Kalsarikikka pelasti Madventures-Rikun tullissa: "Sydämeni oli hypätä kurkkuun" - Ulkomaat - Ilta-Sanomat

Kalsarikikka pelasti Madventures-Rikun tullissa: "Sydämeni oli hypätä kurkkuun"

Madventuresin Riku Rantala kirjoittaa IS:n Sana on vapaa -lehdessä, miten he onnistuivat kuvaamaan salaa tv-jakson Myanmarin (entinen Burma) sotilasdiktatuurin keskellä.

Madventuresin Riku Rantala (vas.) ja Tunna Milonoff saivat jännittää Myanmarin (ent. Burma) tullissa videokasettiensa takia.

13.2.2013 6:00

"Kyltissä seisoi ”Welcome to Myanmar”. Kävelimme Tunnan kanssa passijonoon Yangonin kansainvälisellä flygarikentällä. Yksikään Madventuresin rajanylityksistä ei ollut kuumottanut yhtä paljon kuin tämä, ei edes Kuubassa, jossa meitä kuulusteltiin lentokentällä tuntitolkulla.

Olimme kuvanneet yli 40 maassa ja aina ilman virallista kuvauslupaa tai toimittajaviisumia, sillä halusimme toimia mahdollisimman vapaasti ilman viranomaisten kyttäystä. Kahden miehen nopeana ja joustavana kuvausryhmänä emme olleet toistaiseksi jääneet kiinni – jopa Kiinan miehittämässä Tiibetissä onnistuimme kuvaamaan ohjelmaamme, vaikka esimerkiksi pääkaupunki Lhasan temppelialue Barkhor olikin täynnä Kiinan salaisen poliisin kätyreitä ja valvontakameroita.

Myanmarin sotilaat vahtivat alkuperäisasukkaiden liikkeitä maan pohjoisosissa.

Vapaammissa kohteissa kuvausluvilla ei muutenkaan ole niin suurta väliä, mutta sotilasjuntan hallitsemassa, suljetussa Myanmarissa ulkomaalaisten toimittajien työtä ei todellakaan katsottu hyvällä. Yritin näyttää mahdollisimman tylsistyneeltä ojentaessani matkustusasiakirjani koppalakille. Mies syynäsi proopuskaani hermostuttavan pitkään. Hetken kuluttua molempien passeissa kiilsi kuin kiilsikin kostea Myanmarin – tai Burman, kuten monet sotilashallinnon vastustajat haluavat maata kutsua – maahantuloleima. Vielä olisi selviydyttävä tullista.

  Hiki kirposi otsalle, kun heitin rinkkani muka rennosti hihnalle.

Tilastot olivat kuitenkin puolellamme. Olemme joutuneet matkoillamme tarkastuksiin hämmästyttävän harvoin. Joillakin rajoilla ammattilaiskameroitamme oli ihmetelty ja räpläilty kiinnostuneena, mutta vain Kuubassa meitä oli keksitty epäillä ammattijournalisteiksi. Teimme kaikkemme, että emme näyttäisi perinteisiltä toimittajilta, vaan pikemminkin matkustavaisilta hipeiltä: kameralaukkumme olivat yhtä nuutuneita ja reissun rähjäännyttämiä kuin mekin.

Customs-kyltin alle oli suurin kirjaimin lueteltu, mitkä esineet piti deklareerata maahantullessa. Olimme ennen lähtöä Bangkokista purkaneet tavaroistamme pois kaiken sen, mikä voisi paljastaa meidät ammattilaisiksi: tietokoneet, kovalevyt ja langattomat mikrofonit. Pääkameramme piti jättää, vaikka Tunnan sydäntä viilsikin kuvata pienellä HD-kameralla kaseteille.

Oma sydämeni oli sen sijaan hypätä kurkkuun, kun huomasin seinällä seuraavan rajoituksen: ”Max 6 HDV tapes”. Meillä oli melkein 30. Säännön rikkojille oli luvassa raskaita rangaistuksia. Emme voineet dumpata nauhoja tässä vaiheessa roskiin, ylipäänsä pelkkä pälyilevä keskustelu herättäisi epäilyksiä.

Seuraavaksi piti jonottaa läpivalaisulaitteelle. Maahan tullessa sellaisia näkee harvoin. Myanmarisssa kuuluttiin selvästi vainoharhaisempaan osastoon.

Munkkien ja alkuperäiskansojen suhteet hallintoon ovat olleet kireät.

Hiki kirposi otsalle, kun heitin rinkkani muka rennosti hihnalle. Joutuisimmeko putkaan? Kalustomme saatettaisiin takavarikoida. Ainakin meidät käännytettäisiin.

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun journalisti joutuu diktatuurissa vangituksi pidemmäksi aikaa jonkin tekaistun vakoilusyytteen perusteella. Yksikin yö burmalaisessa linnassa, parista viikosta tai vuodesta puhumattakaan tuntui vastenmieliseltä ajatukselta. Myanmar on yksi pahimmista sananvapauden polkijoista maailmassa: toimittajia vakoillaan, salakuunnellaan, laitataan lusimaan leireille ja kidutetaan. Rohkeat, VJ:ksi eli videojockeyksi kutsutut paikalliset vapaat toimittajat kuljettavat henkensä kaupalla kännykkäkameroilla kuvattua uutismateriaalia rajan yli Thaimaan puolelle, jotta ne saataisiin julkaistua kansainvälisten uutistoimistojen kautta.     ”We buy tax-free”, valehtelin.

Tullimiehet hinkkasivat läpivalaisulaitteen hihnaa edestakaisin. Monitoria osoiteltiin ja molotettiin. Sisällä olivat meidän reppumme. Tämä ei voinut tarkoittaa kuin yhtä asiaa.

”Excuse me, Sir”, sanoi koppalakki. Perseen suti, tämä olisi tässä. ”Is this your bag, Sir?”, kysyi äijä. ”Yes”, vastasin. ”Would you please open it, Sir?”, koppalakki jatkoi.

Pinttynyt tapamme levittää arkaluontoiset tavarat muka huolimattomasti ympäri veskoja sinne tänne likaisten kalsarien, kenkien ja pesuvehkeiden joukkoon näytti koituvan pelastukseksemme: kasetteja kyllä vilkaistiin, mutta niitä ei laskettu. Sitten tullimiehet löysivät etsimänsä. Isot paristopussit ilmeisesti näyttivät läpivalaisussa epäilyttäviltä.

Demokratiauudistusten myötä ulkomaailman kuva Myarmarista on jonkin verran kirkastumassa.

”Why so many batteries”, kysyi yytsi. ”We buy tax-free”, valehtelin. ”Good quality”. Koppalakki mutisi jotain, heilautti kättään ja olimme portin toisella puolella, perillä mediasulun ympäröimässä diktatuurissa – edelleen reissaajan valepuvussa.

  Näimme selvästi, miten sotilasjuntta piti maata rautaisessa otteessa.

Seuraavien viikkojen aikana näimme selvästi, miten sotilasjuntta piti maata rautaisessa otteessa. Paikalliset lehdet ja tv olivat täynnä niin ylilyötyä propagandaa, että olisi naurattanut, jos se ei olisi totta. Vapaa sana tarkoittaisi kansanvallan nousua, ja kenraalit pelkäsivät taatusti valtansa menettämistä sekä koko valtion hajoamista. Samalla juntta ja sen yhteistyökumppanit menettäisivät valtavat massivirrat, joita yhdistyneen Myanmarin luonnonrikkauksista nyt virtasi sen laariin. Törmäsimme jatkuvasti erilaisiin tiesulkuihin. Turistienkin liikkuminen oli hyvin rajoitettua: Burma on täynnä alueita, joihin ulkomaalaiset eivät pääse.     Ensimmäinen viikko Yangonissa meni siihen, että fikserimme (jolta jouduimme hänen oman turvallisuutensa takia salaamaan koko Madventures-asian – hän luuli meitä elokuvaopiskelijoiksi) yritti saada meille lupaa matkustaa luoteiseen Sagaingin maakuntaan, Intian rajalle, jossa eli yksi viimeisistä vanhan liiton alkuperäiskansoista Kaakkois-Aasiassa: nagat.

Matkalla tavattiin nagasotureita.

  Olimme erittäin pettyneitä, mutta materiaali oli ainakin paljastavaa.

  Lopulta saimme neuvoteltua itsemme kuvaamaan lähikyliin, muutaman kilometrin päähän joesta. Armeija halusi saattaa meitä ”turvallisuussyistä”. Olimme erittäin pettyneitä, mutta materiaali oli ainakin paljastavaa: vihreäunivormuiset sotilaat tallentuivat nauhalle vahtimassa jokaista meidän ja alkuperäisasukkaiden liikettä. Etniset levottomuudet eivät olleet ainoa syy: kuulimme myöhemmin, että armeija itse pyörittää lähialueella suurta heroiinilaboratoriota.   Meidän ei siis auttanut muu kuin lähteä jokea pitkin kohti etelää ja Bengalinlahden rantoja. Jatkuvan paljastumisen pelossa kuvaamisen jälkeen kaipasimme paria levytyspäivää riippumatossa.   Jatkuva paljastumisen pelko sai meidät haaveilemaan riippumatosta, joten päätimme lähteä jokea pitkin kohti etelää ja Bengalinlahden rantoja.

  Valkea hiekka jatkui silmänkantamattomiin.

Matkalla ohitimme runsaasti kaatunutta metsää ja rikkoutuneita rakennuksia. Trooppinen sykloni Nargis oli riehunut täällä vuotta aiemmin ja tappanut ainakin 140 000 ihmistä sekä tuhonnut kodin tai elinkeinon yli kahdelta miljoonalta. Juntta lisäsi tuhoa kieltämällä kansainvälisten avustusjärjestöjen ja reportterien toiminnan – ja ylipäänsä ulkomaalaisten liikkumisen – alueella.

Sotilasjuntta piti maata rautaisessa otteessaan.

Perillä Ngapali Beachilla upeat luksusresortit pönöttivät rannalla kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan – paitsi että ne ammottivat tyhjinä. Halusimme välttää tukemasta hallituksen bisneksiä ja käyttää rahaa ruohonjuuritasolla niin paljon kuin mahdollista. Otimme prätkät alle ja huristelimme rantaa pitkin kauemmas. Edessämme avautui yksi parhaimmista biitseistä, mitä olimme Kaakkois-Aasiassa nähneet. Valkea hiekka jatkui silmänkantamattomiin. Mikä tärkeintä, se oli tyhjä.

Viritimme riippumatot palmujen väliin, kävimme morjenstamassa läheisen majan perhettä, ostimme kalaa ja pyysimme keittämään riisiä. Vastaavia tontteja täällä riitti satojen kilometrien mittaisella rannikolla, saaristosta puhumattakaan. Lähes koko alue oli edelleen suljettu.

Täällä voitaisiin halutessaan toteuttaa kestävän kehityksen turismia, joka jättäisi Thaimaan kaikki paratiisirantoina itseään mainostavat rysät kirkkaasti varjoonsa ja toisi köyhälle valtiolle mahdollisuuden aivan uudenlaiseen tulevaisuuteen.

  Me emme uskoneet matkaboikottiin.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kaikkea matkustamista Myanmariin tulisi boikotoida, jotta juntta kaatuisi. Me emme uskoneet matkaboikottiin. Olimme keskustelleet asiasta kymmenien paikallisten kanssa, ja lisää ruohonjuuritason matkailijoita maahan kaipasivat nykyään myös demokratialiikkeen johtohahmot, Nobel-voittaja Aung San Suu Kyi etunenässä.

Muistelimme nettikahvilaa, jossa paikalliset nörtit taistelivat onnistuneesti diktatuuria ja vastaan apuohjelmilla, joilla voitiin kiertää juntan kätyrien palomuurit ja sensuurisuodattimet. Siellä istui kymmeniä paikallisia, jotka olivat yhteydessä rautaesiripun toiselle puolelle kielletyillä Gmail- ja Facebook-tileillä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman meidän matkailijoiden verkkoyhteydestään maksamia dollareita.

Diktatuurit vain hyötyvät eristämisestä – kysykää vaikka Pohjois-Korean Kim Jong-Unilta. Vapaa ihmisten välinen kommunikaatio voi olla se tärkein tekijä, joka muokkaa asenteita ja pitää sorretut edes tietoisena siitä, etteivät he ole yksin.

    Ngpalin rannalla kohotimme Tunnan kanssa maljat rohkeille kollegoillemme.

Tärkeintä niin matkailijalle kuin toimittajallekin on tutustua kohteensa tilanteeseen eri kanteilta, pohtia ja päättää, ja sitten levittää tietoa mahdollisuuksiensa mukaan.

Sen mekin päätimme Burman osalta tehdä: hyväosaisina pohjoismaalaisina toimittajina se olisi meidän velvollisuutemme. Vaikka olimme Madventuresin reissuilla nähneet maailman nurjia puolia ja joutuneet tekemään työtämme salaa ja riskillä niin Myanmarissa, Tiibetissä, Kiinassa kuin Kuubassakin, se oli pientä verrattuna paikallisten toimittajien jatkuvaan paineeseen ja hengenvaaraan. Ilman heitä, sananvapauden esitaistelijoita, maailma olisi paljon ikävämpi paikka.

Ngpalin rannalla kohotimme Tunnan kanssa maljat rohkeille kollegoillemme ja kiitimme kohtalon arpaa siitä, että me olimme saaneet syntyä sellaiseen maahan, jossa sananvapaudesta ei enää tarvitse päivittäin taistella."

Kirjoitus on julkaistu IS:n Sana on vapaa -lehdessä, joka tehtiin jakoon Suomen kouluihin osana IS:n 80-vuotisjuhlavuotta. Lehteä voi lukea sähköisesti tästä linkistä.

Jatkuva paljastumisen pelko sai Madventures-kaksikon haaveilemaan riippumatossa makaamisesta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?