Ulkomaat

Venäläisten sotaretki ei mennyt putkeen – Kalastuslaivaston ampumisesta seurasi täydellinen merikaaos

Julkaistu:

historia
Tsaarin Itämeren laivaston sotaretki Pohjanmereltä Japaninmerelle oli uskomaton surkeiden sattumusten sarja.
Vaikka Venäjän laivaston lippulaivan, lentotukialus Admiral Kuznetsovin savuntäyteisestä ja jopa surkuhupaisasta merimatkailusta saa lukea uutisista tuon tuosta, on Venäjällä takanaan huonomminkin menneitä meriseikkailuja.

Pohjanmerellä, noin sata kilometriä Britannian rannikosta sijaitsevalla Doggermatalikolla tapahtui vähintäänkin erikoinen kansainvälinen selkkaus. Elettiin Venäjän–Japanin-sodan melskeitä, vuotta 1904.

Lokakuun lopulla matalikolle purjehti Keisarillisen Venäjän Itämeren-laivaston yhdentoista aluksen osasto. Amiraali Zinovi Rozhestvenskin johtaman joukon tehtävänä oli kyntää merta Kaukoitään, vapauttaa japanilaisten valtaama Port Arthur ja murskata näiden laivasto lopullisesti.


Merimiehet nousivat laivoihin pelokkaissa tunnelmissa. Laivueen miehistö oli lähes paranoian kourissa, sillä merisodankäynnin uusimmalla aseella torpedoveneellä oli jo onnistuttu upottamaan huomattavan suuria sotalaivoja.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Liikkui laajalti huhuja, että japanilaisten torpedoveneiden laivasto piilotteli Tanskan rannikolla ja näiden puhuttiin jopa miinoittaneen Pohjanmerta. Kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut, kuinka pienet ja toimintasäteeltään rajoittuneet torpedoveneet olisivat voineet seilata lähes 20 000 merimailia pohjolan vesille.

Ruotsin ja Tanskan kapeilla aluevesillä miehistön epäluulo purkautui ensimmäistä kertaa. Sen saivat tuntea venäläisiä konsulikuljetuksia laivoille tuomaan tulleet tanskalaiset kalastajat, kun tervetulotoivotuksen sijasta miehistö avasi tykkiensä tulen. Samalla korjauslaiva Kamtšatka viestitti, että torpedoveneet hyökkäävät sen kimppuun. ”Ainakin kahdeksan joka suunnasta”, kapteeni hälytti. Tällä kertaa vahingoilta vältyttiin puolin ja toisin.


Aivan täysiksi tunareiksi venäläisiä on turha syyttää, sillä he eivät olleet ensimmäisiä, joille vastaava vahinko sattui. Yhdysvaltalaislaivaston tiedetään torpedoveneiden pelossa avanneen tulen kohti mantereella liikkuneita junia ja jopa rannikon kiviä kuusi vuotta aiemmin käydyssä ­Espanjan–Yhdysvaltain-sodassa.

Hieman myöhemmin, 21. päivän iltana, laivasto-osasto teki ratkaisevan möhläyksen. Nykyaikana sanottaisiin, että laivueen tilannekuva petti pahan kerran siitä huolimatta, että Venäjä oli silloinen elektronisen sodankäynnin suurvalta. Olihan radiotekniikan edelläkävijä, fyysikko Aleksandr Popov tehnyt yhteistyötä laivaston kanssa jo monet vuodet.

Pimeällä merellä brittiläisen kalastuslaivaston valot kajastivat venäläisten kiikareihin. ”Nyt niitä japanilaisia tulee”, totesivat venäläiset ja avasivat tulen.

Ensimmäisenä upposi troolari Crane. Neljä muuta troolaria vaurioitui tykkitulessa.

Seurasi täydellinen merikaaos: sumun ja melskeen keskellä venäläiset ampuivat kaikkea – jopa toisiaan. Risteilijät Aurora ja Dmitrii Donskoi joutuivat seitsemän muodostelmassa ajaneen taistelulaivan maalitauluiksi. Muutama merimies pääsi hengestään.


Jotkin aluksista viestittivät torpedojen osuneen niihin, mutta pisimmälle hysteriassa meni taistelulaiva Borodinon miehistö. Heidän keskuuteensa syntyi käsitys, että japanilaiset nousivat laivaan, joten osa miehistöstä kiskoi ylleen pelastusliivit ja veti sapelinsa esiin.

Pahemmalta tuholta säästyttiin ainoastaan venäläisten tykistöllisen epäpätevyyden ansiosta: esimerkiksi taistelulaiva Orel ampui yli 500 laukausta, mutta ei osunut mihinkään lokkia suurempaan. Osan osumatarkkuudesta voi laittaa kokemattoman ja paniikissa toimineen miehistön syyksi.

Britit olivat tapauksesta niin raivoissaan, että sodan syttyminen oli lähellä. Kuninkaallisen laivaston 28 taistelualusta valmistautuivat upottamaan tulen avanneet laivat ja seurasi niitä yli tuhat merimailia Portugalin rannikolle asti. Samalla brittilehdistö haukkui venäläisiä avoimesti merirosvoiksi.

”On lähes käsittämätöntä, että itseään merimiehiksi kutsuvat miehet, olivat kuinka peloissaan tahansa, voivat käyttää kaksikymmentä minuuttia kalastajalaivueen pommittamiseen tajuamatta kohteensa luonnetta”, sanomalehti The Times ruoti tapahtunutta.



Vaikka Venäjän ja Britannian hallitukset sopivat pikaisesti tapauksen tutkimisesta perin juurin, oli suurvaltasuhteisiin syntynyt jo taistelulaivan kokoinen lommo. Britit eivät päästäneet venäläisiä jatkamaan matkaansa Suezin kanavan läpi.

Laivasto-osaston ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kiertää koko Afrikan manner. Matka Japaninmerelle piteni silmänräpäyksessä yli 20 000 merimaililla ja kahdeksalla kuukaudella.

Vastoinkäymiset eivät loppuneet sii­henkään. Perille päästyään koko laivasto kärsi nöyryyttävän tappion Tsushiman taistelussa, joka myös ratkaisi sodan Japanin voitoksi. Tämä yllätti aikalaiset, sillä Japania oli alusta alkaen pidetty altavastaajana.

Venäjän yli 15 000-henkinen laivasto menetti taistelussa 4 380 sotilasta ja lisäksi 5 917 haavoittui. Kaikki taistelulaivat ja suuri osa risteilijöistä upposi. Japanilaiset menettivät vain kolme torpedovenettä, 117 kaatunutta ja 583 haavoittunutta.


Sotaoikeudessa amiraali Rozhestvenski otti tappiosta täyden vastuun, vaikka oli todistettavasti ollut tajuttomana suurimman osan taistelusta kranaatinsirpaleen osuttua häntä päähän. Oikeus langetti vastuullisille upseereille kuolemantuomion, mutta tsaari Nikolai II armahti miehensä. Rozhestvenskin maine oli kuitenkin mennyttä.


Laivueen täydellisellä tuholla oli lopulta vaikutuksia myös Suomeen. Venäjän silloinen pääkaupunki Pietari jäi ilman ­meripuolustusta, joten tsaari päätti ­linnoittaa Porkkalan järeillä rannikko­tykeillä. Suomen itsenäistyttyä nämä tykit jäivät suomalaisten käsiin, ja niillä oli merkittävä rooli talvisodan meripuolustuksessa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt