Ulkomaat

He näkivät koko draaman Dallasissa - IS tapasi murhan tunnetuimmat silminnäkijät

Julkaistu:

Bill ja Gayle Newman odottivat presidentti John F. Kennedyn autosaattuetta Elm Streetin jalkakäytävällä Dallasissa 50 vuotta sitten. Kun murhalaukaukset kajahtivat, he heittäytyivät nurmelle suojatakseen pieniä lapsiaan.
Perjantaiaamu 22. marraskuuta 1963 oli jännittävä Bill ja Gayle Newmanille Dallasissa. Perhe oli hyvin nuori: herra ja rouva olivat vasta 22-vuotiaita, heidän poikansa Billie ja Clayton neljän ja kahden.

Newmanit pistivät ylleen pyhävaatteensa, Gayle punaisen mekon ja Bill siistit housut ja kauluspaidan. He lähtivät katsomaan John F. Kennedyä ja tämän puolisoa Jacquelinea lähellä Dallasia sijaitsevalle Love Fieldin lentokentälle.

Kentällä oli niin paljon väkeä, ettei Gayle nähnyt Kennedyjä kunnolla, kun nämä astuivat Air Force One -lentokoneesta.

Gayle ja Bill päättivät lähteä paremmalle näköalapaikalle.

-Hyppäsimme takaisin autoon ja ajoimme tänne, kertoi Bill Newman IS:lle Dealey Plazalla lähes 50 vuotta elämänsä dramaattisimman päivän jälkeen.

Elm Streetin ja Houston Streetin kulmassa oli valtava määrä ihmisiä. Dallasilaiset tiesivät odottaa Kennedyä juuri tässä, sillä presidentin autosaattueen reitti oli julkistettu lehdissä paria päivää aiemmin.

- Kävelimme jalkakäytävää alas Elm Streetiä ja asetuimme viimeisten kadun reunassa olleiden ihmisten viereen. Siinä seisoi kaksi naista, Bill Newman selitti täsmälleen samalla paikalla.

- Tässä ei ollut enää juuri ketään, ja lapset pääsivät seisomaan aivan jalkakäytävän reunalle, Gayle jatkoi.

Limusiini tuli suoraan kohti


Pian autosaattue tuli näkyviin Houston Streetiltä, kääntyi jyrkästi kadunkulmassa ja tuli suoraan Elm Streetiä kohti Newmaneja. Presidentin avokattoinen Lincoln-limusiini oli moottoripyöräpoliisien saattama.

- Gaylen setä Steve Ellis oli moottoripyöräpoliisin kersantti. Hän johti saattuetta, ja heilautimme hänelle kättä, Bill sanoi.

Suuri Lincoln lipui keskikaistaa alas Elm Streetiä.

- Kun auto oli jossakin tuon pylvään kohdalla, ensimmäiset kaksi laukausta kajahtivat. Pum, pum. Luulin ensiksi, että joku oli heittänyt kadulle pari paukkupommia, sillä en tunnistanut ääniä laukauksiksi, Bill sanoi.

Myöskään Gayle ei ymmärtänyt, että pamaukset olivat peräisin tuliaseesta.

- Presidentti heilautti käsiään ylöspäin. Ajattelin, että onpa hänellä hyvä huumorintaju, sillä ele ei ollut kovin nätti. Nojauduin alas juttelemaan lasten kanssa, Gayle muisteli.

- Kun auto tuli vielä lähemmäksi meitä, näin kuvernööri
Connallyn olevan veressä. Häneen oli osunut, ja silmät pullistuivat päästä, Bill kertoi.

- Auton tultua kohdallemme kuului kolmas laukaus. Muistan nähneeni, miten kappale presidentin päästä irtosi juuri korvan yläpuolelta. Itse asiassa annoin todistajanlausunnon, jonka mukaan korva olisi irronnut, mutta kuulin myöhemmin, ettei niin käynyt.

Presidentti kääntyi taaksepäin ja valahti rouva Kennedyn syliin.

- Presidentin päässä oli iso reikä. Muistan hyvin, kuinka veri vuoti ulos aukosta.

Myös Gayle katsoi kohti presidenttiä sillä karmealla hetkellä.
- Saattoi nähdä, kuinka ihmisen palasia lensi ilmassa.

Kukaan muu yleisöstä ei nähnyt yhtä läheltä John F. Kennedyn kuolemaan johtanutta pääosumaa. Muut lähitodistajat olivat arvovieraita ja virkamiehiä: rouva Jacqueline Kennedy, kuvernööri John Connally ja rouva Nellie Connally sekä heitä suojanneet Salaisen palvelun agentit.

- Sanoin Gaylelle, että nyt riitti, heittäydy maahan. Me työnsimme lapset nurmikkoon ja suojasimme heitä. Muistan kuulleeni, kuinka rouva Kennedy huusi: 'Voi hyvä jumala, ei, ne ampuivat Jackin'. Silloin auto kiihdytti vauhtia ja lähti suoraan alikulkutunneliin ja kohti Parklandin sairaalaa, Bill sanoi.

- Olimme tässä vain muutaman hetken, mutta ne tuntuivat ikuisuudelta, Gayle sanoi.

Sitten alkoi tapahtua.

- Monet juoksivat ylös ruohikkoista rinnettä ja katselivat ympärilleen. Väkijoukko hajosi. Toiset heittäytyivät maahan, Bill kertoi.

Newmanit makasivat hetken nurmikolla. Bill hakkasi hetken nyrkillään maata ja sanoi:

- Some son-of-a-bitch just killed the President.

Suomeksi: joku paskiainen tappoi juuri presidentin.

Montako laukausta, montako ampujaa?


Hetken kuluttua Newmanit nousivat ruohikolta ylös pikkupoikiensa kanssa.

Koska Bill ei tunnistanut kahta ensimmäistä pamausta laukauksiksi, hän ei osannut sanoa tarkasti, mistä suunnasta ne tulivat.

- Reaktioni kolmanteen laukaukseen oli tämä: luulin että se tuli meidän takaamme rinteeltä, päidemme ylitse. Luulin, että me olimme suoraan tulilinjalla.

- Ja kun sanon meidän takaamme, saatan tarkoittaa sekä lauta-aitaa että kuudennen kerroksen ikkunaa. Tuntui kuitenkin siltä, että laukaus olisi kuulunut alueelta noiden kahden pisteen välillä. Se saattoi olla näköhavainnon vaikutusta - näin kuinka presidentin pään sivuun osui ja hän rojahti alas autossa.

Bill ei tänä päivänäkään tiedä, oliko ampujia kaksi. Hän ei ota kantaa salaliittoväitteisiin. Laukausten lukumäärän suhteen hän on samaa mieltä kuin murhaa tutkineen Warrenin komission virallinen totuus.

- Laukauksia oli mielestäni kolme. Mutta en pysty sanomaan ampujista, sillä en tajunnut ensimmäisiä pamauksia tulitukseksi. Luulen, että valtaosa tällä alueella olleista todistajista kuuli kolme laukausta, mutta olen kuullut arvioita yhdeksään ja kymmeneen saakka.

Dealey Plaza on rakennusten ympäröimä, ja laukausten kaiku on saattanut kiertää aukiolla.

- Ellei nähnyt suuliekkiä tai vastaavaa, oli hyvin vaikea sanoa, mistä laukaukset kuuluivat. En pysty sanomaan, mistä ne tulivat, sillä en yksinkertaisesti tiedä sitä.

Newmanien elämän dramaattisin päivä marraskuussa 1963 ei ole aiheuttanut kummallekaan henkisiä ongelmia tai edes painajaisunia. Lähtemättömän jäljen Kennedyn murha tietenkin jätti.

- Nykyään kun jotakin tapahtuu, ollaan heti järjestämässä ihmisiä terapiaan. Kukaan ei koskaan ottanut meihin yhteyttä kysyäkseen, miten me voimme. Ajat muuttuvat, Gayle sanoo.

- Me olimme vain 22-vuotiaita, ja meillä oli kaksi pientä lasta. Elämän oli pakko mennä eteenpäin. Billin piti mennä töihin joka päivä ja minun piti hoitaa lapsia. Olimme niin nuoria ja lapsellisia, ettemme tajunneet silloin, millaisen jäljen se jätti meidän elämäämme.

- Ehkä positiivisin tästä seurannut asia oli se, että sain tavata
Kevin Costnerin.

Hollywood-tähti Costner esitti Oliver Stonen 1990-luvun alussa ohjaaman JFK-elokuvan päähenkilöä. Elokuva tehtiin aidoilla tapahtumapaikoilla Dallasissa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt
    Tuoreimmat