Kommentti: Miksi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei pysäytetä?

Julkaistu:

On ilmiselvää, että Ukrainassa käydään nyt taistelua itsenäisen valtion puolesta, kirjoittaa Ilta-Sanomien ulkomaantoimituksen esimies Jari Alenius.
Ukrainassa kuolee parhaillaan siviilejä ja sotilaita kasapäin koko ajan, joka tunti, lähes joka minuutti. Samalla me katselemme tilannetta täältä kaukaa epämääräisen sikäläisen tiedonvälityksen varassa, ilman varmoja tietoja tapahtumista. Kansainväliset uutiskanavat eivät ole paikalla joka minuutti tarjoamassa suoraa lähetystä, tiedotustilaisuudet ovat täynnä syytöksiä ja epämääräisiä tietoja suoranaisista joukkomurhista, pommituksista, hyökkäyksistä tavallisia ihmisiä vastaan. Tulitaukoneuvotteluja ei enää käydä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Venäjän johtajat ovat vaatineet toistuvasti länsimailta todisteita väitteille, että Venäjä käy sotaa Ukrainassa tai tukee Itä-Ukrainan kapinallisia aseellisesti. Arvoisat länsimaiset poliitikot ja sivustakatsojat, nuo vaatimukset ovat tyhjää hölinää. On täysin ilmiselvää, että Venäjä hyökkää tällä hetkellä itsenäistä Ukrainan valtiota vastaan parhailla mahdollisilla aseilla ja miehistöllä. Vaatimukset todisteista ovat vain yritys harhauttaa, sillä Venäjä tietää, että on äärimmäisen vaikeaa esittää kansainvälisoikeudellisesti pitäviä todisteita nopealla aikataululla. Sellaisia saadaan ennen pitkää - mutta silloin saattaa olla jo Ukrainan kannalta liian myöhäistä.

Todisteet Venäjää vastaan ovat jo nyt vastaansanomattomat, jos niitä alkaa tosissaan miettiä.

Donetskin ja Luhanskin alueet Itä-Ukrainassa ovat olleet niin sanotusti laittomassa tilassa viime keväästä asti. Silloin alueen kapinalliset valtasivat hallintorakennuksia ja joitakin alueella sijainneita sotilastukikohtia. Keväällä 2014 näimme kuvia muutamien anastettujen panssariajoneuvojen päällä juhlivista, Venäjän lippua heiluttelevista separatisteista. Saattoivat he saada haltuunsa myös oikeita panssarivaunuja ja jopa kehittyneempiä tykistön asejärjestelmiä, kuten kenttätykkejä, kranaatinheittimiä tai jopa raketinheitinjärjestelmiä.

Mutta sovitaanko nyt niin, että älköön kukaan tulko sanomaan, että nämä hajanaisista ryhmistä kootut kapinalliset olisivat noiden silloin vallattujen aseiden avulla vallanneet ensin liki koko Donbassin alueen ja pitäneet sen jälkeen puoliaan Ukrainan armeijaa vastaan yli puoli vuotta. Välillä Ukrainan vakituiset ja vapaaehtoiset pataljoonat ovat päässeet niskan päälle, mutta sitten taas kapinalliset ovat käynnistäneet yllättäen uuden massiivisen hyökkäyksen, jossa lauotaan jatkuvasti raskaalla Grad-raketinheitinkalustolla pitkin rintamalinjaa ja pakotetaan Ukrainan järjestäytynyt armeija vetäytymään.

Mistä kapinalliset olisivat koko ajan saaneet ammuksia ja uudenaikaisia aseita? Mistä niitä olisi ilmestynyt katukuvaan ja rintamalle, jossa niitä ovat kuvanneet ja nähneet useat länsimaisetkin toimittajat? Kapinallisilla on vain ohuen ohut rannikkokaistale Asovanmerelle, joka sekin on Venäjän laivaston valvoma. Muutoin kapinallisilla on ainoana suuntana Äiti-Venäjä, johon he omien sanojensa mukaan haluavat liittyä.

Miksi todisteita ei julkisteta?

Älköön kukaan tulko sanomaan, etteivätkö kapinallisten aseet tulisi nimenomaan Venäjältä.

On päivänselvää, että länsimaat - tai ainakin Yhdysvallat - tietävät tämän ja heillä on siitä todisteet. Nykyaikaiset sotilassatelliitit ovat taatusti poimineet neulankin heinäsuovasta, ja jokaisen venäläis-Gradin ukrainalaispellolta. Miksi siis todisteita ei esitetä julkisesti ja teilata samalla Venäjää ja sen tyhjää uhittelua maan rakoon?

Arvaukseni on, että syynä on äärimmäisen kireä kansainvälispoliittinen tilanne, jota ei haluta enää yhtään kärjistää.

EU ja Yhdysvallat yrittävät viimeiseen asti Venäjä-suhteissaan käydä sovittelun ja neuvottelun tiellä. Omille kansalaisille esiinnytään jämäköinä ja säädetään pehmoisia pakotteita, joiden ansiosta voidaan sanoa, että tehdään jotain. Jos todisteet Venäjän osallisuudesta esitettäisiin julkisesti, Venäjää nöyryytettäisiin lännessä kunnolla, mutta seurauksena voisi olla, että vastakkainasettelu kärjistyisi entisestään ja vaatimukset vielä jyrkemmistä toimista Venäjää vastaan voimistuisivat. Varsinkin Yhdysvaltain uusi republikaanienemmistöinen kongressi voisi alkaa vaatia, että nyt laitetaan kova kovaa vastaan. Pistettäisiinkö Vladimir Putin lentokieltoon? Aseistettaisiinko Ukrainaa? Peruttaisiinko jo nyt Venäjän jalkapallon MM-kisat 2018?

Ei, sille tielle ei vielä haluta lähteä, eikä sille tiellä suin surminkaan haluta lähteä missään vaiheessa. Venäjä vastaisi sulkemalla kaasuhanat Länsi-Eurooppaan ja ties mitä muita vastapakotteita se keksisi. Ennen muinoin käyty kylmä sota voisi olla lasten leikkiä sen vastakkainasettelun rinnalla.

Kova hinta Ukrainalle ja länsimaille

Lopputulemana on, että Venäjän annetaan tällä hetkellä rauhassa hyökätä Ukrainaan, maahan, jonka kansainvälispoliittinen merkitys on loppupeleissä kuitenkin varsin vaatimaton. Toki vastalauseita - ja ehkä pakotteita - Venäjää vastaan kiihdytetään, mutta samalla toivotaan, että tilanne jossain vaiheessa vakiintuisi jollekin uudelle, siedettävälle tasolle, josta voitaisiin taas lähteä rakentamaan tulitaukoa.

On kuitenkin mahdollista, että sitä ennen Donbass on sortunut ja päätynyt kapinallisten haltuun ja Venäjä on ehkä saanut jopa rakennettua maayhteyden Etelä-Ukrainan läpi Krimille. Sitten Venäjä saattaisikin taas olla halukas tulitaukoon ja rauhaan. Tai kuten asia virallisesti menisi: Venäjä saattaisi olla halukas taivuttelemaan kapinalliset tulitaukoon, koska eihän Venäjä siis ole Ukrainassa...

Lopulta tämän kaiken hinta voisi olla Ukrainalle ja länsimaille äärimmäisen kova.

Ukrainaa tuskin voisi hetkeen enää kutsua suvereeniksi valtioksi, jos noin neljäsosa siitä olisi pysyvästi lohkaistu pois. Koko poliittinen järjestelmä maassa voisi luhistua ja ääriliikkeet saada jalansijaa Kiovassakin. Kapina-alueille jääneitä ukrainalaisia pitäisi kuunnella, mutta miten se tehtäisiin, kun välissä olisi Grad-muuri?

Meille muille, jotka länsimaalaisiksi itseämme kutsumme, luulisi olevan sellaisessa tilanteessa kovin vaikea kutsua itseämme lojaaleiksi niille, jotka haluavat joukkoomme kuulua. Mieleen voisi myös hiipiä entistä vahvemmin ajatus: kuka on vuorossa seuraavaksi?

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt