät saaneet asioida liikkeissä.
Toimela korostaa aina pyrkivänsä olemaan aiheuttamatta paikallisille harmia, ja toistaiseksi hän uskoo siinä onnistuneensakin. Jos perunavarasto on mystisistä syistä purettu, pitää vain purra hammasta ja aloittaa alusta, koska moittiminen ja sitä myöten häpeän aiheuttaminen voisi paikallisessa kulttuurissa johtaa korjaamattomiin seurauksiin.
Toimelan oma käsitys on, että myös virallista valtiota edustaviin koordinaattoreihin suomalainen ”elämäntaiteilija” on tehnyt vaikutuksen, vaikka tämä meinaakin alituiseen aiheuttaa harmaita hiuksia.
– Varmaan he joskus nauttivatkin, kun kaikki ei ole aina yhtä harmaata, vaan rakentajien kyydissä sattuu ja tapahtuu.