Manaaja-elokuvan paholaisääni syntyi uskomattomalla tavalla: näyttelijälle annettiin viinaa ja raakoja kananmunia – sidottiin kivuliaaseen asentoon - TV & elokuvat - Ilta-Sanomat

Manaaja-elokuvan paholaisääni syntyi uskomattomalla tavalla: näyttelijälle annettiin viinaa ja raakoja kananmunia – sidottiin kivuliaaseen asentoon

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä esitetään sekä Manaaja että dokumentti Leap of Faith, jossa ohjaaja William Friedkin kertoo kauhuklassikon tekemisestä.

Vuonna 1973 ilmestynyt Manaaja teki nuoresta Linda Blairista tähden.­

22.9. 11:42

Kauhuelokuva Manaaja (1973) oli aikansa piinaava menestysteos, jonka poikkeuksellinen aihe lapsen pahuudesta ja uskonkysymyksistä avasi kauhun lajityyppiin kokonaan uuden suunnan.

Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla tiistai-iltana esitettävä klassikko kertoo 13-vuotiaan Linda Blairin näyttelemästä nuoresta Regan-tytöstä, jonka epäillään joutuneen paholaisen riivaamaksi.

Kohtaukset, joissa paholainen riepottelee Regania katossa, pistää tämän pään pyörimään ympäri ja oksentamaan manausta tekevien pappien päälle, ovat muuttuneet osaksi ikonista kauhukuvastoa. Niitä on monesti sekä jäljitelty että parodioitu.

Manaajan parina Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla esitetään haastatteludokumentti Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist (2019), jossa Friedkin muistelee innostuneesti kuuluisimman elokuvansa tekovaiheita.

Alexandre O. Philippen ohjaamassa dokumentissa hän kertoo pohtineen elokuvaa työstäessään paljon sitä, miltä riivatun tytön suusta kuuluvan paholaisen äänen pitäisi kuulostaa: ei ainakaan 13-vuotiaalta tytöltä.

Manaaja kertoo varhaisnuoresta Reganista (Linda Blair), jonka käytös muuttuu täysin, kun hän joutuu paholaisen riivaamaksi.­

Aluksi Friedkin tarjosi ääniroolia chicagolaiselle ystävälleen, juontaja Ken Nordinelle, joka oli tottunut muuntelemaan ääntään. Kuukausia kestäneiden kokeilujen jälkeen Friedkin ymmärsi, ettei Nordinen ääni toimi.

– Vaikka ääntä olisi kuinka väännellyt, sen tunnisti silti miehen ääneksi. Eikä se voinut olla naisenkaan ääni, Friedkin huomauttaa Leap of Faith -dokumentissa.

Ohjaaja alkoi etsiä ääntä, joka kuulostaisi miehen ja naisen sekoitukselta. Friedkin muisti radionäyttelijänä uransa aloittaneen Mercedes McCambridgen (1916–2004). Tämä oli voittanut Oscarin draaman Kaikki kuninkaan miehet (1949) sivuosasta ja saanut saman ehdokkuuden myöhemmin vielä James Deanin viimeiseksi elokuvaksi jääneestä Jättiläisestä (1956).

Mercedes McCambridge elokuvaa Kaikki kuninkaan miehet varten otetussa kuvassa. Hän voitti roolistaan sivuosa-Oscarin.­

Suora vastaus Friedkinin työtarjoukseen jäi ohjaajan mieleen.

– Tiedätkö mitään minusta? Olin harras katolinen lapsena, ja sitten minusta tuli itsemurhahakuinen juoppo. Olen käynyt läpi AA-kerhon vieroituksen, enkä voi enää ottaa edes yhtä drinkkiä, Friedkin kertoo viisikymppisen McCambridgen paljastaneen.

– Jotta voin tehdä sen, mitä haluat minun tekevän tätä ääntä varten, minun on valutettava alkoholia kurkustani alas ja nieltävä raakoja kananmunia useita kertoja päivässä, McCambridge totesi.

McCambridge suostui rooliin lopulta, mutta omilla ehdoillaan.

– Hän pyysi, että hänen kätensä sidotaan tuolin selkänojan taakse ja istuma-asentona on kyykky, jotta hän tuntee fyysistä kipua, Friedkin paljastaa dokumentissa.

Ohjaaja William Friedkin muistelee Manaajan kuvauksia dokumentissa Leap of Faith.­

Jotta McCambridge sai ääneensä tarpeeksi karheutta, hänen piti alkoholin nauttimisen lisäksi tupakoida. Lisäksi McCambridge halusi äänitysstudioon mukaan kaksi pappiystäväänsä.

– Hän sai kohtauksensa valmiiksi, vaelsi studion toiseen päähän, jossa papit istuivat, ja luhistui heidän syliinsä kyynelet silmissään, Friedkin muistelee.

McCambridge oli kamppaillut alkoholiongelmansa kanssa jo 1950-luvulla, kun hän oli kolmekymppinen ja toista kertaa naimisissa. Vuonna 1950 solmittu liitto kanadalaisen näyttelijän Fletcher Marklen kanssa päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin.

Manaajan kuvausten jälkeen, 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun, McCambridge osallistui vapaaehtoisena Pennsylvanian Bensalemissa sijaitsevan, alkoholismia ja huumeriippuvuutta hoitavan parantolan toimintaan.

Hän työskenteli myös parantolan toimitusjohtajana ja kertoi avoimesti omasta alkoholismistaan, jotta tauti ja sen hoitaminen saisivat julkisuutta.

Ohjaaja William Friedkin käytti Manaajan kuvauksissa muitakin poikkeuksellisia menetelmiä.

Isä Joseph Dyerin sivuroolin sai William O’Malley, joka oli oikeastikin pappi. Eräässä kohtauksessa O’Malleyn piti itkeä. Kun kyyneleet eivät tuntuneet aidoilta, Friedkin läimäytti tätä kämmenellä kasvoille.

Itse elokuvan huipennuksena olevaan manaukseen osallistuu kaksi pappia. Isä Merriniä näyttelevää Max von Sydowia Friedkinin ei omien sanojensa mukaan tarvinnut paljonkaan ohjata.

Isä Damien Karrasin roolissa nähtiin Jason Miller, jolta ohjaaja manipuloi erään reaktion hyvin kouriintuntuvasti: Millerin pelästynyt säpsähdys puhelimen pirahdukseen syntyi, kun Friedkin laukaisi sopivalla hetkellä aseen.

Friedkinin ohjausmetodeita on myös kritisoitu: muun muassa Reganin äitiä näytelleen Ellen Burstynin on kerrottu saaneen Manaajan kuvauksissa vammoja. Tätä puolta Philippe ei käsittele dokumentissaan.

Isä Merriniä näyttelee monista Ingmar Bergmanin elokuvista tuttu Max von Sydow.­

Lopputuloksesta tuli joka tapauksessa menestys. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva käsitteli uskonkysymyksiä, varhaisnuoren tytön seksuaalisuuden puhkeamista sekä kasvukipuja hyvin kouriintuntuvalla tavalla, joka teki yliluonnollisesta aiheesta todentuntuisen.

Samalla elokuva käsitteli eroperheen arkea, lääketieteen mahdollisuuksien rajallisuutta, syyllisyyttä ja papin tuskaa uskonsa menettämisen vuoksi.

Regania esittäneestä nuoresta Linda Blairista Manaaja teki tähden, joka nähtiin myöhempinä vuosina monissa muissakin kauhuelokuvissa.

Manaajan jälkeen ilmestyi liuta kauhuelokuvia, jotka sen lailla ammensivat uskonnollisuuden ja lasten pahuuden yhdistelmästä. Tuoreimpia esimerkkejä vaikutteita napanneista kauhuelokuvista ovat muun muassa Kirottu-sarjan elokuvat (2013 ja 2016), Hereditary – pahan perintö (2018) ja The Prodigy (2019).

Leap of Faithin ohjaaja Alexandre O. Philippe on tehnyt dokumentteja myös muista kauhuelokuvista, muun muassa Alfred Hitchcockin Psykosta (1960) sekä Ridley Scottin elokuvasta Alien – kahdeksas matkustaja (1979).

The Exorcist (Director’s Cut), Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä ti 22.9. klo 21.00 (Savoy-teatteri).

Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist, näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä ti 22.9., pe 25.9. ja la 26.9.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?