Työelämä

Kommentti: Meistä tuli freelancereita, pitkäaikaistyöttömiä liukuhihnamaistereita

Julkaistu: , Päivitetty:

Minulla ei ole kotia, kirjoittaa kuvajournalisti Jenna Lehtonen.
Kesätyöpaikkani jättää minut syyskuuhun mennessä. Valkoinen A4-arkki, jossa kerrotaan, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, pölyttyy kilpaa antiikkisessa matkalaukussa vanhojen työtodistusten kanssa. Voisin sanoittaa Anssi Kelan kappaleen uusiksi ja kertoa, miten meistä tuli freelancereita, pitkäaikaistyöttömiä liukuhihnamaistereita. Sanotaan, että meillä luovilla ihmisillä on poikkeuksellisen hyvä kyky sietää epävarmuutta. Oma rajani piirtyi vetisenä vastaan silmänurkkiini, kun istuin etutöölöläisen auringon alla sisäpihallani, jota myös kulissiksi kutsutaan.

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan Suomessa oli tämän vuoden kesäkuussa 280 000 työtöntä. Helsingin Sanomissa muistutetaan, että yhä useampi meistä korkeakoulutetuista etsii työpaikkaa itselleen. Vanhat opiskelutoverini allekirjoittavat kilpaa sopimuksia, joissa ottajalle annetaan kaikki, mutta joissa ottaja ei lupaa mitään. Vuosikymmeniä tietoa ja kokemusta keränneitä ihmisiä pyöritellään työpaikoiltaan ulos kuin vähitellen tyhjentyviä lankarullia. Tilalle hankitaan tuplaerä tuoreempaa vuosikertaa, sillä se on kustannustehokkaampaa.

Yläportaiden ekonomit ajattelevat rahaa, mutta kerrosta alempana tiedetään, että tärkeämpää olisi ajatella tuotetta. Maailman menestyneimmäksi tituleeratun yrityksen, Applen, luoja Steve Jobs ymmärsi tämän jo kauan aikaa sitten. Visionääri onnistui luomaan jotain niin merkittävää, että se vaikuttaa miljoonien ihmisten arkeen nyt ja tulevaisuudessa. Jobs onnistui siinä, missä moni muu epäonnistuu – hän onnistui jättämään universumille jäljen itsestään.

 

Vanhat opiskelutoverini allekirjoittavat kilpaa sopimuksia, joissa ottajalle annetaan kaikki, mutta joissa ottaja ei lupaa mitään.

Merkitystutkija Vaula Norrena puhuu pari vuotta sitten julkaistussa Ylen Taustapeili-radio-ohjelmassa siitä, miten epävarmoina aikoina turvaudumme herkästi nostalgiaan. Esimerkiksi vanhoja tavaroita tai esineitä keräilemällä haalimme ympärillemme palan lapsuudestamme. Kaipaamme vanhaa ja idyllistä aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut vielä itse huolehtia mistään. Elämä oli helppoa ja huoletonta, kun olimme pieniä. Minä valmistuin yliopistosta määräajassa (kyllä, se on mahdollista), koska halusin sulkea tutun, huolettoman ja turvallisen oven perässäni.

Nyt näyttää siltä, että olen avaamassa ovea, jossa yhteiskunta kohauttaa minulle hartioitaan ja mummoni huutaa taustalla: ”Miksi et voinut hankkiutua lääkäriksi tai papiksi, kuten normaalit ihmiset!” Hei mummo, eihän kirjoittava lehtikuvaaja voi koskaan olla normaali. Joku normaali ehkä sanoisi, ja sanookin tässä kohtaa, että vaihtoehdot ovat vähissä ja tulevaisuus on kaikkea muuta paitsi valoisa.

Minulla on kuitenkin sama ongelma, joka vaivasi myös Steve Jobsia. Pääni on tulvillaan ideoita, jotka vain odottavat poksahtamistaan. Olen opetellut näkemään ongelmat mahdollisuuksina. Kun työpaikka, asunto ja ihmissuhde heiluttavat hyvästiksi, on jatkettava seuraavalle pysäkille. Ehkä vastassa on joku, joka ymmärtää, että ideoille kannattaa tarjota koti, niiden kanssa kannattaa tehdä töitä ja niitä kannattaa rakastaa. Epävarmuus ei ole ongelma. Se on ideoiden areena.

Kirjoittaja on IS:n kesäkuvaaja.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt